Päivät ovat pitkiä ja väsyttäviä. Loppuviikon kestää, mutta tiistaisiin ja maanantaisiin on vaikeaa motivoitua. Syysloman jälkeen tosin vaihtuu jakso, että ei tarvitse sen pidempää niitä tuskastella. Toisena vuotena vasta vissiin lisää ATTO-opintoja? Näin ainakin muistelisin.
Henkilökortti-/kulkulupa-asiat ovat vasta alkaneet edetä; koulutus suoritettu ja huomenna sekä perjantaina valokuvaus kortin kuvaa varten. Opiskelijakorttia en ole hakenut, enkä oikeastaan edes jaksa. Syömässä en “mölymäellä” kuitenkaan käy, sillä liikaa ihmisiä, hälinää ja liian vähän aikaa syödä. Eli en tarvitse sitä mihinkään.
Olo on ajoittain aika juminen, en tiedä puhunko päivän aikana paljon mitään, ainakin pääni sisällä itseni kanssa, jos en muuten.
Olen taas miettinyt paljonkin sitä, että onkohan minulla aspergerin syndrooma. Se antaisi vastauksen aika moniin ‘outouksiini’ ja ehkä etenkin siihen, että miksi joskus ajattelen asiat todella monimutkaisesti. Toisaalta tekisi mieli käydä tutkituttamassa nuppi, mutta toisaalta siihen rumbaan ei huvita taas lähteä. Eikä virallinen diagnoosi kuitenkaan muuta asiassa yhtään mitään; se ei muuta sitä, kuka minä olen. En myöskään varsinaisesti halua papereihini lukemaan mitään, mikä saattaisi vaikuttaa tulevaisuuden suunnitelmiini.
Välillä tuntuu, että aika kulkee liian nopeasti. Viikot vaihtuvat kuukausiksi huomaamatta. Tuntuu, ettei edes viikonloppuna ehdi irroittautumaan arjesta kunnolla. Jatkuvasti on väsynyt olo, mikä vetää mielen ajoittain todella alakuloiseksi ja itkuiseksi.
Tilannetta saa ajoittain hieman korjattua nukkumalla koulun jälkeen tai viikonloppuisin hieman pidempään, mutta ei sekään hirveästi auta, kun vuorokaudesta tuntuu tunnit loppuvan kesken kaiken nukkumisen takia ja sitten jatkuva kiireentapainen hektisyys stressaa. Eikä kyse ole siis siitä, etteikö mitään ehtisi tekemään, vaan kun ei vain yksinkertaisesti jaksa, vaikka miten haluaisi tai pitäisi.
Silti olen edelleen sitä mieltä, että ala on kiva. Opiskeluympäristö on jostain syystä parempi, kuin mitä on aikaisemmin ollut, enkä osaa sitä eritellä, että miksi tai mikä siitä tekee paremman. Viihdyn ja se on kai se pääasia.
Jotain koen sisäistäneenikin, sillä esimerkiksi olen matemaattisia kaavoja oppinut “pyörittelemään” ja laskimen kanssa aika harvoin lasken väärin. Oma pääni sitten onkin laskimena sellainen, missä mättää ja päässä laskemisesta en selviä, vaikka miten yritän tai haluaisin. Kokonaiset luvut menevät, mutta desimaalit ja murtoluvut/jakolaskut eivät onnistu. Mikä sinällään on melko kurjaa. Pääni ei ole tietokone. Eikä se sellaiseksi ihan heti muutu, jos ollenkaan. Olen kuitenkin matematiikan kanssa paininut koko kouluhistoriani ajan ja se ei vieläkään helpoimpiin asioihin kuulu, mutta jokainen “lähes oikein” laskettu lasku on minulle itselleni ollut suuri asia tai ylipäätään se, että tajuan itse, missä olen virheen tehnyt ja voinut sen sitten korjata.
Mutta jos lähtisi uneskelemaan, sillä viikko ei vielä ole ohitse…
Vähenevät lentopäivät sielunelämän vie kaamokseen…
.jpeg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti