Tunnepuoleni on kylmentynyt. Joku väittäisi kai masennukseksi, mutta en koe olevani erityisen masentunut. Ahdistunut ja stressaantunut sitäkin enemmän. Sosiaalisten tilanteiden pelko on ollut päällisin osin hallinnassa, olen kokeillut käsikauppatavaraa nimeltä Antistress ja totesin sen toimivan. Eihän se ahdistusta poista, mutta tekee toimintakykyisemmäksi ahdistuneena. Vaikka en sinällään tiedä hyödyttääkö se mitään, sillä hoidan asiat sitten vaikka paniikkikohtauksen partaalla. Olen kaksi vuotta sitten viimeeksi saanut paniikkikohtauksen. Mitä ikinä teenkään, teen sen ainakin oikein.
En ole varma, uskonko erityisherkkyyteen, sillä ongelmani ovat aina muistuttaneet paljolti autismia, mutta en kuitenkaan ole autistinen tai ainakaan kukaan ei ole sitä minulle ikinä diagnosoinut. Löysin toisen neurologisen poikkeavuuden joka on samassa osassa aivoja, kuin autismi: ADHD.
Moni ajattelee ADHD:n sähköjänismäisenä ympäriinsä sinkoilijana, joka ei voi olla paikallaan, vaan jotain on pakko tehdä koko ajan. Mutta se on hyperaktiivisuutta, eli se "H", jonka minulta voi ottaa melko lailla pois. Käytöksessäni on joitain hyperaktiivisia piirteitä, mutta ne ovat loppujen lopuksi aika vähäisiä siihen nähden, kuinka paljon tarkkaavaisuus- ja keskittymiskyvyn puolella on puutteita.
Tai kyse ei ole niinkään puutteista, vaan enemmänkin siitä, että huomaan _kaiken_ mihin normaali ihminen ei välttämättä kiinnitä huomiota, mikä puolestaan häiritsee keskittymistäni siihen mitä olin tekemässä. Toisaalta olen taipuvainen autistiseen "hyperfocukseen", eli voin keskittyä niin intensiivisesti johonkin mistä pidän, että en rekisteröi lainkaan ympäristöäni tai ajankulua tai välttämättä yhtään mitään muuta.
Lisäksi muukin oireisto sopii elämääni kuin nyrkki silmään. Ymmärrän elämääni täysin toisella tavalla. Olen paininut nyt sen ajatuksen kanssa, että pitäisikö lähteä lääkäriin. Toisaalta diagnoosin hankkiminen kuulostaa rasittavan työläältä prosessilta, enkä tiedä onko minulla energiaa siihen juuri nyt.
Enkä tiedä onko siitä mitään konkreettista hyötyä elämääni, kuten esimerkiksi lääkitystä tai jotain valmennusryhmää. Voiko tämänkään kanssa oikeastaan edes elää muuten kuin opettelemalla elämään? Ainakin aion yrittää. En tiedä mitä muutakaan tekisin.
Olen myös paljon miettinyt sitä, miksi persoonallisuustyyppini on muuttunut INFP:stä INTP:ksi. Jos se kerta voi vaihtua, voinko tietoisesti pyrkiä sellaiseen muutokseen, että se vaihtuisi taas?
I viittaa introverttiuteen. Mutta suurin osa sosiaalisista vaikeuksistani johtuvat sosiaalisten tilanteiden pelosta. Voinko siis oikeasti olla ekstrovertti? Miellän itseni ambivertiksi, koska tykkään vuorovaikuttaa ihmisten kanssa, mutta tarvitsen omaa aikaa palautuakseni tilanteista. Sen olen tiennyt, että sosiaalisten tilanteiden pelko uuvuttaa, koska kropalla on aiheeton hälytystila päällä. Mielenkiintoista miettiä, sinällään.
Ajauduin tuuliajollani takaisin pajalle. Jostain syystä päätin myöntää kärsiväni sosiaalisten tilanteiden pelosta ja erityisherkkyydestä alkuhaastattelussa. Erityisherkkyydestä sen takia, etten halunnut tuoda ilmi epäilyäni ADHD:n puoleen, koska totuttelen vasta siihen ajatukseen. Erityisherkkyys sinällään selittää osan outouksiani, kuten ahdistavat tilanteet, joiden käsitteleminen on hankalaa ja aiheuttaa joskus oikosulun.
En muista kokeneeni pitkään aikaan suurempaa loukkausta kuin sen, että haastatteleva henkilö tarjosi sosiaalisten tilanteiden pelkoni tueksi jotain hemmetin ryhmätoimintaa pajalla, jotta voisin parantaa sosiaalisia taitojani. Vai mitähän vittua se sanasta sanaan sanoikaan. Vastasin kuitenkin takaisin, että sosiaalisissa taidoissani ei ole mitään vikaa. Haastatteleva henkilö ei oikein uskonut siihen, ilmeestä ja reaktiosta päätellen.
Mutta miellän itseni tilannetajuiseksi, kohteliaaksi ja empaattiseksi henkilöksi.
On siinä kai sekin, että en välttämättä halua tehdä jossain orjapajalla olemisesta enää vaikeampaa kuin se nyt on ja sitä se on, jos johonkin ryhmäleikkeihin ruvetaan pakottamaan.
En tiedä voiko sos. pelkoani saada tästä enää parempaan jamaan, sillä nykyään se ei ole muuta kuin lievää heilahtelua hyvien ja huonojen päivien välillä. Joskus kauppaan meno ahdistaa ja toisena päivänä ei. Vähän kuin mieliala yleensäkin; tuskin kellään pelkkiä hyviäkään päiviä on, aina mukaan mahtuu niitä huonojakin. Olen oppinut elämään sen kanssa ja tulen toimeen sen kanssa, kuitenkaan sen rajoittamatta toimintakykyäni tai elämääni millään tapaa. Tuskin olisin selvinnyt maanpuolustusharjoituksistakaan, jos olisin huonossa jamassa.
Seuraava haasteeni onkin sitten AD(H)D ja sen kanssa elämään oppiminen, nyt kun sen tiedostaa.
Taannottain totesin jollekin tuntemattomalle netissä, että miten elämäni olisikaan tylsää ilman pientä paniikkikohtausta pizzaa puhelimitse tilatessani! (Haha, not gonna happen, like, ever.)
.jpeg)