Päästä, päästä irti jo

Unesta jäi lämmin tunne. Näin unta sielunveljestäni; skitsofreenikko, eristäytynyt ja, jonka kanssa kukaan ei tullut toimeen, joku kuvaili häntä unessani arvaamattomaksi ja vaaralliseksi. Mutta tuntui oudolta, että joku ymmärsi minua puolesta sanasta ja jos jotain unessa huomasin, niin sen, että hän oli vain väärinymmärretty. Häneen sai kyllä yhteyden, erittäin syvällisenkin yhteyden. Täytyi vain kuunnella ja ymmärtää, olla läsnä. Pitkästä aikaa näin unta yhtään mistään.

Tänään on viikon pisin päivä, 8 tuntia. Päivää ehdin jo luonnehtimaan sanoilla “mennä nyöläämään paskaa kahdeksaksi tunniksi kouluun”. Välillä naurattaa, miten ohjattua kaikki on, jotta luokan paskoimmillakin näpertelijöillä olisi jokin mahdollisuus selviytyä annetuista tehtävistä. Eikö sekin periaatteessa ole heidän oma ongelmansa, jos eivät kykene? Ei sitä mielestäni tarvitsisi koko luokan ongelmaksi tehdä.

Liikuntatunnit ovat loistava esimerkki tästä; ei kukaan juokse sen laiskan ja velton pojankaan puolesta Cooperin testiä, kun tämä ei itse viitsi yrittää. Ei lentoasematunneillakaan kukaan tuputa opettamaansa oppiainetta; tehtiin selväksi jo kättelyssä, että voimme itse oppia tai olla oppimatta, valinta on meidän.

Kuuntelen Apulantaa ja itken väsymystäni. En jaksa.

Rahaa saa aina lisää.

Terveyttä ei. Eikä uutta minuakaan vanhan tilalle, jos nykyinen kuolee pois, koska terveys meni.

         

Tämäkin viikko pikkuhiljaa siloteltu. Huomenna enää sunnuntai ja sitten alkaa taas aherrus.

Energiatasoja saanut nostettua jonkin verran ja koulun jälkeen ei tarvitse mennä ensimmäiseksi nukkumaan. Oikeastaan perjantainakin odotin vaan sitä, että pääsen pois ja koirien kanssa lenkille.

Maanantaisin ja tiistaisin odotan ehkä eniten koulun päättymistä, sillä atto-aineet ei ole vieläkään mitään suosikkeja. Ne muutenkin on eri paikassa kuin loppuviikon tunnit, jotka puolestaan ovat siis lentoasemalla.

En ole vieläkään ihan täysin varma siitä, miksi olen tälle alalle päätynyt. Kaikkien muuttujien vaikutus kun on täysin vastaan nykyistä tilannetta. En edes ymmärrä, että miksi pääsin sinne. Tai sitten en vain ole täysin rehellinen itselleni. Taivas on aina kiehtonut ja sitä kautta myös lentäminen. Halusin ihan pienenä astronautiksi, mutta tajusin kasvaessani, että se on todella absurdi ajatus ja todella absurdina pidän sitä vieläkin.

Ala on haastava ja jokainen päivä antaa minulle sitä kautta jotakin. Koen oppivani jotain uutta päivittäin ja tunnen oloni hyödylliseksi. Ehkä liiankin täydellistä. Mutta en silti osaa vastata kysymykseen, miksi tämä ala.

Viime yö oli taianomainen. Siirryttiin erääseen kallioniemeen, väsättiin tulikeko ja paisteltiin makkaraa sekä otettiin valokuvia. Tai minä otin lähinnä. Minusta oli erittäin viihdyttävää katsella kipinöiden kiipeämistä tumman taivaan syleilyyn. Metsä kohosi ympärillämme väkevänä. Tuuli liikutteli järven pintaa kalliota vasten ja se olikin ainoa ääni puiden lehtien lisäksi, jonka me kuulimme. Koirat saivat juosta vapaina. Oikeastaan Suden ensimmäinen reaktio olikin niemeen saavuttaessa se, että se juoksi kylkiään saakka järveen, sukelteli ja polskutteli siellä, sitten hurjaa kyytiä kallion laelle, meidän luoksemme ravistelemaan vedet päällemme. Pumi enemmänkin nyrpisteli kastuessaan tahtomattaan.

Joskus aamuyöstä sitten viimein maltoimme sammutella nodelin ja lähteä kotiin päin. Kadut olivat unenomaisen hiljaisia, muutamia autoja ja mopoilijoita lukuunottamatta.

Tähtitaivas muuten oli hämmentävä kalliolla. Se oli syvä ja selkeä, Linnunrata erottui. Se oli erilainen kuin mihin olen tottunut etelässä. Näin useita tähdenlentojakin yön aikana. Haluan palata sinne vielä tämän syksyn aikana, enkä pelkästään tähtien vuoksi, vaan sen yleisen rauhan ja hiljaisuuden takia. Tuntea olevani osa luontoa. Sitä palaa, joka minusta tällä hetkellä puuttuu ja, jota niin kovasti kaipaan.

I'll keep you by my side with my superhuman might.

Monesti on pitänyt tarinoida siitä, missä olen tänä vuonna aloittanut opintoni, mutta en ole varsinaisesti jaksanut, koska koulurytmiin on ollut taas tottuminen lähes parin vuoden tauon jälkeen. Nukkumaankin olisi mentävä ihmisten aikaan ja tuppaan valvomaan liikaa, jos istahdan iltasella koneelle. Eikä tässä toisaalta edes ole mitään tekemistä.

Nyt yritän vaihteeksi olla ottamatta stressiä nukkumaan menemisestä, sillä haluaisin vielä kirjoittaa tätä blogia. Tämä on minulle monestakin syystä hyvin rakas, enkä osaa päästää tästä(kään) irti.

Toisaalta, opiskeluistani ehdin kertomaan myöhemminkin. Olen lentokonealalla ja rakastan sitä, ainakin tämän ensimmäisen kuukauden perusteella. Se on vaikeaa, mutta kuten on sanottu, mikään ei tässä maailmassa tule ilmaiseksi. Kaiken eteen on tehtävä töitä.

Kirjoituksen otsikko tiivistää aika hyvin sen, miltä minusta tuntuu. Minun pitäisi olla yli-ihminen, että pystyisin vastaamaan ihmisten vaatimuksiin millään tasolla. Minä yritän ja teen parhaani. Vaikka se ei varmastikaan riitä millään tasolla. Mutta haluan sanoa, että olen vain ihminen ja minä en pysty ihmetekoihin. Eikä yrittämiseni tai parhaani ole varmastikaan läheskään aina tarpeeksi, mutta toistaiseksi se on kaikki mitä minulla on antaa. Sen on siis pakko riittää. Minulle ja kaikille muillekin.

Parisuhde on välillä aikamoista vuoristorataa, mutta sen kai kuuluukin olla. Ketju on yhtä vahva, kuin sen heikoin lenkki. Eikä periksiantaminen ole ennenkään kuulunut ominaisuuksiini. Taistelen sen edestä, mitä rakastan. Olen tottunut siihen.

Juttelen äidin kanssa Facebookissa. En ole ollut siihen kunnolla yhteydessä ties miten pitkään aikaan ja harkitsin nytkin, etten vastaisi sen keskustelunavaukseen, mutta päätin antaa tilaisuuden, jota oikeastaan kadun jo nyt. Ei humalainen ihminen kykene keskustelemaan järkevästi. Eikä se ole mulle aikoihin puhunut kuin humaltuneena.

Elämänlaatuni on ollut huomattavasti parempaa ilman sitä. Tavallaan ikävää sanoa, että elämäni on parempaa ilman jotakuta, kun elämässäni ei muutenkaan ole mitenkään liikaa ihmisiä. Välillä pelkään, että jään kokonaan yksin, että onnistun karkottamaan ihmiset ympäriltäni. En voi ketään pakottaa mihinkään ja jokainen, joka on osa elämääni, on sitä vapaaehtoisesti.

Elämä siis tosiaan vaatisi superihmisen kykyjä.

Tässä blogissa on hassua se, että aloitin tämän kun vielä asuin äidin luona, olin juuri päässyt tai pääsemässä irti eräästä tuhoisasta suhteesta ja juuri tavannut Kulkijan. Kävin läpi aikamoista tunnemyrskyä ja olin ihan teini, kakara siis vielä.
Nyt olen aikuinen nainen, elän oman perheeni kanssa kolmensadan kilometrin päässä sieltä, missä tämän blogin ensimmäisen kirjoituksen kirjoitin. Perheeseeni kuuluu Kulkija ja kaksi koiraa, Mosu ja Susi.

Tuntuu, etten ole vuosien aikana muuttunut yhtään, mutta muutosta on kuitenkin tapahtunut hyvin paljon. Olen kasvanut henkisesti sellaiseksi, että en tarvitse jatkuvasti jonkun hyväksyntää teoilleni, vaan pystyn elämään oman tahtoni mukaan. SE tuntuu hyvältä.

Jos sydämessä ei ole rakkautta, niin elämä on tyhjää. Ei ole unia, eikä tarinoita. Ei ole mitään.