Ulkona sataa

Vesi valuilee taivaalta maahan ja sulattaa lumen tuoden esiin kaiken keväisen kauneuden. Sellaisen ihmisten jättämän kauneuden. Ällöttävän paskakasan, joka koostuu tupakantumpeista, jogurttipurkeista, televisioista ja kaikesta muusta saastasta. Ihastuttavaa. Sade ei masenna kuitenkaan tänä keväänä. Se tuo mieleeni viime kevään. Sen kamalan viikon, kun palelimme märissä vaatteissa hytisten Upinniemen ampuma-alueen metsiköissä. AUK:n ampumaleiri oli meneillään. Sitä hirvittävää keliä räntäkuuroineen, vesisateineen ja yöpakkasineen ei voi kuvitellakaan, ellei ole istunut kaverien kanssa sylikkäin nuotiolla odottamassa oman ryhmänsä ampumavuoroa. Sillä viikolla en oppinut mitään tulitaistelusta tai muustakaan siitä leikkimisestä, mitä asevelvollisuudeksi kutsutaan. Minä tajusin vain sen, että vihaan sitä paskaa yli kaiken. Vihaan olla sellaisissa paikoissa, vaikkei minuun kylmyys pystynyt millään tavalla. En tiedä, mistä vihani tuli, mutta se vain tuli, enkä todellakaan ollut oma itseni leirin aikana. Juuri ennen leiriä laitoin ensimmäisen sähköpostiviestin Rakkaalleni. En vieläkään oikein käsitä, miksi minä katselin sivua, josta hänen osoitteensa löysin, tai miksi minä kirjoitin hänelle. Käsitän nyt jälkeenpäin kuitenkin sen, että tuo viesti oli alku elämälleni. Ennenkuin sain Rakkaaltani vastauksen, minä olin elänyt koko 20-vuotisen taipaleeni vain jotain varjomaista "puolielämää". En elänyt lainkaan. Minulla ei ollut ketään kehen luottaa, ei mitään mitä toivoa, ei mitään tarkoitusta elämälle. Ei ketään ketä rakastaa. Silloin en ollut ihminen. Olin vain julma ja tunteeton itsestäni piittaamaton suoriutuja. Olin kuin kotonani siellä, missä ei tarvinnut miettiä: kuin kotonani juuri tuollaisilla armeijan leikkisotaleireillä. Kun minä heräsin Rakkaani vierestä äsken, minä aloin miettiä sitä, miten ihanan elämän Hän on minulle tuonut. Hän on tuonut minulle rakkauden, onnen, tarkoituksen ja kaiken, mikä on elämässä merkityksellistä. Tänään herätessäni minä tajusin, miksi minä silloin viime keväänä aloin vihata sitä touhua siellä, vaikka aiemmin "rakastin" kaikkea sellaista. Minä tajuan nyt, että minä alitajuisesti halusin olla ihan muualla. Halusin olla rakastettu. Halusin kokea sen, että joku välittäisi minusta. Haluaisin nähdä, osaisinko rakastaa. Tiesin silloin haluavani rakastaa Sinua. Nyt tuota kaikkea miettiessäni minä tajuan, miten onnellinen minä olen. Saadessani herätä Rakkaani vierestä, suudellessani häntä ja kuiskatessani Hänen korvaansa maailman ihanimman lauseen. Mikään muu ei ole koskaan tuntunut miltään. Mikään muu ei koskaan korvaa sitä tunnetta. Rakastan Sinua maailman ihanin olento, minun Rakas Kultani...