Unohdin ilmoittaa palanneeni takaisin. Harjoitus itsessään oli voimauttava kokemus. Yhdessä tekeminen tuntui hyvältä. Löysin hyvin Säkylään, vaikka sitä ehkä eniten jännitinkin.

Vaikka koko juttu ei kestänytkään kuin viikonlopun, se oli kuitenkin samalla niin tavattoman hektistä, että tuntui, kuin olisi ollut poissa viikkokaupalla. Tuntui hassulta, että kaikki ne pelot, jotka ovat hallinneet elämääni niin tavattoman pitkään, olivat yhtäkkiä huitaistu pois, kaikki yhdellä kertaa. Yhtäkkiä sitä olikin täysin normaali ihminen.

Kävin syömässä Rumpalipojassa ja nukuin 8 vieraan ihmisen kanssa samassa tuvassa. Olin itsepuolustus- ja hätäensiapukoulutuksessa fyysisessä kosketuksessa toisen, vieraan ihmisen kanssa. Enkä missään vaiheessa tuntenut ahdistusta tai pelkoa. En ajatellut missään vaiheessa, että selviänköhän nyt tästä ja tuosta.

“Siviilielämään” on ollut totuttautuminen, maanantai oli todella hämmentävä, kun kukaan ei kailottanut käytävässä “Komppaniassa herätys! Valot tupiin!”. Toisaalta suorastaan pursuan hyvää oloa, intoa ja motivaatiota.

Ilmoittauduin jo syksyn harjoitukseen ja sain paikankin kohtuullisen suositulta kurssiltakin. Hyvä minä.

Ylihuomenna kadotaan K-Suomeen koko lauma.

Toivottavasti ei ole liian inhottavaa sanoa, että olen onnellinen.

TJ 1

Tukehdun tähän jännitykseen. Ei ole enää mitään tekemistä. Rinkan pakkaan vasta iltasella, jotta kaikki tulee varmasti mukaan, sillä pitää noita vaattehia kuivatella…

Ajattelin klo 1900-2000 käydä nukkuilemaan, herätä kolmelta. Unta siis tulisi jotakuinkin 7-8 h, sikäli jos ylipäätään pystyn jännitykseltäni nukkumaan. Äiti sanoi tulevansa hakemaan 0345. 0430 nousenkin sitten bussiin. Tai ainakin näin olen suunnitellut.

On toisaalta huvittavaa, että olen odottanut kaikkea suurella innolla ja nyt alkaa kuumottelemaan sitten niin, että miksi menen sinne. Ylipäätään äkilliset mielenvaihdokseni asian suhteen ovat huvittavia. Pelosta intoon ja taas takaisin. Välillä ei tunnut miltään, ei jännitä ja yhtäkkiä taas tuntuu tukehtuvansa siihen paikkaan. Mahassa muljahtelee ja tuntuu, ettei pysty syömään tai keskittymään mihinkään, koska jännittää.

Missään vaiheessa ei kuitenkaan ole tuntunut siltä, että menisin lukkoon, että kaikki into ja jännitys olisi niin ylikuormittavaa. En tiedä, että johtuuko se sitten siitä, että olen oppinut käsittelemään tunteitani vai sitten siitä, että haluan tätä, no, niin paljon kuin tätä voi haluta.

Ei pelkästään turvallisuuden takia, vaan osin senkin, että oppisin ottamaan itsestänikin vastuuta, haastamaan itseäni, kohtaamaan asioita, jotka pelottavat.

Hyvillä mielin olen lähdössä. En malttaisi odottaa. Keksin bussimatkallekin tekemistä; piirtäminen. Puhelin saanee olla rauhassa ja akku pysynee kohtuu täytenä.

Voi jännitystä.

Vaikka tämä onkin armeija –kategoriaan sijoitettu, kyse ei silti varsinaisesti ole armeijasta, vaikka meno taitaa melko sotilaallista ollakin. En vain jaksa luoda tämän takia uutta kategoriaa, en edes tiedä miksi sen nimeäisin… vapaaehtoinen maanpuolustus?

Listan rustailua; mitä täytyy muistaa tehdä ennen lähtöä...

Tj 4

Näihin aikoihin perjantaina olen jo matkalla kohti Forssaa, josta jatkan Säkylään, jossa olen perillä aamupäivällä.

Seiskää kanssani.

Engel

But I believe that they are free.

En muista milloin olisin kirjoittanut kunnolla mitään. Milloin olisi ollut oikeasti jotain sanottavaa. Eikä tämä tarkoita sitä, että olisi huonoa, jos ei ole sanottavaa. Minun kohdallani se yleensä merkitsee sitä, että kaikki on hienosti, kun en koe tarvetta avautua minnekään.

Eikä sillä, että menisi huonosti sen takia, että päätin kirjoittaa. Olen onnellinen ja voin hyvin.

Tj 5 ja en kai olisi syksyllä uskonut, että päädyn lähtemään Naisten Valmiusliiton harjoitukseen. En meinannut edes uskaltaa ilmoittautua ja toivoinkin tavallaan, etten tulisi valituksi, koska minua pelotti. Alussa oli pelkoa, välillä todella irrationaalista sellaista. Tuntuu oudolta ajatella, että millaisen tunnemylläkän olen käynyt läpi. Mutta tärkeintä on se, että olen menossa sinne. Haluan sitä enemmän, kuin pelkään.

Asiat taas toisessa kädessä eivät ole menneet lainkaan siten kuin olisin toivonut – en saanut ensimmäiseen opiskeluvaihtoehtooni edes haastattelukutsua, myöskään kesätöitä ei ole tiedossa. En edes tiedä toteutuvatko muut opiskeluvaihtoehtoni. Mutta yritän elää hetkessä ja olla stressaamatta asioista, joihin en tällä hetkellä voi missään määrin vaikuttaa. Toiset ovat ehkä hyvillään siitä, miten opiskelukuvioni nyt nasahtivat, heidän mielestään en kyseiselle alalle kuuluisi. Suokoon heille heidän mielipiteensä – he eivät tiedä, mitä minä sisälläni tunnen. Heillä ei ole siitä minkäänlaista käsitystä.

Hetkittäin tajuan miten sulkeutunutta ja yksinäistä elämää loppupelissä ylipäätään elän. Haluaisin nähdä ihmisiä, käydä ulkona ja kaupungilla kuten joskus ennen. Haluaisin ystäviä, kuten joskus oli. Sitten taas, en kuitenkaan kaipaa mitään hössötystä, tai ihmissuhdedraamaa. Totean olevani tyytyväinen nykyiseen, vaikka sosiaalisesti aktiivisempi elämä ei tekisi pahaa.

Painonpudotus on ollut olematonta vuoden alusta. Oli varsin merkittävää ymmärtää, että ongelmani ei ollut liian vähäinen liikunta, vaan vääränlaisen ruoan syöminen. Liikuntaan on helppo motivoitua, mutta mitä vittua voi tehdä hyvän ruoan edessä? Siihen sortuu tahtomattaan, ilman kontrollia. Se on riippuvuus, jonka kanssa on pakko oppia elämään, koska ilman ruokaa ei kuitenkaan voi elää.

Välillä olen ollut siinä tilassa, että suklaa korvaa seksin ja kaiken vääryyden maailmassa. Mitä vittua oikeasti. En halua olla mikään ruoan orja. Asialle on helppo nauraa, sitä on vaikeaa ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut.

Miten monta kertaa olen tänäkin keväänä luvannut itselleni, etten syö enää ikinä, ja kuitenkin päivät ovat olleet toistensa kaltaisia – ei ahmimista, mutta jatkuvaa periksi antamista mieliteoilleen. Sitten on niitä hetkiä, kun haluaa vain paeta ruokaa ja jääkaapissa pelkkää ahdistusta, ruoan välttelyä.

Sitten on valvottuja öitä, joita ei osaa selittää itselleen. Jännittää törkeästi. En tiedä, miten nukun seuraavana viikkona. Miten voin saada unta, kun vain mietin, että löydänkö oikeaan bussiin, osaanko oikeaan paikkaan, minkälainen koko viikonloppu tulee olemaan.

Eikä sekään kai ole muuta, kuin yritys todistaa itselleni, että minä hengitän vielä ja olen vahvempi, kuin kukaan koskaan osaa arvata.