Sanat eivät tule ulos. Kaipaan kamalasti, mutta en tiedä mitä. On vain tunne, ikävä.

Tämä kesä oli lyhyempi kuin muut. En uskalla pettyä, sillä en halua katkaista tätä kevyttä ravia. Vapaus on niin lähellä.

Susi sisälläni on herännyt taas ja se kaipaa juoksemaan. Elokuun mustia öitä ei voi lakata rakastamasta.

En saa järjestettyä ajatuksiani. Ne eivät pysy lieassa, vaan nakertavat sen poikki ja pakenevat tuntemattomiin sfääreihin. Olen kai levoton.

Jotakin on pahasti rikki
Ja minä olen yksinkertainen
Enkä tiedä kuinka ehjän
Siitä millään saa
Minä haluasin rauhaa
Mut sota tähän sieluun solmittiin

kaipaus kirjoittaminen kuolema

Olen kuulemma pikkusieluinen, koska en halua, että kukaan kutsuu minua koirieni äidiksi, äiskäksi, mammaksi ja niin päin pois.

Tuon pikkusieluiseksi nimittelemisen vielä olin valmis nielemään, vaikka ääneen olikin pakko huomauttaa, etten ole koirani “äiskä”, mutta se meni ylitse hilseen, että koiralle tarvitsi mennä sanomaan; “muista sitten teititellä N:ua” äänen sävyllä, joka oli tarkoitettu vittuiluksi minulle.

…sitten ihmetellään, että miksi en jaksa ihmisiä. Miksi haluan olla yksin.

Aina sattuu. Myöhemmin vielä tulee kotiin Kulkija, jolle kertoessani tämän välikohtauksen, hän toteaa, että isäni on hyvä mies…

Olisit edes kerran minun puolellani, perkele.

Voi joutua itkemään vähän, jos on antanut kesyttää itsensä.

Eräänä päivänä kuljeskellessani suolla, kohtasin sudenpennun…

klik