Antakaa minun olla rauhassa.

Ehdin kotiin juuri ennen kuin alkaa sataa. Olen ollut viikon poissa. Kotona näyttää samalta kuin lähtiessä. Edes uniini tullut vesivahinko ei ollut tapahtunut. Sotkuisempaa täällä on kuin muistin, mutta kaikki on kyllä muuten kunnossa. Ainakin jollakin tasolla.

Tiedän, että selviän, vaikka elämä kaataakin legoja olohuoneeni lattialle. Yritä astua legon päälle ja olla huutamatta.

Ylipäätään yritä olla huutamatta, jos tekee mieli huutaa.

Välillä haluaisin taantua ja satuttaa itseäni, mutta jokin sisälläni sanoo, ettei se ratkaise mitään.

Pelaan aivan tajuttomia määriä. Suurimmaksi osaksi se on kai ollut jatkuvaa pakenemista ja tunteiden turruttamista. Ihmisten ja tuntemisen välttelemistä.

Sosiaalisin asia, mitä tietokoneella nykyään teen, on wikisivustojen ylläpito ja editointi. Sen lähemmäksi ihmiset eivät pääse, enkä minäkään halua mennä.

Kesä tuli huomaamatta ja ulkona tuoksuu huumaavalta. Koira nauttii pyörälenkeistä, uimisesta ja öisistä käyskentelyistä hiljaisen pellon reunalla.

Olen joskus pahoillani siitä, etten pysty olemaan onnellisempi.

On niin monta syytä kaivata ja ikävöidä ja surra.

Erityisesti surra.

Olen toisinaan myös pahoillani siitä, etten saa tekstiä aikaiseksi. En saa kirjoitettua lähes yhtään verrattuna siihen, mitä blogin alkuaikoina. En halua pitää päiväkirjaa, en halua kirjoittaa tekemisiäni burgerimaisen säntillisesti minuutti minuutilta mahdollisimman realistisesti kuvattuna, en löydä päästäni mitään purettavaa, sillä useimmiten en tunne mitään. Ja toisinaan, vain pelaan päiväkausia. Ja ylläpidän ja editoin kun kyllästyn pelaamiseen.

Meitä on jäljellä enää kaksi.