Ylivirittyneisyys. Tunteet menevät laidasta laitaan, tunnen kaikkea yhtä aikaa. Tai ainakin se tuntuu kaikelta. Paljolta. Itkettää välillä ja sitten se menee ohitse. Musiikki soi. Lasissa energiajuomaa, jota ei pitäisi tähän aikaan illasta enää nauttia, mutta tekee mieli ja viinaakaan ei ole... (tarvitsenko sitä edes?)
Koirakin voi lopulta ihan hyvin, vaikka kotiin tullessa ripuloi alleen ja oksenteli.
Se on nukkunut koko illan jaloissani, tietokonepöydän alla, kippuralla. Pieni sudenpoikani. Kaipasin sitä jokaisena vuorokauden tuntina, jonka se vietti pois luotani, hoitopaikassaan minun kurssimenojeni vuoksi. Kaipasin sen hölmöä päätä kurkkimaan oven raosta kun olen suihkussa, kaipasin sitä katsoessani sarjoja, kaipasin sitä pöytäni alle. Kaipasin sen valtavaa päätä sylissäni ja häntää, joka lakaisee ja kaataa kaiken viuhtoessaan edestakaisin. Se on paras ystäväni. Parasta mitä minulle on tapahtunut. Se on minun sielunkumppanini, jos niin voi koirasta sanoa sen kuulostamatta liian hullulta.
.jpeg)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti