eksistentiaalinen ahdistus

1. en tiedä
2. minua lohduttaa ajatus, ettei kukaan muukaan tiedä

Älä mene pois

Olen peräkkäisinä öinä nähnyt unta lentokoneista ja armeijasta. Viimeisin uni oli erityisesti painottunut lentokoneisiin.

En ole varma, yrittääkö alitajuntani sanoa jotain vai onko tämä vain jonkin asteista surutyötä. Yritänkö hyvästellä ja päästää irti tavoitteestani, haaveestani, motivaatiostani. Vai yritänkö vain uskotella itselleni, ettei tulisi luovuttaa. Ei ihan vielä.

Ajatukseni ovat molempia - vannottamistani itselleni, että en luovuta ennen kuin aika on oikeasti loppu ja toisaalta se on sitä, kun mietin, pitäisikö vain antaa olla ja yrittää löytää jotain mielekkäämpää kuin tämä pakonomainen puurtaminen, jonka piti olla nopeasti ja helposti ohitse... ja, jota se ei kuitenkaan ole ollut millään tasolla.

En ole tällä hetkellä varma oikein mistään. Itsetuntoni on huono ja en jaksa ymmärtää miksi kukaan haluaisi tutustua minuun tai miksi kukaan haluaisi minua kutsua ystäväkseen. En koe itseäni mielenkiintoiseksi millään tasolla. Epävarmuus aiheuttaa halua eristäytyä, koska koen, etten voi luottaa kehenkään juuri nyt. Yritän pysyä kontaktissa muihin ihmisiin ja samalla muutan kaikki riidaksi, koska epävarmuuteni aiheuttaa pelkoa siitä, etten kelpaa ja on parasta puolustautua ennen kuin kukaan satuttaa minua.

Eikä kai epäselvät välit parhaan ystäväni kanssa sinällään helpota asiaa yhtään. En halua ajaa pois, mutta en vain löydä tapaa ilmaista itseäni siten, että muutkin ihmiset ymmärtäisivät mitä pääni sisällä  menee ja miltä minusta tuntuu. En ole koskaan ollut kovin hyvä ilmaisemaan itseäni siten, että muutkin pysyisivät ajatuskulkuni tai tunne-elämäni kärryillä. Tunne-elämäni kärryillä en taida pysyä oikein itsekään. En aina tiedä mitä haluan tai miten asioiden pitäisi olla, että ne tuntuisivat hyvältä.

Rakas sisko

Rakas sisko, josta pesi

tomun taivaan rakkaus,

vierelleni hymyinesi

tule, tuskan huojennus.

Vaikka peityt kaipuultani

taakse hunnun tiheän,

tuntea voin kasvoillani

katsees näkymättömän.

Hyvää joulua.

25

Mitä muuta tähän voisi enää sanoa? Kaksikymmentäviisi.

Neljännesvuosisata.

Eipä tähän ole paljoa lisättävää.

Oreo

Tämä(kin) vuosi on ollut kuin märkä pieru.

Välillä on tuntunut, että olen saanut taas elämän syrjästä kiinni ja sitten olen kuitenkin luisunut kauemmaksi elämänhallinnasta ja takaisin huonoihin tapoihin, joista olen yrittänyt kouluttaa itseäni irti.

Välillä on kovakin ahdistus siitä, että en voi kiertää kelloa taaksepäin, en voi tuoda eteeni niitä hetkiä kun olen juuri päässyt peruskoulusta. En voi muuttaa mennyttä, en voi muuttaa tekemiäni ratkaisuja. En voi tuoda takaisin ihmisiä, jotka ovat poistuneet elämästäni.

Tuntuu välillä, että kärsin jostain keski-iän kriisistä. Tunnen olevani vanha, vanhempi kuin vain sen vaivaisen neljännesvuosisadan. En tiedä mitä odotan seuraavalta kymmeneltä vuodelta, kun en tiedä edes mitä odotan ensi vuodelta. Enkä uskalla, enkä haluakaan, ajatella asiaa. Tämäkin hetki juuri nyt on välillä liikaa.

Enimmäkseen tämä vuosi on ollut täynnä väsymystä ja jatkuvaa tuulimyllyjä vastaan taistelua. Haluaisin ajatella voittaneeni, sillä sain viimeinkin tahtoni läpi. Joulukuun piti olla taloudellisesti (ja täten myös henkisesti) paljon pahempi kuin se päätyikin lopulta olemaan. Sääli vain, että koko syksy on siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, verottanut omia resurssejani huomattavasti, enkä tiedä miten jaksan tammikuussa palata niin sanotusti sorvin ääreen.
Välillä hävettää kuinka huonosti olen selviytynyt koulutehtävistä, mutta toisaalta on pitkälti stressannut sekin, että taloudellinen tilanteeni on mahdollisesti koulutehtävistä ja niistä selviytymisessä kiinni. Suoriutumispaine on syönyt henkisesti. Se ajatus, että on pakko selviytyä, koska ei ole muita vaihtoehtoja. Revanssiin ei ole mahdollisuutta. (Kokeet voisi koulun puolesta uusia, mutta työkkä&sossu eivät antaneet tähän mahdollisuutta...)
En tiedä voiko ihmiseltä vaatia pelkkää onnistumista jatkuvasti. Tai siis, toki, en vaadi itseltäni muuta kuin virheettömyyttä kaikessa mihin ryhdyn, mutta tiedostan kyllä senkin, että ihminen ei ole virheetön... Joskus on annettava itselleen lupa epäonnistua. Joskus täytyisi vain luottaa siihen, että asiat järjestyy, olipa ne kuinka kurjasti tahansa.

Siksi kai ehkä eniten pelkäänkin, että tämä on vain myrskyn silmä ja kohta joudun taas pakotetuksi ja rangaistuksi. Kun en ole oikein edes toipunut vielä entisestäkään.

Pitäisi kai alkaa miettimään lupauksia ja tavoitteita uudelle vuodelle. Koulun suhteen en halua luvata vieläkään mitään, sillä haluan pitää itselläni mahdollisuuden laskea opinnot hetkeksi käsistä, jos minusta tuntuu siltä, että tarvitsen tauon.
Laihdutuksen suhteen on turha luvata mitään, kun en ole tainnut pitää entisiäkään lupauksia. Haluaisin ajatella, että tilanne on muuttunut nyt kun olen käynyt salilla ja aion käydä jatkossakin, mutta faktahan on, etten ole laihtunut. Lihomisen olen onnistunut toki tehokkaasti katkaisemaan ja pääasiallinen tavoitteeni onkin ollut ja tulee olemaan, etten pyöristy tästä enää enempää. Se, että laihdunko, on sitten täysin toinen kysymys ja mietin pitkään ja hartaasti aionko luvata mitään sellaista enää. (Ikinä?)
Blogin suhteen kävi mielessä, että voisin yrittää kirjoittaa joka päivä jotain. Ehkä rohkaistua tekemään videopostauksen kerran viikkoon tai harvemmin. Tuskin esittelen pärstääni sen kummemmin, mutta voisin yrittää kuvata jotain päivästäni.. Ehkä lemmikkejäni?
Sitäkin harkitsin pitäisikö tavallisten lupauksien ja tavoitteiden ohella ottaa tavoitteet myös jokaiselle kuukaudelle tulevana vuotena. En tiedä vielä millaisia nuo kuukausittaiset tavoitteet olisivat, mutta onhan tässä aikaa vielä pyöritellä juttuja.
Lukeminen on ehkä yksi asia, mihin haluaisin tulevana vuotena panostaa. En ole tänä vuonna tainnut lukea kuin ihan muutaman kirjan ja olen vähän pettynyt, kun nautin joskus lukemisesta kovastikin, mutta enää en vain jaksa keskittyä.

Lemmikeistä tuli mieleen, että harkitsen vakavasti erään tietyn viljakäärmeen värimuodon hankkimista ulkomailta. Näillä näkymin tämä tapahtuisi keväällä ja toivottavasti olisi alku pienimuotoiselle käärmekasvatukselle, jota olen tässä useamman vuoden jo pohtinut ja suunnitellut. Palaan kuitenkin asiaan sitten kun tiedän lisää hankintaprosessista, kun toistaiseksi en saanut siihen mitään muuta vastausta kuin, että keväällä.

Nyt siirryn katsomaan Supernaturalia, syömään roskaruokaa ja niiden myötä lopulta ansaitulle levolle.

Note-to-self:
Blogi tarvitsee päivitystä. On ihan ok sisällyttää koko elämänsä aspektit yhteen blogiin, et tarvitse erillistä blogia pelaamiselle ja lemmikeille ja laihdutukselle ja valokuville. Tämä riittää. Muista päivittää ulkoasu. Pinkki on kiva väri.

Ps. Ehkä kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi saada nostettua tämä synkkyyden, turhautumisen ja pettymysten kirjailema verho. Kirjoittaminen tekee hyvää, miksi en tee sitä useammin? Miksi eristän itseni muista, vaikka samalla kaipaan eniten sosiaalisia kontakteja ja muita ihmisiä?

Miksi olen joskus niin ankara itselleni?

You're just a sad song with nothing to say

Herätessä soi päässä biisi nuoruudesta. Welcome to the Black Parade.
En tiedä omistanko kyseistä CD:tä enää. En ole kuunnellut sitä vuosiin, eikä minulla enää edes ole CD-soitinta tai muuta laitetta, joka soittaisi kyseistä formaattia. CD-levyjäkin tuhosin isot läjät joskus muutama vuosi sitten, koska kuoleva formaatti.

Kävin toiveikkaana tarkastamassa olisiko postilaatikossa uutta sim-korttiani, mutta ei siellä ollut kuin ilmaisjakeluroskaa ja muutama lasku.

Hetken aikaa oli hyvä olo tänään. Hetki oli hauras ja rikkoutui ennen kuin se edes kunnolla alkoi. Ehkä vika oli MCR:ssä, sillä en ymmärrä miten olen joskus jaksanut kuunnella näinkin masentavaa ja ahdistavaa musiikkia. Miten olen selvinnyt tämän kanssa. Nuoruudessani. En ymmärrä.

Ehkä kadonnut hyvä olokin löytyy joskus. Nykyään hormonitoiminnan sivuoireena on jäätävä masennus, joten en sulje pois sitäkään vaihtoehtoa, että tämäkin huono olo voisi olla vain ikävä sivuvaikutus ja siten vain hetkellinen pohjakostetus.

Toisaalta epäilen, että dopamiiniratanikaan tuskin käy täysillä. ADHD:n yksi syntyperähän saattaa olla dopamiiniradan ja -reseptorien puutteellinen toiminta. Ottaen huomioon myös riippuvuustaipumukseni mm. ruoan ja seksin suhteen, pidän täysin mahdollisena, että päässäni ei ole kaikki kemiallisesti niin kuin kuuluisi olla. Toisaalta, jos lähdetään asiaa yhtään syvällisemmin miettimään, niin en ole syönyt erityisen huonosti (epämääräisen taloudellisen tilanteeni vuoksi), tarkoitan huonolla siis sitä, että laadullisesti syömäni ruoka on ollut parempaa, jolloin se ei ruoki riippuvuuttani samalla tavalla kuin roskaruoan syöminen. Olen viikon sisään toki kahdesti syönyt pizzaa, mutta muuten en ole koskenut mihinkään erityisen huonoon vaihtoehtoon.

Mihin siis olen tulossa tämän päättelyketjun kanssa, on se, että mielialani saattaisi olla nostettavissa ihan vain syömällä roskaruokaa ja suklaata. Jolloin päästään takaisin siihen faktaan, että olen riippuvainen.

Mutta on pakko jatkaa matkaani suihkuun, sillä kohta on todella kiire.