Unesta jäi lämmin tunne. Näin unta sielunveljestäni; skitsofreenikko, eristäytynyt ja, jonka kanssa kukaan ei tullut toimeen, joku kuvaili häntä unessani arvaamattomaksi ja vaaralliseksi. Mutta tuntui oudolta, että joku ymmärsi minua puolesta sanasta ja jos jotain unessa huomasin, niin sen, että hän oli vain väärinymmärretty. Häneen sai kyllä yhteyden, erittäin syvällisenkin yhteyden. Täytyi vain kuunnella ja ymmärtää, olla läsnä. Pitkästä aikaa näin unta yhtään mistään.
Tänään on viikon pisin päivä, 8 tuntia. Päivää ehdin jo luonnehtimaan sanoilla “mennä nyöläämään paskaa kahdeksaksi tunniksi kouluun”. Välillä naurattaa, miten ohjattua kaikki on, jotta luokan paskoimmillakin näpertelijöillä olisi jokin mahdollisuus selviytyä annetuista tehtävistä. Eikö sekin periaatteessa ole heidän oma ongelmansa, jos eivät kykene? Ei sitä mielestäni tarvitsisi koko luokan ongelmaksi tehdä.
Liikuntatunnit ovat loistava esimerkki tästä; ei kukaan juokse sen laiskan ja velton pojankaan puolesta Cooperin testiä, kun tämä ei itse viitsi yrittää. Ei lentoasematunneillakaan kukaan tuputa opettamaansa oppiainetta; tehtiin selväksi jo kättelyssä, että voimme itse oppia tai olla oppimatta, valinta on meidän.
Kuuntelen Apulantaa ja itken väsymystäni. En jaksa.
.jpeg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti