Tyytyväisyys

Ei ole kiire. Ei edes stressaa. Moni asia tosin ärsyttää juuri nyt ja tunteet menevät laidasta laitaan. Epätoivo häälyy yhä jossain taustalla, jossain pääni sisällä. Se iskee aina sellaisina hetkinä, kun olen puolustuskyvytön ja haluaisin vain itkeä, kuinka olen pilannut kaiken ja samalla tiedän, että ajatus itsessään on aika absurdi. En ole pilannut mitään. Kukaan muu, kuin minä itse, ei odota minulta yhtään mitään. Jos jonkun petän, se olen minä itse ja jos petän itseni, minä olen ainoa, joka voin antaa itselleni anteeksi.

Olen päässyt siitä itsesäälistä ja epätoivosta ylitse, mikä varjosti minua koko syksyn ja sitä edeltävänkin ajan. Nyt mietin lähinnä kauhulla, kuinka negatiivinen olen ollut niin itseäni kuin muitakin kohtaan. Olen ollut todella reaktiivinen ja kaikki pienetkin vastoinkäymiset ovat tuntuneet suurelta. Syksy oli henkisesti hirveää vuoristorataa helpotuksesta jäätävään ahdistukseen ja taas helpotukseen, josta ennen pitkään vitutuksen kautta tuli jälleen ahdistuttua.

Epätoivo on kuitenkin jäänyt ja synkkinä hetkinä pelkään, että palaan takaisin negatiivisuuteeni. Jostain syystä se pelottaa suuresti. Lähinnä kai, kun sellaisessa tilassa ei ole ollut hyvä olla ja tavallaan olen joutunut tekemään töitä, että olen pystynyt päästämään irti. Huonoina hetkinä tuntuu mahdottomalta ajatella, että tämä on vain hetkellistä ja menee kyllä ohitse, kunhan vain tajuan päästää siitä irti, kunhan en jää vellomaan siihen. Vaikka itsesäälissä vellominen olisikin terapeuttista.

Olen taas saanut aikaiseksi vaikka ja mitä! Pääsin uuteen oppilaitokseeni sisälle ja ohessa olisi tarkoitus pyörittää erittäin pienimuotoista lemmikkien kotihoitopalvelua, koska lisätienesti olisi tervetullutta, sillä menoja on tulossa mm. uuden tietokoneen, koiran kastroinnin ja astianpesukoneen muodossa. Haluaisin myös maksaa jo olemassa olevat velkani pois.

Näistä aiheista saanee uutta sisältöä blogiinkin, kun elämäni noin muuten on sellaista, ettei siitä  mitään liian kiinnostavaa saa irti. Olen myös tavallaan ottanut tavoitteeksi senkin, että minulla olisi elämää rahapäivien välilläkin, kun viime vuosi (tai parikin, oikeastaan) tuntui menevän siihen, että elän vain silloin kun on rahaa. Elämäntapana ei ole järin miellyttävä, koska siihen liittyy paljon ahdistusta ja stressiä ja aika tuntuu liitävän vain ohitse, kun yhtäkkiä huomaa, että kuut vaihtuu ja kohta on kulunut puoli vuotta.

Nyt kuitenkin on iltapalan ja Netflixin aika. Ehkä minulla on jotain mielenkiintoisempaakin kerrottavaa ensi kerralla, kuin ainaiset mielialanvaihteluni. Mutta jos totta puhutaan, olen oikeasti helvetin tyytyväinen siihen, että sain jätettyä negatiivisuuteni taakseni ja olo on muuttunut pikkuhiljaa paremmaksi. Juuri nyt olen todella tyytyväinen tähän hetkeen.

Mua sattuu enää välillä.

Ylivirittyneisyys. Tunteet menevät laidasta laitaan, tunnen kaikkea yhtä aikaa. Tai ainakin se tuntuu kaikelta. Paljolta. Itkettää välillä ja sitten se menee ohitse. Musiikki soi. Lasissa energiajuomaa, jota ei pitäisi tähän aikaan illasta enää nauttia, mutta tekee mieli ja viinaakaan ei ole... (tarvitsenko sitä edes?)

Koirakin voi lopulta ihan hyvin, vaikka kotiin tullessa ripuloi alleen ja oksenteli.
Se on nukkunut koko illan jaloissani, tietokonepöydän alla, kippuralla. Pieni sudenpoikani. Kaipasin sitä jokaisena vuorokauden tuntina, jonka se vietti pois luotani, hoitopaikassaan minun kurssimenojeni vuoksi. Kaipasin sen hölmöä päätä kurkkimaan oven raosta kun olen suihkussa, kaipasin sitä katsoessani sarjoja, kaipasin sitä pöytäni alle. Kaipasin sen valtavaa päätä sylissäni ja häntää, joka lakaisee ja kaataa kaiken viuhtoessaan edestakaisin. Se on paras ystäväni. Parasta mitä minulle on tapahtunut. Se on minun sielunkumppanini, jos niin voi koirasta sanoa sen kuulostamatta liian hullulta.

Kiirettä pitää.

Ensimmäinen osa "vaihdan opiskelupaikkaa" -projektista hoidettu ja nyt joudun odottamaan ensi viikkoon ennen kuin voin käynnistää seuraavan osan.

Parastahan tässä oli, että vaihdettiin aikuislukion rehtorin kanssa sähköposteja viime viikolla ja hän laittoi viimeisessä viestissään, että minulle on varattu "ohjausaika" 16.1. klo 15.
Olin paikalla sovittuun aikaan, sovitussa paikassa. Mennessäni sisään toimistoon, hän kuitenkin oli vastassa ja nenäänsä nyrpistellen totesi, ettei minulle mitään aikaa ole varattu, eikä muistanut sähköpostikeskustelua tai edes nimeäni ja ottikin jonkun toisen minun ajallani sisään. Jouduin odottamaan 30 minuuttia sitä, että hän voisi ojentaa minulle keskeyttämislomakkeen, johon täyttää tietoni - koko toimitukseen meni ehkä viisi minuuttia. Tätä tietysti seurasi rasittava kuulustelu minne, miksi ja minkä ikäinen olen. Todettuani olevani 25, homma hoituikin nopeasti ja ilman lisäkysymyksiä tai muuta rasittavaa holhoamista. Ei kai AIKUISlukiossa niin paljoa alaikäisiä pyöri, että tarvitsisi jäätävät kuulustelut pitää siitä, mihin keskeyttävä oppilas on menossa ja tarvitsisiko hän mahdollisesti jonkun muun allekirjoituksen kuin omansa.

Lievähkö myötähäpeä oppilaitoksen toimintaa kohtaan. Antaa todella hyvän kuvan heistä.
Itse jäin kiinni omiin valheisiini, kun en halunnut tunnustaa, etten ole tyytyväinen heidän toimintatapoihinsa ja opintotarjontaansa eikä siellä työskentely kasvata motivaatiotani millään tavalla, jonka vuoksi aion oppilaitosta ylipäätään vaihtaa. Ensiksi takeltelin sanoissani, että ei kai se hänen asiansa ole, minne vaihdan ja seuraavaksi täti seisoi vieressä kun täytin ilmoitusta, jolloin jouduin keksimään sinne "syy" -kohtaan jotain niinkin typerää kuin "vaihdan toiseen oppilaitokseen/työkän määräämä aik.koulutus". Eikä minua oikeasti ole kukaan määräämässä minnekään, mutta menin sanomaan, etten hae yhteishaussa mihinkään, kuten en haekaan, joten tämä nyt oli pelkkä hätävalhe.

Normaaleihin toimintatapoihini olisi kai kuulunut täräyttää päin naamaa, että heidän palvelunsa on harvinaisen perseestä, heidän kurssisysteeminsä tökkii, suurin osa verkkokursseista ei toimi, siellä on liian kiire, olisin tarvinnut enemmän hyväksikatsottuja (mutta en saanut, koska eihän ammattikoulu ole lukio-opintojen tasoista...) ja niin edelleen.

Yleensä olen asioista suora, joskus jopa pelkistän kaiken aika raadolliseksi ja armottomaksi, mutta viime aikoina on tuntunut siltä, etten halua jakaa ajatuksiani aivan kaikesta ja olen pitänyt asioita enemmän itselläni, koska pelkään, että jos sanon jotain, sitä käytetään jossain vaiheessa minua vastaan. Aikuislukiolta varmistin sellaisen option, että voin hakea takaisin ja siinä vaiheessa olisi melko kiusallista hakea, jos olisin osoittanut suurta tyytymättömyyttä.

Olen vuosien varrella sisäistänyt, että kaikkia siltoja ei tarvitse polttaa takanaan.

Niin houkuttelevalta kuin se ikinä kuulostaakin. Loppujen lopuksi aikuislukio on parempi, kuin ei mitään. Mutta haluan kyllä uskoa, että viihdyn tuossa uudessakin ja ehkä löydän kadonneen motivaationi, kun oppiminen ei ole enää pelkkää suorittamista ja on aikaa perehtyä itseään kiinnostavampiin kurssinosiin, jolloin kai jotain sisäistä motivaatiotakin pitäisi löytyä lopulta.

Erityisesti aina vituttanut tuo lukioiden pöyhkeilevä ilmapiiri. Olen opiskellut Suomen parhaimmassa ammattikoulussa linjalla, jonne moni joutuu hakemaan uudestaan, kun ensimmäisellä kerralla ei pääse sisään ja useimmiten eivät pääse sisään sillä toisellakaan tai välttämättä edes kolmannella. Minä, joka en ollut vuosiin opiskellut mitään järkevää, pääsin sisään ensimmäisellä kerralla, "heittämällä" kuten vitsillä kutsuin, kun lähdin tosiaan 300 km päähän vain kokeilemaan, että pääsenkö sisään. Pääsin sisään ja elämääni muuttui täysin.
Lukioihin pääsee kuka tahansa. Erityisesti aikuis- päätteellä alkavaan, tai sitten nettilukioon. En siis menisi sanomaan, että niillä on mitenkään varaa pöyhkeillä tarjoamansa opetuksen suhteen, jos edes opiskelijoiden suhteen ei ole mitään kriteerejä.

Mutta josko tämä aihe olisi nyt tässä.

Loppuviikosta olisi ohjelmaa. Pelottaa, kun lupauduin kuskiksi veljen eläinlääkärireissulle. Hyvinkäällekin pitäisi SPR:n Henkisen tuen kurssille perjantai-lauantai -akselilla ehtiä. Lisäksi pitäisi jaksaa siivota, kun tuohon kurssitukseen liittyen lupasin ystäväni yövyttää, että lauantaiaamuna ehditään ajoissa, kun perjantaina tullaan Hyvinkäältä melko myöhään...

Bring on the thunder, bring on the rain !

Muutos on alkanut. Kieltäydyn luovuttamasta enää tässä vaiheessa. Tiedän, että voin saada asiat muuttumaan lyhyessäkin ajassa ja ainakaan vaihtoehtoinen ratkaisuni ei voi enää pahentaa tilannetta. Tilanne itsessään ei ole paha, mutta etenee vaan liian hitaasti.

Vaihdan toiseen oppilaitokseen. Ehkä säästän sillä ratkaisulla hieman omaa mielenterveyttäni, kun nykyinen tilanne ei motivoi oikein millään tasolla ja olen kyllästynyt jatkuvaan itsensä pakottamiseen ja siitä aiheutuvaan stressaamiseen. Elämäni ei vain etene ja seisoo paikoillaan.
Harkitsin ensin päiväopiskelua, mutta joutuisin muuttamaan toiselle paikkakunnalle ja se vähän pelottaa vieläkin liikaa. Enkä haluaisi enää päiväopiskeluun, koska en oikein halua opiskella itseäni huomattavasti nuorempien kanssa. Se oli rasittavaa viimeeksikin, kun ryhmätöissä joutui tahtomattaan ottamaan vetovastuun, koska teini-ikäisissä on joku juttu, että puuttuu sellainen tietynlainen rohkeus ja oma-aloitteisuus. Yritin toki luokkatovereitani siihen suuntaan tuupata ystävällisesti, mutta harva siihen reagoi ja nekin, jotka reagoivat, olivat jo lähempänä aikuisuutta.

Toisaalta vaihtaminen toiseen oppilaitokseen antaisi myös mahdollisuuden viettää enemmän aikaa koiran kanssa ja käyttää enemmän aikaa koiraan, mikä on yksi asia, mitä tältä vuodelta haluan ja veikkaan, että koirakin haluaa. Joinakin viikonloppuina surettanut, kun on tullut käytyä asioilla, jonne ei ole voinut ottaa koiraa mukaan ja sen on täytynyt mököttää yksinään kotona.

Mahdollisuuksia tuon uuden koulun kanssa olisi, tilannetta se ei sen suhteen muuta, että olisin edelleen vastuussa omasta opiskelustani, minkä olen kuullut olevan ainoa miinus monelle.

Katsotaan nyt kuitenkin mitä tästä seuraa, sillä laitoin vasta kysymyksen nykyiselle oppilaitokselleni siitä, että olisiko mahdollista lopettaa opintoni tässä vaiheessa.

Uuden Vuoden lupaukset 2018 edition

• Luen enemmän. (5-12 kirjaa?)
• Laihdun vähän ja saan sen pidettyä pois.
• Käyn salilla vuoden.
• En tilaa ruokaa.
• Panostan enemmän opiskeluun.
• Alan taas treenaamaan koiran kanssa aktiivisesti.
• UfYH 20/10
• Meatless Mondays.
• Vapaaehtoistuminen, tarkoituksellisuuden löytäminen vapaaehtoistyön kautta.
• Lähettää vähintään yksi käsinkirjoitettu kirje.
• RUOKA-VITUN-PÄIVÄKIRJA.
• Lupaan Laicelle koko päivän laavuretken.

Muuta ei ole noussut mieleeni tässä muutaman päivän sisään, jona olen kuvitellut tämän listan saaneeni valmiiksi. Voi olla, että jos jotain todella oleellista ja saavuttamisen arvoista nousee mieleeni tammikuun aikana, lisään sen listaan. Noin muuten luulen, että lupaukseni olivat tässä.

Sitten on tietysti kuukausihaasteet/-tavoitteet, joista tammikuun tavoitteena oli NoFap, mutta 5 päivän jälkeen tuli jo ensimmäinen relapsi... Jos positiviisia juttuja pitäisi tilanteesta miettiä, niin ainakaan en katsonut aikuisviihdettä, enkä kuluttanut fäppäilyyn montaa tuntia.

Aloin taas vaihteeksi jopa syömään normaalimmin, koska verikokeisiin pitäisi mennä tammi-helmikuun aikana, jotta saan lääkereseptin uusittua.

Olen yllättänyt itseni sillä, että olen vaihteeksi motivoitunut huolehtimaan myös asunnosta itseni ja koiran lisäksi. Olen siivonnut itseäni eniten vituttaneet paikat, mutta en väitä, etteikö vielä olisi jonkin verran tekemistä muuallakin.

Raha-asiatkin järjestyivät jossain määrin eilen. Tiukallehan tämä kuukausi tulee menemään, mutta siitä kai pitäisi sitten ammentaa motivaatiota järkevään rahan käyttöön ja jättää mm. epäterveelliset ja kalliit ruoat kauppaan. Jostain syystä helpotti se tieto suuresti, että - jälleen kerran - minä en ole kusenut omia asioitani, vaan nuo virastot ovat ihan itse senkin hoitaneet.

Henkisestihän koko episodi tuntui taas siltä, että haluan vetää itkupotkuraivarit, vetää itseni hirteen ja lakata olemasta. Juuri siltä, että en vittu jaksa taas tapella jostain. Toisaalta henkinen väsymys ollut sillä tasolla, että en edes jaksanut enää välittää, vaikka olisin joutunutkin kadulle... ja toisaalta sekin on jotain sellaista, minkä tapahtuminen tässä maassa ei pitäisi olla edes mahdollista. Joku taho ottaa kyllä lopulta aina kopin. Mutta toisaalta, olen jo kerran ollut asunnoton tässä elämässä, tilanteen pakosta. Asunnoton siis kuitenkin silti.

Mietin siellä sosiaalityöntekijän toimistossa istuskellessani, että pitäisi varmaan olla kiitollinen tästä elämäntilanteesta sitten kuitenkin. Ainoa elämäntilanne, joka on opettanut todella paljon elämästä ja selviytymisestä.

Olen kokeillut niin erilaiset ruokajonot, leipäjonot, kuin dyykkauksenkin. Olen jopa kokeillut hankkia itse ruokani luonnosta keräilemällä ja kalastamalla. Selviän pienelläkin rahasummalla pitkiäkin aikoja.

Sitten on tietysti oma lukunsa tämä koko byrokratia, josta uskoisin olevani kohtuullisen hyvin perillä. Harvemmin tulee tilannetta, jossa tarvitsisi kysyä keneltäkään, että mitä mun pitäisi nyt tehdä. Kaikesta selviän.

Hyvää Uutta Vuotta 2018.. voi helvetti.

Otsikosta päätellen en ole niin innoissani vaihtuneesta vuodesta, but I'm coping... ja nyt ei takerruta ahdistukseen.

Lisään kökösti kaksi videota samaan postaukseen, sillä en muista, että olisin alempaa julkaissut aikaisemmin ja ylläoleva soveltuu tähän vuodenvaihdeteemaan, kun eilen illalla katseltiin raketteja Lahden yllä.

Joikulla on vähän omalaatuinen tapa reagoida raketteihin. Täytyykö tähän nyt sitten vielä lisätä lauseke kukkahattutätejä varten, että en ole koiraa pakottanut seuraamaan raketteja, takanani oleva parvekkeen ovi on auki ja koira voi oman vapaan tahtonsa mukaan siirtyä sisätiloihin, jos kokee sen tarpeelliseksi. Koirasta huolimatta haluan kuitenkin juhlistaa uutta vuotta edes katselemalla ilotulitteita ja koiran omistaminen ei tule siihen millään tavalla vaikuttamaan nyt tai myöhemminkään.

Rakettien haukunta on muodustunut eräänlaiseksi uudenvuodenperinteeksi tässä vuosien varrella. Vuosi ei ala hyvin, jos ei saa vähän luvan kanssa haukkua. Koirasta yleensä tuntee sen kihelmöinnin, kun viimeinen lenkki käydään heittämässä ennen sisätiloihin linnoittautumista ja kaikkea tekisi mieli haukkua. Illan mittaan puhahdellaan ja tuhahdellaan ulkoa tuleville paukahduksille, mutta yleensä riittää kun en reagoi koiran reagoimiseen mitenkään. Televisiohan pyöri taaskin koko illan, joten ei noita paukkuja loppupelissä edes kunnolla havaittu ja koirat suurimman osan iltaa nukkuivat yhdessä kasassa.

Paria minuuttia vaille keskiyön sitten havahduinkin jo, että raketit menevät ohi suun, jos en siirry parvekkeelle. Eihän tänne kuoppaan mitään näkynyt, mutta taivas (tai pilvet, oikeastaan) välkkyi ja tilanne muistutti epämääräistä tykistökeskitystä. Vanhalle sotakoiralle iski PTSD.



Seuraavan videon kommenttiraita on aivan jäätävä, mutta en jaksa välittää. Hävetköön kuvaaja keskenään. Joiku rauhoitettiin eturauhastutkimusta varten, kun oli pissaillut sisään muutaman kerran kuluneena syksynä ja viimeisen parin viikon sisään useamman kerran. Epäilin virtsatietulehdusta, mutta bakteeriviljelystä ei löytynyt mitään ja eturauhanenkin oli kunnossa. Sain ohjeeksi jatkaa erikoislääkärille, jos inkontinenssi jatkuu. Varpaanväleistä lääkäri diagnosoi myös hiivan, joten hain äijälle varvasshampoota, jolla ongelman pitäisi rauhoittua tai lähteä kokonaan pois.