Auringonnousu 25032011 klo 0604.

Vaikka tuntuu, että aika liikkuu liian tiuhaan. Vaikka menneisyys tunkeutuu välillä luvatta uniini. Vaikka silmäilen suoraan käärmeenpesään. Silti minusta tuntuu, etten ole muuttunut. Vuosi sitten kuuntelin irlantilaista säkkipillimusiikkia ja kun vuosi on taas kierähtänyt, olen palannut siihen taas. Minä todella pidän siitä musiikista. Luen sekavin tuntein vanhoja keskustelulogeja, enimmäkseen vihaa ja inhoa itseäni kohtaan. Pienissä määrin kuvotusta sitä ihmistä kohtaan, välillä toinen suupieli nousee ja välillä minusta tuntuu siltä, että haluaisin repiä itseni silpuksi. Välillä inhoan itseäni niin paljon sen takia, että olen ikinä antanut itseni tutustua siihen ihmiseen. Haluaisin sanoa sille jotain, mutta ei minulla ole sanottavaa. Kannattaako yhteen väärintekijään kuluttaa näin paljon energiaa? Minusta tuntuu, etten voi levätä, ennen kuin olen saanut sen ihmisen narun jatkeeksi. Lisää keskustelulogeja, erään huomattavasti miellyttävämmän henkilön kanssa. 21.03. on maaginen päivämäärä, osuu vahingossa silmiini. Enkä voi kieltää hymyä itseltäni. Se päivä on tehnyt minut aina niin kovin onnelliseksi. Eikä pelkästään se... vaan Kulkija, mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua, vaan muistella. Kello on kaksi minuuttia ylitse aamuneljän. Istun peittoon kääriytyneenä, puren hampaita yhteen verenmaku suussa. Ulkona on aivan mielettömän upea, keltainen puolikuu. Minua paleltaa aivan törkeästi. Koirakaan ei kuorsaa. Minusta tuntuu kovin yksinäiseltä. Kuten joskus sanoin, krooninen yksinäisyys. Se menee ja se palaa, pois se ei lähde kulumallakaan. Koiran käyttäytymiseen perehtyminen, koirapsykologiaan perehtyminen, on saanut minut ymmärtämään asioita itsessäni. Pohjimmiltani olen erittäin hermostunut, epävarma, huolestunut ja jännittynyt ihminen.. Sanat kaikki toistensa synonyymeja. Mikä vaikuttaa koiraan siten, että se ei usko minun hallitsevan tilannetta. Tavallaan se on totta, se, etten hallitse tilannetta, aiheuttaa itsessäni ahdistusta. Mikä ehkä kertoo sen, millainen kontrollifriikki ja perfektionisti olen. En ymmärrä sitä, että miten pystyn kokoamaan itseni koiraa kouluttaessani tai tehdessäni liikkeitä sen kanssa lenkillä ollessa. Miten pystyn tavoittavan rauhallisen itsevarman ihmisen sisältäni, miten saan koiran toimimaan.. Tai ehkäpä se ei ole ihminen. Eläin puhuu eläimelle. Ei ajatuksia, vain reaktioita. Minulla on avaimet tuntemattoman kielen tulkitsemiseen. Minä ymmärrän niitä. Tavallaan minulla ei kai ole muuta vaihtoehtoa; koira ei seuraa epätasapainoista johtajaa, kuten ihminen tekee. Ainoaa laatuaan tässä tapauksessa. Sekin mielestäni kertoo jotain meistä ihmisistä. Eikä se mielestäni ole mitään hyvää, mitä se minulle sanoo. Ihminen on sokea ja pyrkii liikaan hyvyyteen. Ehkä me siksi tapammekin toisiamme. Tapamme kuitenkin vääriä ihmisiä; niitä, joilla oikeasti olisi mahdollisuuksia toimia hyvänä johtajana. Tai jos ei hyvänä, niin tasapainoisena. Tasapainoisuus on hyvä, mutta hyvä tässä tapauksessa ei tarkoita pahan vastakohtaa... Välttämättä. Tunnen itseni niin tavattoman paljon sudeksi ja se on todella häiritsevää. Haluan kuulua jonnekin muualle kuin yksinäisyyteen ja omiin maailmoihini. En kestä tätä suorituskeskeistä yhteiskuntaa. Se tekee minusta vajaan ihmisen muiden kansalaisten silmissä. Siksi, etten halua suorittaa. En halua elää kaupungissa. En perkele vieköön halua ! Minua ahdistaa. Ihmisyys odottaa pöydän reunalla. Miksen jo lue.

1 vuosi ja 2 päivää.

Tämä on hiljaisuuden ulkomuoto. Tältä näyttää ja kuulostaa hiljaisuus. Tätä se on ja ei ole. Kuuntelen Mielenrauhaa Kulkijan stereoista ilman lupaa. Harmonista musiikkia ja luonnon omia ääniä. Yksi etenkin on ylitse muiden; suden laulu. Sitä paitsi, näin unta, että ulvoin. Kaipaan pois täältä. Tuntuu, ettei täällä ole minulle mitään. En jaksa kuin hyvin harvoja ihmisiä, liian pinnalliset ihmiset saavat minut voimaan pahoin. Koiraihmisten kanssa tulen vielä jotenkin toimeen, mutta silti tuntuu, että olen lipumassa heistäkin erilleen. Sentään koiraharrastus ei enää tunnu niin kuvottavalta kuin aikaisemmin, mutta pistää se silti vieläkin miettimään, että miksi ihmiset hankkivat itselleen koiria... Tunnen kadonneeni. Elämän rytmini on liian hidasta, saan jatkuvasti toivoa, että kumpa en taas olisi liian myöhässä.

Helppo unohtaa

Olen kadonnut itseltäni. En tiedä. Tunnen olevani ihan hukassa. En tiedä, että mikä aiheuttaa tällaisen tunteen. En tiedä kuka tai mikä olen. Minne menen ja miksi. Mitä minä oikein haluan? Asiat tuntuvat olevan ihan solmussa ja minusta tuntuu, etten jaksa selviä niitä.

Voimauttava valokuva ja 219 kuukautta.

Kameran peilissä on tuhruja. Karvoja tai jotain. Se pitäisi viedä kameraliikkeeseen putsautettavaksi, en uskalla itse kajota siihen. Tai olen yrittänyt, mutta ei se ole auttanut. Vehje on muutenkin niin kovin pölyinen. Haluaisin valokuvaamaan. En ole ajatellut muuta pitkään aikaan. Mielessäni vain pyörii, että pitäisi saada ostettua kangasta. Tehdä se, mitä on jo kauan pitänyt tehdä. Yksinäisyys on kiduttavaa. En jaksa ajatella enää mitään. Olen ajatellut jo kaiken ajateltavan arvoisen. Kulkija ehdotti kolumnien kirjoittamista, mutta ei minusta ole sellaiseen. Ei minusta ole mihinkään. Jumitan taas vain paikoillani. En saa mitään aikaiseksi. Makaan sängyssä ja luen Maailman kauneimpia ajatuksia tai Kelttien jumaltaruja ja puhun koiralle. Tai luen koiralle. Tai laulan sille. Mietin, että pitäisikö meditoida? Yrittää saada yhteys suteen, kun kuitenkin näin sen taas eilen sieluni silmin juoksemassa pitkin, voimakkain askelin auton vieressä ja minulle itsellenikin tuli halu juosta. Naapurin summeri soi ja koira tuhahtelee. En ole jaksanut laittaa turvaketjua kiinni tänään. Oloni on kovin turvaton muutenkin, yksi turvaketju ei siihen paljoa vaikuta. Ulkona kulkiessa pelkään ihmisiä. Eilen autossa istuessa pelkäsin. Korvat painuivat niskaa vasten, koko olemus lyhistyi ja häntä pakeni koipien väliin. Pelkään huoltomiestä. Joka tulee kai tällä viikolla. Ei se ole koira, joka voi käydä kimppuun jos tulee yleisavaimilla. Vaan minä.

Jos jonkun mä aijon naija, se oot sä Anna-Maija..

Koira kuorsaa hiljaa musiikin keskellä. Kuuntelen jotain rakkaani levyhyllystä anastettua CD:tä ikävissäni. Olen huomannut, että musiikin kanssa on nykyään oltava hirveän varovainen. Sotilasmusiikki tuo muistoja mieleen, mutta tänään huomasin, että se osaa myös ahdistaa aika tavalla. Lähinnä siten, että en voi olla miettimättä, että miten olisi asiat, jos minun mieheni olisi marssimassa rintamalle. Suoraan sanottuna hajoaisin. En kestäisi sitä. Pelkään liikaa jo nyt menettäväni hänet, vaikka kai aika turhaan. Myöskin muistot ovat välillä todella arkoja; Ohne Dich aiheuttaa haikeutta, tuo mieleen ne elokuisetsyyskuiset aamut, joina olin matkalla kouluun jo silloin kun muut vasta heräilivät ja miten Ohne Dich aina soi vähintäänkin KOVAA soittimessani kun bussi lipui pois kaupungista, maaseudun rauhaan. Miten minä silloin mietinkään ja kaipasinkaan Kulkijaa. Sotilasmusiikki tuo myös mieleeni ajat, joina erossa olomme oli kolmannen osapuolen sanelemaa. Etenkin ehkä ne hetket, kun emme voineet mitenkään olla yhteyksissä toisiimme ja miten sydämeni huusikaan öisillä levottomilla retkilläni kesäöissä koiran kanssa. Miten se huusikaan Kulkijan nimeä, miten kovasti minä tahdoinkaan hänen luokseen. On kuitenkin vielä yksi pyhempi laulunen; Rakkaus on lumivalkoinen. SE tuo mieleen ensimmäisen tapaamisemme, sen miten se kantautui keskustasta eräästä musiikkitapahtumasta, kun me seisoimme bussiasemalla vastakkain ja miten Kulkija hyräili sitä hiljaa... Vajoan sanattomuuteen.

Olin taas illalla yksin junassa ilman Rakkaani ihanaa seuraa. Työpäivä oli päätöksessään. Tuntui aivan sietämättömän pahalta se, että ensi viikkokin menee siellä kokonaan. Joku "viisas" sanoisi siihen, että älä valita, sehän tietää paljon rahaa. Paljon rahaa ! Mihin minä sellaisia isoja määriä tarvitsen ? En mihinkään. Riittäisi sen verran, että olisi rahaa maksaa vuokra asunnostamme ja saisi vähän leivänpäälle muutakin kuin kuivunutta ylähuulta. En minä tarvitse paljoa rahaa. En todellakaan. Sellaisia ihmisiä, joilla on paljon rahaa, olen nähnyt elämässäni ihan tarpeeksi. Kuinka kuvottavan teennäistä olikaan elämä siellä "Ota-Onnelassa", rikkaiden äpäröiden paratiisissa, josta ei kuulemma viina lopu juomalla. Ei varmaan; niin kauan kun vanhemmilta tulee rahaa... Näitä "rikkaita" näin sitten junassa ja bussissakin. Yksi näistä surkimuksista, nuorehko mies, valitteli jollekin nuorelle naiselle sitä, ettei saa nähdä 3-vuotiasta tytärtään. Mies oli ilmeisesti iskenyt tämän naisen baarista samaisena iltana ja oli aivan umpikännissä. Kuinka sellainen kehtaa valittaa ääneen entisestä vaimostaan, joka ei anna tavata tyttöä ? Ihan tuli ihana lapsuusaikani mieleen. Olisi tehnyt mieleni nousta ylös ja heittää mies ovesta ulos. Että olisin saanut olla rauhassa. Että olisin saanut olla omissa mietteissäni, ilman että minun pitää aina uudestaan miettiä, miten huono ihminen minä olen ollut, kun en ole kelvannut äidilleni aikoinaan, kun hän päätti, että viinakset ovat perhettä tärkeämpiä. Nousen autosta. Herään todellisuuteen. Minulla on kaikki hyvin. Elämästäni ei mitään puutu. Olen todella rikas. Olemme juuri saaneet oman kodin Rakkaani kanssa. Koti ei ole kalliilla hankittuja huonekaluja tai viihde-elektroniikkaa. Se ei ole kaupan kallein matto tai hienoin televisio. Koti on minulle paikka, jonka jaan vain Rakkaani kanssa. Rakkaani ja hänen pienten otusten kanssa. Nyt minulla on ensi kertaa elämässäni koti. Kulkija on viimein löytänyt paikkansa. Paikkansa Rakkaansa sydämestä. Eikä mikään tee minua onnettomaksi enää koskaan. Kunhan vain saan Hänen kanssaan elää. Minun ei enää koskaan tarvitse elää menneessä miettien sitä, miksi minua ei kukaan ikinä rakastanut. Sillä minä rakastan Sinua ja tunnen, miten Sinä rakastat minua. Ja se tunne on maailman ihanin...