kaikki haluaa nähdä pornoo

Joinakin päivinä tuntuu, että loppuun kaluttu klisee "en halua kuolla, mutta en jaksaisi elää" osuu varsin kohdilleen. Kuten vaikka tänään.

Kuumat ilmat eivät tee hyvää vanhalle koiralle. Tänään taas säikähdin turhasta.

Kaikkein vaikeinta kai on kuitenkin päästä ylitse toisen pahoista sanoista.
Kun pyydän ensi kerralla, että ole hiljaa. Ole kiltti ja tee niin, sillä en jaksa sitä tuskaa, mikä pahoista sanoista tulee.

Miten se ei lähde pois, vaan kalvaa.

O' why, o' why...

MIEHET !
Erityisesti jotkin miehet. Tai aikalailla kaikki, lajiin katsomatta.
Naisiin katsotaan alaspäin, naiset omistetaan koko ajan. Naisella ei ole mielipiteitä, ei omaa tahtoa. Naisia väheksytään...

Omalla isollani on päähän pinttymä siitä, että en muka saa itseäni ylös ennen puolta päivää tai, että on muka olemassa suuren suuri mahdollisuus, että vahingoitan itseäni tahattomasti ommellessani, leikatessani leipää tai paperia tai höyryttäessäni homeläikkää lattiasta tai ajaessani traktorilla tai käyttäessäni ruohonleikkuria tai raivaussahaa tai moottorisahaa. Hänen mielestään minua ei pitäisi päästä lähellekään edellä mainitsemiani välineitä.
L U O T T A M U S T A kiitos ! Eivät ne koulussa antaisi minun koskea edes viikatteeseen, jos katsoisivat, että se olisi minulle vaaraksi. Lisäksi ne antavat sieltä ohjeistuksen, kuinka tätä ja tätä välinettä käytettään turvallisesti. Joka kerta olen noudattanut näitä ohjeita ja muistanut muistuttaa niistä muitakin, jos joku on yrittänyt välttää käyttämästä jotakin suojavälinettä tai toiminut muuten holtittomasti.

Samoin viime kesäisessä kesätyöpaikassani; minulla ei ollut nimeä ja se oli maailman suurin ihme, kun korjasin ruohonleikkurin ja raivaussahan. Jota kaupunkilaiset lonttoperseet eivät yllättäen osanneet tehdä. Yllättäen.

Sitten on tuo koira, joka luulee, että olen sen omaisuutta, johon kukaan muu ei saa koskea. Mutta se on koira, sen maailmankäsitys ja filosofia kulkevat täysin eri polkuja kuin ihmisen. Siksi sitä ei lasketa, enkä voisi ikinä ärsyyntyä siihen samalla tavalla.

Joskus suututtaa, kuten juuri nyt, että aina puhutaan tasavertaisuudesta, mutta ei sitä oikeasti ole olemassakaan. Ärsyttää se, että minua ei voida nähdä sellaisena kuin olen nyt, vaan aina, jokainen kerta - tällä kertaa sukupuoleen katsomatta - minut nähdään ihmisenä, joka joskus olin. Mikä hämmentää pientä mieltäni entisestään.

...ja loukkaa.

hei olen pullataikina

Kuinka paljon oksetankaan itseäni. Tykkään olla kurvikas nainen, mutta en pidä siitä, että minua sanotaan isoksi. Olen monesti toivonut, että kun voisinkin olla pienempi. Keijukaismainen nainen.
Silti olen tällainen... isoluinen. Kiertoilmaus sanalle LÄSKI.

Miten inhoankaan kaksoisleukaani. Miten aina puristelenkin sitä kipeäksi, miten puristelenkaan pömpöttävää mahaani. Kiskon sitä sisäelimet kippuralla sisääni. Miten rutistelen sisäreisieni läskiä, joka hankaa kaikki housut rikki. Miten joka kerta kylpyhuoneessa avaan peilikaapin oven, jotta minun ei tarvitse katsoa rumaa, ällöttävää naamaani.

Kiitos taas muistutuksesta. Tiedän, etten ole itselleni ikinä sopivan kokoinen ja voisin vetää kaiken siihen saakka, että olen luuranko. Voisin lakata syömästä. Haluaisin lakata syömästä. Silti minulla on juuri nyt liian paljon menetettävää. Kelpaan omanlaisenani maailman ihanimmalle miehelle, mikä saa minut luopumaan typeristä ajatuksista.

Minä voisin tehdä vaikka mitä, mutta en tee. Voisin olla ties millainen, mutta en ole.

Mutta vielä tulee päivä, kun sinun, isä, ei tarvitse sanoa minua isoluiseksi.

Vielä näet.

olen levoton

Vaikka kuulostan skitsofreenikolta, ei se tarkoita, että sitä olisin. Minulla on paljon asiaa, mutta ei silti mitään järkevää sanottavaa.

Kevät tekee minut villiksi ja kesyttömäksi. On mahdotonta vain pysyä aloillaan, ulkoilman täyttyessä tutuista tuoksuista ja polun kiihottaessa jalkojani. Keho käski jo hiljentää, mutta ei ole ensimmäinen kerta, kun en aio totella sitä... tai ketään.

Kaipaan lepakon perhosmaisen kevyttä, lepattavaa lentoa halki vaalean sinertävän taivaan. Sen pientä siluettia maailmankaikkeutta vasten. Omaa pienuuttani nukkuvaa maailmaa vasten.

Tunnen kuinka toinen puoleni on palannut kotiin. Kuinka se katsoo samojen silmien läpi maailmaa. Tunnen meidän ykseytemme. Tunnen sen halun juosta sykkivän verisuonissani niin huumaavana ja villinä, vastustamattomana.

Sama myrkky virtaa myös sen suonissa. Olemme samaa lihaa, samaa verta, samaa sielua.

kasvotusten todellisuuden kanssa

elämäni on salaista mytologiaa
ajatukseni sulavat nytkähteleviksi
sähkökäyriksi hiljaisiin virtapiireihin

tunsin suden turkin
katoavan hetken ajan ihoani vasten

silmäni täynnä näkyjä
unohdettuja maailmoja
täysin sokeat

minä liu'un tuolle puolen
kuten joka yö
aistin läsnäolon
mutta silti en voi muuttua

tunnen venyväni susimaiseen loikkaan
mutta en koskaan laskeudu
matka vain jatkuu jatkuu jatkuu
seuraavaan aamuun

vedän väristen henkeä
kuin pitkän sukelluksen jälkeen

yhä päässäni nytkyy
hajoavat sähköimpulssit
enkä minä muutu

Älä luule

että päästäisin Sinut sylistäni.
Sinä Rakkain
Olen Sinun.
En hylkää Sinua

Sitä istuu kiven päällä ja miettii kuhun kulkisi. Hiljaa tuuli käy pellolta. Ei ole paikkaa minne paeta, eikä kenenkään kaipausta, ei syliä, ei ystävää, ei ihmistä, joka odottaa. Siksi hyvästit nää, en jaksanut enempää.

Yleinen surkeustila

Miksi yleinen surkeustila - tunnetaan myös flunssana kaikkine herkkuineen - saa kaipaamaan niin kipeästi läheisyyttä?

Itken, koska on ikävä. En jaksaisi odottaa, että palaat töistä, rakas Kulkija.

No voi sie hullu kun markan maksoit, mie sain kopeekalla...

...mie sain sängyssä viltin alla ja sie sait lattialla...

Aamuöisin mieleni tekisi mieli painua pitkin peltoja ja metsiä hukkana. Silti en saa itseäni muuttamaan muotoani enää. Joskus mietin, että juoksinko suteni loppuun.
...vai onko tämä vain sen perinteisiä katoamistemppuja?

Maailmassani ei ole enää muuta kuin sudet. Nekin enimmäkseen häälyviä varjoja aamu-usvaisen suonlaidalla. Huomaan juoksevani Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa ja kärsiväni levottomuudesta. Varsinaista ahdistusta ei ole ollut, enkä kai ole kovinkaan huolissani mistään muustakaan.

Olen vakuuttunut, että kaikki - etenkin unettomuus - johtuu vain keväästä ja lisääntyneen valon määrästä. Ihmiskehoni ei pysy tämän kaiken muutoksen mukana, eikä kai se sudenpuoliskokaan. Sillä kai se omilla teillään onkin.
Samalla tavalla sitäkin houkuttelee luonto, metsä, suo, järvi.

Talvikausi on selviytymistä, kesällä voi elääkin hieman.

Olen päntännyt rohdoskasveja päähäni. Huomenna ajattelin tehdä ehkä yhden tai useamman riipuksen ja ehkä riimuja.
Käydä tietenkin juoksemassa Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa.
Niin, ja tietenkin piirtää. Mitään muuta en olekaan tehnyt pitkään aikaan; vain piirtänyt ja kirjoittanut.

Tunnen pursuavani energiaa, hyvää oloa, yhteenkuuluvuutta ja onnea; elämää. Olen osa metsää, osa luontoa. Tuntuu niin tavattoman hyvältä.

Haluaisin vain olla ulkona, sammuttaa vapaudenjanoni.

Tänään kiivetessäni puuhun, tunsin pystyväni mihin tahansa. Tunsin itseni niin tavattoman vahvaksi ja voimakkaaksi. Jos minulla olisi häntä ihmiskehossa, se olisi ollut pystyssä, ilmaisemassa itsevarmuuttani.

Vaikka kiipesinkin sinne puuhun osittain siksi, että halusin kuvan itsestäni siellä ylhäällä. Mutta huomasin voivani päästää irti, heittäytyä asioihin; pystyin seisomaan siellä vahvana, pää pystyssä ja katse kaukaisessa horisontissa.

Laskeuduttuani puusta, mieleni olisi tehnyt vain kiivetä lisää. Lihastyöskentely tuntui hyvältä. Haluaisin juosta, haluaisin ulvoa; silkasta riemusta ja elämästä.

Kumpa ehtisin, edes pariksi päiväksi, metsään yöksi. Minä todella nauttisin siitä. Koko pitkän talven olen vain kaivannut puiden öistä kuisketta ja villejä ketunhuutoja yön pimeydessä. Jalkani ovat halunneet kulkea, kohdata tien kivet ja kannot.

Kaipaan vapauteen; ulos näistä betonilaatikoista.

Pystyn mihin haluan, mutta minun on vain päätettävä onnistua.