Leikkaussalin lamppuolo.

Loukkaannuin, kun äiti kommentoi veljelle, että siellä se meidän raato makaa sohvalla. Raadolta minusta kyllä tuntuikin, vaikka varmasti näytän enemmän luurangolta. En voi kieltää, etteikö se olisi rasittavaa, että hyvää päivää seuraa huono päivä. On se ruumiillekin varmasti rasittavaa, että tänään joudun ottamaan ensin kipulääkkeen, ennen kuin voin ottaa sitä, jolla pitäisi karkottaa kipulääkkeen sivuvaikutukset. Sitä, joka on tavallaan pohjana ruumiini jaksamiselle. Kipuhan ei varsinaisesti ole minulle este, eilinen meni kahdella Buranalla, kun viikonloppuna tarvitsin 6 kolmiolääkettä selviytyäkseni kivuista. Se huoleton lääkkeiden napsiminen päättyi tosin siihen, että laatoitin eteisen lattiaa seuraavana yönä uudestaan. Sitten olen yrittänyt pitäytyä Buranoissa, vaikka niistä ei koviin kipuihin mitään hyötyä tunnukaan olevaan. Nyt on tosin myönnettävä, että syyllistyin yhteen Panacodiin, koska nieleminen oli tuskallista ja katteet tekevät lähtöä, joten suuni on pelkkää limaa täynnä. Sellaista vielä, mitä en saa nieltyä ja joudun vähän väliä syljeksimään. Miksihän minun on aina pakko puhua eritteistäni. En nähnyt sairaalassa saksalaisia sotilaita. Minua kohdeltiin muutenkin lapsena. Olin lasten odotushuoneessa, kun odotin leikkaukseen pääsemistä. Äiti sai olla mukanani koko ajan. Paitsi leikkauksessa tietenkin ja heti sen jälkeen. Nukutus oli aika abstrakti kokemus. Hoitajat puhuivat ja jututtivat minua, jännitin niin, että olin itkeä joka kerta, kun ne hiljenivät. Etenkin silloin kun olivat pistäneet unilääkkeen suoneen. Tunsin sen poltteluna oikean käden kämmenselässä ja mietin, että mitähän myrkkyä ne nyt mulle lykkäsivät. Seuraavaksi tuijotin salin kattovaloja ja mietin, että taidan sammua. En yrittänyt edes taistella vastaan, vaikka se alunperin olikin tarkoitukseni. Herääminen siitä oli ahdistavaa. Kipua ei ollut, mutta takanani itsekseen piippaileva monitori oli pelottava. Lääkehuuruissani ja kuonokoppa kasvoillani tähyilin sitä, mutta en ymmärtänyt mitään. En saanut edes katsetta tarkennettua mihinkään pieneen tekstiin. Mutta noin yleisesti kokemus oli varsin miellyttävä. Ainoastaan minua huvittaa se, että painoin viime vuonna tähän aikaan vuodesta saman verran, kuin painan nyt. Mutta se oli lähtenyt silloin juoksemalla, nyt se on lähtenyt riutumalla. Ei sillä, tunsin minä itseni silloinkin luurangoksi. Äiti huomautti eilen kuopista poskissani ja käski syödä. Sikäli kun kurkkuvammainen potilas pystyy mitään syömään, tällaisen päätä herjaavan kivun kanssa. Tosin, nyt se on kutistunut taas ainoastaan kurkun alueelle. Aamulla se juhli korvakäytävissäni niin, että olin varma, että en kestä kohta enää. Elämäni pisimmät 14 päivää, 6 tosin mennyt jo, joten puoli välissä ollaan. Kaipaan silti ruokaa. Jotain oikein rasvaista paskaruokaa, mistä jaksan aina valittaa. Pizzaa. Sitä minä halusin eilen, kun nauroin kissanruokamainoksille, joita katsellessa viime kurkunavauskeikalla katselin vesikielellä. Mutta pizzaa minä tahdon. Jotain oikein rasvaa tirskuvaa ja supersuolaista ja mausteista pizzaa. Mutta ehkä minä tyydyn siihen toiseen pilleriin, jotta ruumiini ei ala sekoilemaan ja lasilliseen mehua ja ehkä kivennäisvettä. Se on muuten oksettavaa, miten alaikäiset yrittävät iskeä sinua chatissa, vaikka profiilissasi kuinka lukisi, että V A R A T T U. En ymmärrä, että miksi se on niin vaikeaa kunnioittaa toisen ihmisen parisuhdetta. Inhoan nykyajan kaikki-mulle-heti -elämäntapaa. Toista ihmistä ei voi saada, ei etenkään, jos hänen sydämensä on jo toisen ihmisen. Entschuldigen Sie bitte, ich liebe meinen Mann.