Ajatusvirtaa

Laitan ruokaa puoli viisi aamulla. En ole syönyt kunnolla. En muista edes milloin. Nyt olisi kuitenkin hyvä hetki. Olen onnellinen, monestakin syystä. Pieni pala rauhaa ja onnea.

Puhelin surahtaa pöydällä, ilmoitus sovellutuksesta. Näytöllä näkyy kysymys:

"what do you want to say to the person who bullied you?"

Mietin, mutta mitään sanottavaa ei tule mieleeni. Ei mitään sellaista, mitä haluaisin niiden ihmisten kanssa jakaa. Ei yhtään mitään.

Yhtäkkiä vain tajuan, ettei minulla ole enää sanottavaa. Olen rauhassa. Olen antanut anteeksi. Olen mennyt eteenpäin elämässäni.

Tai pakkohan minun on ollut, ei kai ole kovin tervettä jos lähes 25-vuotias roikkuisi yli kymmenen vuoden takaisissa asioissa. Mutta niin ei ollut silloin kun aloitin tämän blogin, noin kahdeksan vuotta sitten.

Joskus se matka, minkä olen kulkenut, hämmentää. Kykyni sisäiseen rauhaan hämmentää. Silloin tuntui, että sisälläni oli vain pelkkää myrskyä. Jotakin levotonta ja rauhatonta, täysin kesyttämätöntä. Ehkä tämä kaikki löytyy yhä minusta, mutta ne ovat muuttaneet muotoaan joksikin sellaiseksi, mitä minä voin hallita.

Elämässäni oli vaihe (jonka olemassa olosta kai tämä blogikin kielii) ja se oli vaihe, jolloin oli paljon sanottavaa ja halusin sanoa paljonkin. En ehkä ääneen kaikille, mutta hiljaa itselleni.

Ajatukseni ovat aina olleet sellaisia, että ne rauhoittuivat, kun ne sanotaan ääneen. Mutta koska en ole hyvä puhumaan tai järin supliikki, eikä minulla useinkaan ole ketään, kelle näitä ajatuksiani jakaisin, blogista tuli sellainen. Kirjoittaminen oli pitkään tapa hiljentää tuo sisäinen myrsky. Tai onhan se edelleen. Yksi parhaista asioista, joita pystyn housut jalassa tekemään.

Mutta ehkä minulla ei ole enää tarvetta kirjoittaa blogia, ainakaan samalla tavalla kuin menneisyydessäni, koska sisälläni ei ole tätä raivoavaa ja riehuvaa myrskyä. Ei salamoita, ei vesisadetta, ei myrskytuulta.

Sisälläni on auringon kultainen säde suuren kuusen kaarnan pinnalla. Hiljainen, verkas aamu ja huurteisia kasveja. Kylmä aamu, josta on kuoriutumassa loppukesän kuumannihkeä päivä. Tuulessa ehkä aavistus talvea ja syksyä. Olen elokuu. Päivisin ja öisin on lämmintä. Öisin näkee tähtiä.

Loppujen lopuksi en ole ihan varma mitä höpötän, mutta minusta tuntuu, että olen jättänyt jotain taakseni ja saavuttanut jonkin oleellisen etapin. Toisekseen, halusin kai kertoa, että olen onnellinen. Juuri nyt, tässä hetkessä, itseni kanssa. Koiran kanssa. Tässä aamussa.