Arkajalka

Rankaiskaa minua.

en tiedä kenet tappaisin

herään peiton kuristukseen öisin ja haron tyhjyyttä tavoittelen sinua kättäsi ihoasi kosketustasi varmuutta siitä että olet nukun lapsellisesti se tyyny vierelläni jossa sinun tuoksusi vielä hetken viivähtää yö kääntyy aamuhämäräksi minun ikäväni on ja pysyy

Kuilun reuna kutsuu. (Älä anna minun pudota.)

Sama eroahdistus kuin miljoona kertaa aikaisimminkin. Lähtösi jälkeen on niin tyhjää, hiljaista. Lähtösi jälkeen minä uhkaan vajota, pudota. Yksinäisyys kietoo vuorostaan kätensä ympärilleni kuin uskollinen rakastaja. Oloni on niin tavattoman väkivaltainen. Aina välillä. Päässäni susi jahtaa häntäänsä, tulee hulluksi. Nyt kun minä viimeinkin tunnen itseni niin kovin selväjärkiseksi. Vaikka olenkin aika paljon pahoillani olemassa olostani. Sen kerran elämässäni kun pyydän, että minua ei jätettäisi yksin, minut jätetään. Kyllä minä kuulemma yhden yön pärjään. Silmissäni maailma pirstaloituu palasiksi ja sekoittuu palaneiden sielujen tuhkaan. Ahdistus on kuin musta huppu vedettynä kasvojen ylitse. Sen läpi ei näe, ei kuule, ei haista.. ei hengitä. Verkkokalvoille piirtyy kuvitteellinen maailma. Karu ja harmaa taivas, musta meri. Silmät tuijottavat suoraan takaraivooni, läpi pölyisen pimeyden näen ehkä heijastuksia muistoista. Heijastuksia sen miehen kasvoista, heijastuksia siitä vaaleanpunaisesta aamusta, joskus kauan sitten, kun minä rakastuin. Sitten on paljon sellaista, jota toivoisi, ettei muista. Jota jollakin tavalla häpeää, katuu. Vaikka kuinka tolkuttaisikin itselleen, että se on mennyttä, sitä ei muuteta. Vaikka sillä ei ole väliä. Silti sitä toivoo, että ei olisi vain rasittava lehmä. Mutta sitä on, pienessä katkerassa sydämessä. Sitä on silti. Huutaisin, jos kipeä ääneni kantaisi tämän kylmyyden ylitse. Saisit pyyhkiä kyyneleeni, jos ne eivät olisi kobran myrkkyä, joka syövyttää sinutkin olemattomiin. Jos minä en olisi näin täysin viallinen, saisit ehkä rakastaa minua. Vaikka rakastat nytkin, mutta minusta tuntuu, etten tee muuta kuin rimpuilen ja yritän voimieni takaa saada sinut sanomaan, että vihaat minua. Että olen mielestäsi vain rasittava lehmä. Tiedän sydämessäni, etten ansaitse ketään. Etten ansaitse ketään sinun kaltaistasi tämän kuiluni reunalle. En halua, että olet silta ihmisten ja minun välilläni. Tiedätkö, että sillat poltetaan, kun niitä pitkin ei haluta kenenkään enää kulkevan?

Leikkaussalin lamppuolo.

Loukkaannuin, kun äiti kommentoi veljelle, että siellä se meidän raato makaa sohvalla. Raadolta minusta kyllä tuntuikin, vaikka varmasti näytän enemmän luurangolta. En voi kieltää, etteikö se olisi rasittavaa, että hyvää päivää seuraa huono päivä. On se ruumiillekin varmasti rasittavaa, että tänään joudun ottamaan ensin kipulääkkeen, ennen kuin voin ottaa sitä, jolla pitäisi karkottaa kipulääkkeen sivuvaikutukset. Sitä, joka on tavallaan pohjana ruumiini jaksamiselle. Kipuhan ei varsinaisesti ole minulle este, eilinen meni kahdella Buranalla, kun viikonloppuna tarvitsin 6 kolmiolääkettä selviytyäkseni kivuista. Se huoleton lääkkeiden napsiminen päättyi tosin siihen, että laatoitin eteisen lattiaa seuraavana yönä uudestaan. Sitten olen yrittänyt pitäytyä Buranoissa, vaikka niistä ei koviin kipuihin mitään hyötyä tunnukaan olevaan. Nyt on tosin myönnettävä, että syyllistyin yhteen Panacodiin, koska nieleminen oli tuskallista ja katteet tekevät lähtöä, joten suuni on pelkkää limaa täynnä. Sellaista vielä, mitä en saa nieltyä ja joudun vähän väliä syljeksimään. Miksihän minun on aina pakko puhua eritteistäni. En nähnyt sairaalassa saksalaisia sotilaita. Minua kohdeltiin muutenkin lapsena. Olin lasten odotushuoneessa, kun odotin leikkaukseen pääsemistä. Äiti sai olla mukanani koko ajan. Paitsi leikkauksessa tietenkin ja heti sen jälkeen. Nukutus oli aika abstrakti kokemus. Hoitajat puhuivat ja jututtivat minua, jännitin niin, että olin itkeä joka kerta, kun ne hiljenivät. Etenkin silloin kun olivat pistäneet unilääkkeen suoneen. Tunsin sen poltteluna oikean käden kämmenselässä ja mietin, että mitähän myrkkyä ne nyt mulle lykkäsivät. Seuraavaksi tuijotin salin kattovaloja ja mietin, että taidan sammua. En yrittänyt edes taistella vastaan, vaikka se alunperin olikin tarkoitukseni. Herääminen siitä oli ahdistavaa. Kipua ei ollut, mutta takanani itsekseen piippaileva monitori oli pelottava. Lääkehuuruissani ja kuonokoppa kasvoillani tähyilin sitä, mutta en ymmärtänyt mitään. En saanut edes katsetta tarkennettua mihinkään pieneen tekstiin. Mutta noin yleisesti kokemus oli varsin miellyttävä. Ainoastaan minua huvittaa se, että painoin viime vuonna tähän aikaan vuodesta saman verran, kuin painan nyt. Mutta se oli lähtenyt silloin juoksemalla, nyt se on lähtenyt riutumalla. Ei sillä, tunsin minä itseni silloinkin luurangoksi. Äiti huomautti eilen kuopista poskissani ja käski syödä. Sikäli kun kurkkuvammainen potilas pystyy mitään syömään, tällaisen päätä herjaavan kivun kanssa. Tosin, nyt se on kutistunut taas ainoastaan kurkun alueelle. Aamulla se juhli korvakäytävissäni niin, että olin varma, että en kestä kohta enää. Elämäni pisimmät 14 päivää, 6 tosin mennyt jo, joten puoli välissä ollaan. Kaipaan silti ruokaa. Jotain oikein rasvaista paskaruokaa, mistä jaksan aina valittaa. Pizzaa. Sitä minä halusin eilen, kun nauroin kissanruokamainoksille, joita katsellessa viime kurkunavauskeikalla katselin vesikielellä. Mutta pizzaa minä tahdon. Jotain oikein rasvaa tirskuvaa ja supersuolaista ja mausteista pizzaa. Mutta ehkä minä tyydyn siihen toiseen pilleriin, jotta ruumiini ei ala sekoilemaan ja lasilliseen mehua ja ehkä kivennäisvettä. Se on muuten oksettavaa, miten alaikäiset yrittävät iskeä sinua chatissa, vaikka profiilissasi kuinka lukisi, että V A R A T T U. En ymmärrä, että miksi se on niin vaikeaa kunnioittaa toisen ihmisen parisuhdetta. Inhoan nykyajan kaikki-mulle-heti -elämäntapaa. Toista ihmistä ei voi saada, ei etenkään, jos hänen sydämensä on jo toisen ihmisen. Entschuldigen Sie bitte, ich liebe meinen Mann.

Panoraamakuva Linnunradasta

kaarisekunteja ja millikaarisekunteja korjasin joskus fysiikan kokeeseen, että Pluto ei ole planeetta ja riitelin sitten opettajan kanssa ja fysiikan kirjaan, että maan lähin tähti on Aurinko ja että Linnunrata on tyypin SBbc galaksi ja riitelin lisää opettajan kanssa muistan kun luin astronomialehtiäni ja minulta kysyttiin, että ymmärränkö muka oikeasti niitä vastasin vain, että joo ja kysyin, että mitä haluat, että selitän sinulle "kansankielellä" sitten minä selitin mustista aukoista siitä miten ne muodostuvat miten raskas tähti luhistuu niin ja synnyttää painovoiman, jonka pakonopeus ylittää valonnopeuden ja että niitä ei voi havaita kuin röntgensäteiden perusteella ja että galaksin keskustasta voi löytyä musta aukko myös oman kotigalaksimme keskustassa on hän totesi vain, ettei ymmärrä ja lähti pois sanomatta muuta kyseenalaistamatta enää toistamiseen kanssani puhuttiin sen jälkeen kaikesta muusta mutta ei astronomiasta koska eivät ne ymmärtäneet mikä niihin mustiin syvyyksiin minua veti kohti suurta tuntematonta vain uteliaisuus, ei mustan aukon painovoima

Ja se laulu kertoo...

...masennuksesta, alkoholista, heikkoudesta, rakkaudesta, alemmuudesta, pelkotilasta, tappohalusta, itsemurhasta, vihan tunteesta, vihan tunteesta... Isänpäivä. Istun kotona. Stam1na sinkoilee ulos kaiuttimista. Puhelin ilmoittelee vähän väliä tekstiviesteistä. Haluaisin tämänkin päivän viettää erilailla. Kehtaankohan sanoa ääneen? Kulkijan kanssa.. Viettää sen Kulkijan ja meistä siinneiden pikkukulkijoiden kanssa. Mutta en minä voi muuta kuin luottaa tulevaisuuteen tämän suhteen; jonakin päivänä, ehkä...

~ * ~

Hoidosta huolimatta on vaikea parantua. Kaksi kuukautta pois elävien kirjoista, enkä minä jaksa enää ottaa lääkkeitä, tai syödä kunnolla. Kuihdun hitaasti olemattomiin. Niiden lupauksista on tullut tyhjiä kaiuttomia sanoja, jotka leijuvat aikansa ja haihtuvat sitten olemattomiin. Elimistö on sekaisin; sydän ei toimi, hiukset putoilevat, syöminen aiheuttaa pahoinvointia, nielua vihloo, väsyttää.. Enkä minä jaksaisi enää taistella, silti olen se, joka vakuuttelee siskot ja muut, että ei tässä hätää, ei se ollut kamalaa, olen kunnossa. Olen kunnossa... Olen kaikkea muuta kuin kunnossa. Pelkään kuolemaa, pelkään nukkumaan käymistä, pelkään yksinäisyyttä ja pelkään... silti minulla on rohkeutta vielä väittää, että ei hätää, I'm alright ! Sekin valhe vain siksi, ettei ole ketään, ketä oikeasti kiinnostaisi jaksamiseni, vointini. Ahdistaa tämä orpous. Ne lupasivat viedä perjantaina tautipesäkkeeni a.k.a. nielurisani. Sitten tämän kaiken pitäisi olla viimein ohitse. Pääsisin viimeinkin nuolemaan haavojani. (Kuinka ironista tämä onkaan!) Pelkään silti verenvuotoa. Sitä, että menehdyn yön aikana. Jos en kuitenkaan herää siihen yöllä ja aamulla minusta ei ole kuin valkoinen kuori jäljellä. Katselen vaihtoehtoisia opiskelupaikkoja rakastamallani alalla. Haluan pois täältä, enkä anna Kulkijalle mahdollisuutta jättää minua tänne. Haen yhteishaussa, enkä anna itselleni vaihtoehtoa jäädä tänne. Äiti saa tietää sitten, kun haastattelukutsu kolahtaa postilaatikkoon. Miten päästä eroon ihmisistä, joille ei ole kuin ongelmien jätesäiliö?

Tämä on sinulle ja itsekeskeisyydellesi, kaikessa rakkaudessa.

seinillä mennyttä historiaa
kynsillä riivittyä tapettia

sinä tykkäät elää psykoosissasi
kuinka me suunnittelemme taas jotain
vain ja ainoastaan sinun pääsi menoksi

vaikka kysyin vain että mitä kuuluu
oliko sinun pakko valehdella taas
ja kyllä vitussa minä näen miten nautit
siitä kun minä olen sidottuna vuoteeseen
ja kidun ilman korrektisti toimivaa sydäntä

peilistä sinua katsoo sinä itse
välillä mietin, että miten voit edes katsoa sinne
kaiken sen jälkeen mitä olet tehnyt
ihmisille
minulle
itsellesi

pahinta on ettet ymmärrä vihaani
vaan se on sinusta täysin kohtuutonta
ethän sinä ole tehnyt mitään minulle (mutta itsellesi)
ja meistä kahdesta minun pitää aina soittaa vitun luurankoprinsessalle
että kiinnostaisiko tänään nähdä tai ehkä huomenna
no entäs viikonloppuna tai ehkä ensi viikolla (miksi ei samantien seuraavassa elämässä?)

joka kerta sanani hukkuvat tärkeytesi alle
joka kerta lupaat että ensi viikolla ihan varmasti nähdään
sitä viikkoa ei tule ikinä
ja taas antaudun juoksemaan siinä oravanpyörässä
johon sinä lisäät vauhtia niin välinpitämättömänä minua(kin) kohtaan

ymmärrätköhän edes mistä minä puhun
ei, en puhu sinusta
puhun y s t ä v y y d e n v a s t a v u o r o i s u u d e s t a (tai ainakin yritän mutta niin totta kuin olemassa oloni on tämäkin pyörii vain sinun ympärilläsi)

mutta en tiedä että miten kauan vielä
myös vihassani minun on ajateltava sinua
en kykene välinpitämättömyyteen
en kykene kävelemään tunteidesi ylitse

kuten sinä olet niin tuhannen kertaa tallonut minun ylitseni norsunkoivillasi

Maa makaa martona kohmeessa.

Lumi tuli yön aikana. Sillä välin kun jätimme hyvästejä. Minun sydämeni repeytyi irti rinnastani - minun viallinen sydämeni - kun näin miten pahaa sinun teki lähteä. Vaikka et kuitenkaan ollut lähelläni ollutkaan. Lupasin kestää. Mutta en minä tiedä, että kestänkö kuitenkaan. En voi lääkitä itseäni juoksemalla, en voi kuin odottaa ja antaa ajan kulua. Odottaa, että korjaako se minut vielä kerran. Sinua varten tällä kertaa, ainoastaan sinua varten. Minun ei tee mieli kirjoittaa. En osaa. En löydä sanoja. Marraskuu on tullut ja minun elämänlankani käy vähiin, päivä päivältä, yö yöltä. Minun ikäväni ei vähene, eikä rakkaus. Pelkään silti iltaisin, etten herää huomiseen. Pelkään, etten minä jaksa enää herätä. Että sydän on tullut tiensä päähän, ruhjoutuneena ihmisten leikkikaluna, ilman, että kukaan on sitä kerennyt oikeasti rakastaa. Rakastaa, kuten sinä rakastat - niin, että minuakin polttaa. Minuun sattuu. Repikää nämä saastat minusta pois. Minä en jaksa enää. En tiedä mitä tehdä, kun en voi taistella. Enkä osaa luottaa yhteenkään myrkkyyn, mitä minun on nieltävä. Olen niin sekaisin ikävästä. Kaipaan syleilyäsi, liikaa.

Hulluuden rajamailla

kyynelneste syövyttää ihoni syljessäni pieniä määriä verta ja muita myrkkyjä koiranhampaiden rahina sängyn jalkaa vasten vastenmielistä herään öisin yskimään lasinsirpaleita ja pieniä karvaisia hämähäkkejä kiipeää ulos suustani kylkiluita on katkennut, lainassa tai on muuten vain hukassa en tiedä että mitä ajatuksia kävelevät ruumiit ihmisissä herättävät tai mitä he miettivät ritariperhosista tai kuolleista sitruunaperhosista lasikaapissa kivien lehtien käpyjen puunkappaleiden saksalaisen sotilaan ja muiden aarteiden seassa tai siitä kun hämähäkki opettelee puhumaan juoksen unissani itseni lattialle herätyskellon huutaessa luulen jonkun tekevän kuolemaa

Oikea rakkausruno (KUKAAN ei ryöminyt rivien väliin kuolemaan)

Sinun nimesi on maailman kaunein sana, jonka tiedän. Sinun äänesi maailman ihanin ääni, jonka tiedän. Sinun kosketuksesi ainoa, jonka haluan ihollani koskaan tuntea. Sinä ainoa, jota haluan rakastaa.

Säröinen silmä aamuharmaalla taivaalla.

Aamu ei tuo valoa. Ei kirkkaana, kaiken pimeyden pois ajavana. Ei sellaisena kuin sen muistan. Se laimentaa pimeyden hämäräksi, mutta hämärä ei koskaan mene kokonaan pois. Valo ei paista sisään tomumajani ikkunoista ja sen sisus peittyy hämärään, joka väkevöityy hiljalleen pään täyttäväksi pimeydeksi, mustuudeksi. Johon minäkin putoan ilman kädensijaa. Se nielaisee minut ahnaasti ja minä jatkan putoamista kaikkien kylmien aamujen lävitse. Putoan kunnes tuntuu enää mahdottomalta pudota, mutta pohja ei tule ikinä vastaan. Hetki, kun kyllästyy putoamaan, edeltää siipien aukaisua. Heräämistä. Kun ne avaa, liitää kuin itsestään ulos sen pimeyden ahnaasta kidasta. Mustat, kuumat ilmavirtaukset sen sisuksista vievät sinut kuin itsestään takaisin valoon ja siinä sinä olet taas, koskemattomana, voittamattomana. Et ikinä ruhjottuna tai lyötynä. Mutta entä jos syö siipensä pois ollakseen astetta kesympi? Astetta normaalimpi ja tavallisempi? Jos on väsynyt ainaiseen edestakaisin liikkeeseen. Väsynyt putoamaan ja pelastamaan itsensä. Välillä haluaisin painaa stop-nappulaa ja astella ulos elämästäni, tilanteista. Astua ulos siitä iänikuisesta edestakaisin, ylösalas liikkeestä. Astua ulos kuten bussista astutaan omalla pysäkillä. Makaat sängylläni kädet niskan takana, silmät kiinni. Puret huultasi. Hetki sitten hukuttautuessani jo valmiiksi olemassa olevaan ikävääni, huuliltasi kaikui lupaus ikuisuudesta, loppuelämästä, yhteisistä hetkistä. Silti minusta tuntuu, että olen liian vähän kanssasi. Nytkin istun tässä. Puolen metrin päässä sinusta. Liian kaukana. Puhelimestasi soi tuttu polkka, joka sotkee ajatukseni. Minusta tuntuu siltä, kuin olisin juuri nielaissut oksennukseni. Sanavirta kiemurtelee sisälläni levottoman käärmeen tavoin, etsien ulospääsyä. Velloen pahoinvoinnin tavoin. Minun on annettava sinulle loppuaikani, vaikka minuun sattuu niin, että haluaisin repiä siipieni lisäksi pääni irti. Syleilysi on niin lämmin ja ihana.