Säröinen silmä aamuharmaalla taivaalla.

Aamu ei tuo valoa. Ei kirkkaana, kaiken pimeyden pois ajavana. Ei sellaisena kuin sen muistan. Se laimentaa pimeyden hämäräksi, mutta hämärä ei koskaan mene kokonaan pois. Valo ei paista sisään tomumajani ikkunoista ja sen sisus peittyy hämärään, joka väkevöityy hiljalleen pään täyttäväksi pimeydeksi, mustuudeksi. Johon minäkin putoan ilman kädensijaa. Se nielaisee minut ahnaasti ja minä jatkan putoamista kaikkien kylmien aamujen lävitse. Putoan kunnes tuntuu enää mahdottomalta pudota, mutta pohja ei tule ikinä vastaan. Hetki, kun kyllästyy putoamaan, edeltää siipien aukaisua. Heräämistä. Kun ne avaa, liitää kuin itsestään ulos sen pimeyden ahnaasta kidasta. Mustat, kuumat ilmavirtaukset sen sisuksista vievät sinut kuin itsestään takaisin valoon ja siinä sinä olet taas, koskemattomana, voittamattomana. Et ikinä ruhjottuna tai lyötynä. Mutta entä jos syö siipensä pois ollakseen astetta kesympi? Astetta normaalimpi ja tavallisempi? Jos on väsynyt ainaiseen edestakaisin liikkeeseen. Väsynyt putoamaan ja pelastamaan itsensä. Välillä haluaisin painaa stop-nappulaa ja astella ulos elämästäni, tilanteista. Astua ulos siitä iänikuisesta edestakaisin, ylösalas liikkeestä. Astua ulos kuten bussista astutaan omalla pysäkillä. Makaat sängylläni kädet niskan takana, silmät kiinni. Puret huultasi. Hetki sitten hukuttautuessani jo valmiiksi olemassa olevaan ikävääni, huuliltasi kaikui lupaus ikuisuudesta, loppuelämästä, yhteisistä hetkistä. Silti minusta tuntuu, että olen liian vähän kanssasi. Nytkin istun tässä. Puolen metrin päässä sinusta. Liian kaukana. Puhelimestasi soi tuttu polkka, joka sotkee ajatukseni. Minusta tuntuu siltä, kuin olisin juuri nielaissut oksennukseni. Sanavirta kiemurtelee sisälläni levottoman käärmeen tavoin, etsien ulospääsyä. Velloen pahoinvoinnin tavoin. Minun on annettava sinulle loppuaikani, vaikka minuun sattuu niin, että haluaisin repiä siipieni lisäksi pääni irti. Syleilysi on niin lämmin ja ihana.