Mitä muut näkevät

Kaikessa hiljaisuudessa outo olento vaeltaa läpi pimeän, sateisen yön. Sitä ei kuule, sitä ei näe, sitä ei edes aisti; niin paljon se on osa ympäristöään, osa luontoa ja osa pimeyttä, mutta kuitenkin se on hyvin elävä. Erittäin elävä.

Sen askeleet painavat liejuun jälkiä, joita ei jäljiksi tunnista. Iltanuotion heikko kajo jossakin tuolla puolen, se ei edes katso. Askelluksen keveä ravi ja koleassa yöilmassa leijaileva hengityksen luoma höyry, sanovat, että minä olen tässä. Mutta en ole.

Minä en tiedä itseäni, en tunne. Tämä ruumis ei ole minun, mutta minä en kerro sitä kenellekään.

Kuunvärisessä turkissani seisoessani keskellä oudon olennon polkua, se viimein seisahtuu ja sen silmät eivät edes erotu, mutta tunnen niiden poltteen tutkivan olemustani. Enkä ole varma, pitäisikö minun paeta vai seisoa siinä.

Olento - kuka tai mikä hyvänsä onkin - paljastaa valkoiset hampaansa, irvistykseen ja murina, joka sen sisuksista kohoaa, kaikuu kuin kuilun yllä ja sen mataluus ja uhkaavuus iskevät pelon miekkansa minuun, täysin armotta. Minä tulin sinun tiellesi.

Samassa se ampaisee luokseni; parin sentin päässä kuonostani sen kita höyryää lämpöään ja silmät leimuavat mustuuttaan. Sen pahuuden voi haistaa.

Aran varovaisesti paljastan hampaani, korvani vetäytyvät niskaani pitkin, selkäkarvat nousevat pystyyn. Minä en ole ikinä oppinut murisemaan, mutta nyt yritän ja saan aikaan vain lapsekkaan kurahduksen kurkustani. Se riittää ja olento takertuu henkitorveeni pitkillä valkoisilla kulmahampaillaan. Minun koristessani hämmentyneenä sen otteessa, tiedän, että tämä valssi on vain meille kahdelle.

Älä enää lyö.

Aikani on kulunut tämän kanssa ja yleisesti yhteiskunnan pohdiskelussa. Mutta myös hieman valokuvaten ja aika paljon kävellen sekä itsensä hallintaa opetellen. Jälkimmäinen on ollut rankinta - perusluonteeltani olen kyllä rauhallinen, mutta hermostunut ja jännittynyt. Koiran kanssa toimiessa olen yrittänyt elää vielä enemmän hetkessä, jolloin saan jännittyneisyyden ja hermostuneisuuden katoamaan. Olen opetellut vielä herkemmäksi koiran kanssa, vielä paremmin lukemaan sen signaaleja - ja mikä ehkä tärkeintä, lähettämään omia.
Sen suhteen edistymistä on tullut. Koira on hallinnassani lenkeillä yhä vain paremmin ja paremmin. Tiedän pystyväni tähän.

Suosittelen katsomaan tuon linkin; se on blogini koulukiusaamista vastaan.

Kaikessa nimettömyydessä.

Aina puhutaan erilaisuudesta ja yksilöllisyydestä. Erotamme toisemme nimillä. Luomme identiteetin nimillemme ja elämme niiden elämää. Meidän elämää. Niin sanottua elämää. Olemme yksilöitä ja pyrimme korostamaan erilaisuuttamme, jotta varmasti emme olisi vahingossakaan samanlaisia kuin kaikki muut. Silti meistä suurin osa on, silti ne kaikista erilaisimmat ovat keskenään samanlaisia, pyrkiessään täydelliseen erilaisuuteen. Meidän pitäisi hyväksyä se, että meitä ihmisiä yhdistäviä tekijöitä on paljon, emmekä me voi paeta niitä. Emme, vaikka haluaisimme. Olemme kuitenkin yksilöitä, jos emme järin erilaisia.

Nimi luo ihmisille persoonan, sen kautta me elämme ja olemme tunnistettavissa. Se tekee meistä inhimillisiä. Erottaa meidät eläimestä.

Susilla ei ole nimiä. Ne eivät kutsua toisiaan Niehkuksi tai Kulkijaksi, ne eivät kutsu toisiaan äidiksi tai isäksi. Koirallekaan nimi ei merkitse mitään, vaikka se oppii tottelemaan sitä; onhan se vain koira ja tyytyy aina vallitseviin oloihin. Se ei pyri olemaan mitenkään poikkeava yksilö.

Nyky-yhteiskunnassa on niin jumalattoman hienoa olla erilaisen poikkeava, ainutlaatuinen Y K S I L Ö. Kuin emme jo olisi sitä valmiiksi, syntymästämme lähtien.

Toki minua huvittaa suuresti se, miten nyky-yhteiskunta määrittelee "erilaisen ihmisen". Erilainen ihminen juo, polttaa, bilettää, vaihtaa kumppania kerran kuussa tai on hurahtanut Japaniin tai "emoilee" ja itkee sitä, että On Niin Kovin Erilainen Nuori tai meikkaa ja osta vähintään kerran viikossa uusia vaatteita.
Minä en juo, polta, biletä, olen pariutunut loppuiäkseni, en ole kiinnostunut Japanista, en emoile ja olen ikäni kammonnut erilaisuutta. Yrittänyt olla samanlainen kuin toiset, jotta tuntisin kuuluvani jonnekin. Ulkopuolisuudesta, koulukiusaamisesta, yksinäisyydestä, ahdistuksesta sekä masennuksesta kärsineenä kuitenkin ymmärrän, että minun on parempi olla sellaisena, jollaiseksi olen syntynyt. Kuuluipa siihen sitten susimaiset tunteet tai ei - minun on parasta lakata taivuttelemasta itseäni väkisin muottiin, johon en kuulu.

Minä, täysin omana itsenäni, olen nykynuorten mielestä - oman ikäluokkani mukaan - tylsä, ja kuten he asian ilmaisevat, massaa. Jos ihmiset kaipaavat erilaisuutta, heidän pitäisi kääntää katseensa hetkeksi toiseen suuntaan ja nähdä ne yksilöt, jotka eivät tee kuten kaikki muut.
Sillä eikö se ole kaikkein erilaisinta, olla tekemättä kuten muut tekevät?

Usein minun kimppuuni käydään henkilökohtaisesti minun omien valintojeni tähden, vaikka ne eivät olekaan kenenkään muun asia. Se, että taloudestamme ei löydy televisiota, ei tee meistä mitään uskonveljiä. Se, että olen päätynyt päihteettömyyteen, ei tarkoita sitä, ettenkö silti osaisi pitää hauskaa. Vaikkakin minun käsitykseni hauskasta on taas liian eriävä nyky-yhteiskunnan biletyskeskeisestä yhteiskunnasta. Pidän yhdessäolosta ystävieni, sukulaisteni ja muiden läheisteni kanssa. Se on minusta hauskaa silloin kun siihen ei liity mikään älytön riehuminen; mielelläni lähden vaikka pelaamaan potkupalloa jonnekin puistoon, että se ei kotona kädetristissä istumiseksi kuitenkaan menisi. Vaikka tokikaan minulla ei ole rauhallisia koti-iltoja vastaan yhtään mitään; se on mukavaa käpertyä Kulkijan syleilyyn ja vain olla ja höpötellä.

Ihmisen ymmärtämättömyys on mielenkiintoista; moni mainostaa olevansa suvaitsevainen ja avoin sekä hyväksyvänsä erilaiset ihmiset. Kuitenkin hyvin usein törmään siihen, että he eivät loppujen lopuksi hyväksy ollenkaan oikeasti eriäviä ihmisiä; niin kauan kuin kiinnostuksenkohteisiisi kuuluu alkoholin nauttiminen säännöllisesti tai vähemmän säännöllisesti, he hyväksyvät sinut ja kunnioittavat sinua ihmisenä. Mutta kun kerrotkin heille, että et juo, polta tai biletä, he eivät keksikään mitään muuta mahdollista tapaa viettää aikaa, vaan olettavat heti, että istut kotona pyörittelemässä peukaloitasi ja pitävät sinua automaattisesti tylsänä. Mikä mielestäni on äärimmäisen epäreilua.

Minusta on myös epäreilua se, miten alkoholikeskeiset ystävänikään eivät minua pyydä minnekään, koska olettavat, että en lähtisi "viihteelle". Heidän tuntuu siis olevan vaikea hyväksyä sitä, että nautin elämästäni mieluummin selvin päin, kun muistankin siitä jotain seuraavana aamuna. Sitäkään en siis ymmärrä, että miksi on juotava itsensä kaatumakänniin; jos ei muista seuraavana päivänä yhtään mitään edellisestä illasta, niin mistä voi tietää, että on ollut hauskaa?

En tiedä, että mitä enää lisäisin. Enkä oikein ole varma, että mistä tämä kaikki tulvi taas esiin. Kenties kielii turhautumisestani ihmisiä kohtaan, tai nyky-yhteiskuntaa. Ehkä tämä kaikki on vain unta ja herätyskelloni soi kohta. Ehkä tämä kaikki on totta ja olen ainoa, joka näkee asian tämän puolen... tai, joka myöntää näkevänsä tämän kaiken. En minä osaa mainitsemilleni asioille tehdä mitään, enkä toisaalta haluakaan. Päätin sen kai silloin, kun en nuoriso-ohjaajaksi päässytkään opiskelemaan, että minä en enää yritä pelastaa maailmaa. Miksi haluaisin tehdä hyvää olennoille, jotka eivät kuitenkaan edes yritä ymmärtää minun puoltani asiasta? No, nyt on jo liian katkeraa.
Päädyin silloin myös siihen, että keskityn vain siihen mikä on minulle oikeasti tärkeää; luonto, kirjoittaminen ja ajattelu.

Rakkaalleni...

ajatukseni kuin voikukan siemeniä tuulessa
ajelehtivat, niitä ei voi pyydystää
auringon valo pimeän yön jälkeen
vähän kuin liian hyvää ollakseen totta
nukkuva mies sängyssä
sekin liian hyvää ollakseen totta

Koira makaa jaloissani, kaunis säkkipilli-panhuilumusiikki lipuu ympärilläni ja minusta tuntuu siltä, että kaikki ihmiset vain käyttäisivät minua. Tavallaan hyvin terapeuttista keskustella asiallisen tuntemattoman ihmisen kanssa kaikista traumoistani ihmisiä kohtaan, avautua kerrankin jollekin ihan oikeasti, välittämättä yhtään mistään. Kaikista vääryyksistä. Ainoa, että minusta vain tuntuu siltä, että minua on käytetty, kokeiltu, testattu, minun tunteillani on leikitty ja kanssani on vain pelattu peliä. Olen ollut ihmisten pelinappula. Kaikki hurjat kolme aikaisempaa ihmissuhdettani. Kaksi ensimmäistä kokeili, kolmas käytti. Tavallaan koen iljettäväksi sen, että teen taas sitä, mitä olen joskus tehnyt ja, josta olen jo kuvitellut päässeeni eroon. Avaudun jollekin tuntemattomalle elämäni iloista ja suruista. Enimmäkseen suruista. Enimmäkseen vääränlaisista ihmisistä. Se vaan kyselee lisää ja lisää ja minä kerron tarpeettoman vuolaasti kaikesta turhasta paskasta, mikä ei elämääni vaikuta enää tippaakaan. Olen helpottunut siitä, että rakas Korpimetsäin Kulkijani palaa tänään kotiin. Pääsen hänen lähelleen ja voin unohtaa kaiken muun. Miten odotankaan iltaa ja hänen lämpöään !

Ulkona sataa

Vesi valuilee taivaalta maahan ja sulattaa lumen tuoden esiin kaiken keväisen kauneuden. Sellaisen ihmisten jättämän kauneuden. Ällöttävän paskakasan, joka koostuu tupakantumpeista, jogurttipurkeista, televisioista ja kaikesta muusta saastasta. Ihastuttavaa. Sade ei masenna kuitenkaan tänä keväänä. Se tuo mieleeni viime kevään. Sen kamalan viikon, kun palelimme märissä vaatteissa hytisten Upinniemen ampuma-alueen metsiköissä. AUK:n ampumaleiri oli meneillään. Sitä hirvittävää keliä räntäkuuroineen, vesisateineen ja yöpakkasineen ei voi kuvitellakaan, ellei ole istunut kaverien kanssa sylikkäin nuotiolla odottamassa oman ryhmänsä ampumavuoroa. Sillä viikolla en oppinut mitään tulitaistelusta tai muustakaan siitä leikkimisestä, mitä asevelvollisuudeksi kutsutaan. Minä tajusin vain sen, että vihaan sitä paskaa yli kaiken. Vihaan olla sellaisissa paikoissa, vaikkei minuun kylmyys pystynyt millään tavalla. En tiedä, mistä vihani tuli, mutta se vain tuli, enkä todellakaan ollut oma itseni leirin aikana. Juuri ennen leiriä laitoin ensimmäisen sähköpostiviestin Rakkaalleni. En vieläkään oikein käsitä, miksi minä katselin sivua, josta hänen osoitteensa löysin, tai miksi minä kirjoitin hänelle. Käsitän nyt jälkeenpäin kuitenkin sen, että tuo viesti oli alku elämälleni. Ennenkuin sain Rakkaaltani vastauksen, minä olin elänyt koko 20-vuotisen taipaleeni vain jotain varjomaista "puolielämää". En elänyt lainkaan. Minulla ei ollut ketään kehen luottaa, ei mitään mitä toivoa, ei mitään tarkoitusta elämälle. Ei ketään ketä rakastaa. Silloin en ollut ihminen. Olin vain julma ja tunteeton itsestäni piittaamaton suoriutuja. Olin kuin kotonani siellä, missä ei tarvinnut miettiä: kuin kotonani juuri tuollaisilla armeijan leikkisotaleireillä. Kun minä heräsin Rakkaani vierestä äsken, minä aloin miettiä sitä, miten ihanan elämän Hän on minulle tuonut. Hän on tuonut minulle rakkauden, onnen, tarkoituksen ja kaiken, mikä on elämässä merkityksellistä. Tänään herätessäni minä tajusin, miksi minä silloin viime keväänä aloin vihata sitä touhua siellä, vaikka aiemmin "rakastin" kaikkea sellaista. Minä tajuan nyt, että minä alitajuisesti halusin olla ihan muualla. Halusin olla rakastettu. Halusin kokea sen, että joku välittäisi minusta. Haluaisin nähdä, osaisinko rakastaa. Tiesin silloin haluavani rakastaa Sinua. Nyt tuota kaikkea miettiessäni minä tajuan, miten onnellinen minä olen. Saadessani herätä Rakkaani vierestä, suudellessani häntä ja kuiskatessani Hänen korvaansa maailman ihanimman lauseen. Mikään muu ei ole koskaan tuntunut miltään. Mikään muu ei koskaan korvaa sitä tunnetta. Rakastan Sinua maailman ihanin olento, minun Rakas Kultani...

Pieni musta bimbambulla.

Istun yksin hiljaisessa asunnossa, jossa suihkusta tulee vuoronperään kylmääkuumaakylmääkuumaa vettä. Luulen koiran olevan koko ajan vierelläni. En saa viheltää, ettei se tule hössöttämään. En saa läpsytellä paljaita reisiäni, ettei koira luule, että kutsun sitä luokseni. Yhtäkkiä ihmettelen, että missä on koira. Huomaan ajattelevani sitä jatkuvasti, varovani sitä tyhjässä sängyssä. Aamuisin teen tilaa sille viereeni ja sitten havahdun, ettei se ole täällä. Iltaisin etsin sitä varpaillani sängystä. Lämpöä kylmille varpailleni. Koti ei ole koti ilman koiraa. Tavallaan sanomattakin selvää, että en pystyisi, kykenisi, osaisi elää ilman sitä. Olen yrittänyt rentoutua ja nauttia siitä, että saan olla yksin, eikä minun tarvitse tehdä mitään, mitä ei huvita tai haluta tehdä. Toisaalta on hyvin terapeuttista olla yksin talossa, jossa on liian hiljainen porraskäytävä. Minä pelkäsin täällä, kun koira oli kanssani. Jokainen vahti- ja huomiohaukku sai sydämeni läpättämään ja pinnistelin kuuloani; oliko se avain lukossa, jymähdys ovea avatessa, kun turvaketju ottaa vastaan? Vai ehkä sitten postiluukkua kalisuttava postimies? Olen hermostunut ihminen. Sen kai kertoi sekin, kun olin eräässä pelitapahtumassa pääkirjastolla Kulkijan kanssa ja en pystynyt pelaamaan siellä mitään, koska minusta tuntui jatkuvasti siltä, että en voi olla paikoillani. Vaikka näin tuttujani, silti tunsin oloni todella epämiellyttäväksi. Sitten jo seuraavana iltana oksentelinkin ja kaikki seuraavalle päivälle suunnitellut asiat jäivätkin tekemättä ja tunsin syyllisyyttä. Mutta se on sen pituinen se tarina. Tänään postiluukusta kolahti armaalle avomiehelleni jokin ykkösbonuskorttiin liittyvä lehti, jossa mainostettiin "oletko sosiaalisesti taitava". Mulkaisin sitä, kuten mulkaistaan B-luokan makkaraa ja sitten heränneen mielenkiinnon vuoksi selasin esiin sen ja luin, tottakai. Oletin sen olevan jotain pissaliisalehtien "näin olet sosiaalinen: puhu paljon ja ole aktiivinen, mene rohkeasti ottamaan kontaktia ihmisiin" -tasoista roskaa. Yllätyin suuresti, sillä se ei ollut. Koko juttu ei sanallakaan kertonut, miten olla sosiaalisesti taitava. Se vain kertoi, että sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot sotketaan usein keskenään nyky-yhteiskunnassa ja, että sosiaalisuutta ei mitata sillä, kuinka paljon päästät ääntä, vaan sillä, kuinka paljon haluat olla tekemisissä ihmisten kanssa ja miten teet sen. Joku saattaa pitää kovaakin ääntä ja näyttää ulospäin siltä, että hän pitää kaikista, mutta kaikki eivät välttämättä pidäkään hänestä, koska hänellä ei välttämättä ole tilannetajua - ei siis osaa olla hiljaa silloin kuin kuuluisi olla. Sen jutun myötä tajusin olevani sosiaalinen eläin ja sosiaalisesti taitava. En siis olekaan sosiaalisesti kömpelö tai antisosiaalinen - kuten olen aina luullut - vaan ainoastaan arka. Olen aina kuvitellut, että en osaa olla ihmisten kanssa, kun en osaa puhua taukoamatta. Kun minulla tuskin riittää sanat sitä "mitä kuuluu" -kysymystä pidemmälle. Etenkään jos toinen vastaa vain lyhyesti "ihan hyvää". Se oli päivän ihanin sattumus, ymmärtää itsestään jotain uutta. Tuntuu hyvältä ajatella, että en olekaan ihan syrjäytynyt ihminen. Minäkin osaan jotain. Osaan olla ihmisten kanssa. Voi hitsi, että se tuntuu hyvältä. Lauantaihin on vielä pitkä matka. Saan rakkaani kotiin ja saan rakkaan koirani kotiin. Hitsi, miten hyvältä sekin tuntuu ajatella.