eksistentiaalinen ahdistus

1. en tiedä
2. minua lohduttaa ajatus, ettei kukaan muukaan tiedä

Älä mene pois

Olen peräkkäisinä öinä nähnyt unta lentokoneista ja armeijasta. Viimeisin uni oli erityisesti painottunut lentokoneisiin.

En ole varma, yrittääkö alitajuntani sanoa jotain vai onko tämä vain jonkin asteista surutyötä. Yritänkö hyvästellä ja päästää irti tavoitteestani, haaveestani, motivaatiostani. Vai yritänkö vain uskotella itselleni, ettei tulisi luovuttaa. Ei ihan vielä.

Ajatukseni ovat molempia - vannottamistani itselleni, että en luovuta ennen kuin aika on oikeasti loppu ja toisaalta se on sitä, kun mietin, pitäisikö vain antaa olla ja yrittää löytää jotain mielekkäämpää kuin tämä pakonomainen puurtaminen, jonka piti olla nopeasti ja helposti ohitse... ja, jota se ei kuitenkaan ole ollut millään tasolla.

En ole tällä hetkellä varma oikein mistään. Itsetuntoni on huono ja en jaksa ymmärtää miksi kukaan haluaisi tutustua minuun tai miksi kukaan haluaisi minua kutsua ystäväkseen. En koe itseäni mielenkiintoiseksi millään tasolla. Epävarmuus aiheuttaa halua eristäytyä, koska koen, etten voi luottaa kehenkään juuri nyt. Yritän pysyä kontaktissa muihin ihmisiin ja samalla muutan kaikki riidaksi, koska epävarmuuteni aiheuttaa pelkoa siitä, etten kelpaa ja on parasta puolustautua ennen kuin kukaan satuttaa minua.

Eikä kai epäselvät välit parhaan ystäväni kanssa sinällään helpota asiaa yhtään. En halua ajaa pois, mutta en vain löydä tapaa ilmaista itseäni siten, että muutkin ihmiset ymmärtäisivät mitä pääni sisällä  menee ja miltä minusta tuntuu. En ole koskaan ollut kovin hyvä ilmaisemaan itseäni siten, että muutkin pysyisivät ajatuskulkuni tai tunne-elämäni kärryillä. Tunne-elämäni kärryillä en taida pysyä oikein itsekään. En aina tiedä mitä haluan tai miten asioiden pitäisi olla, että ne tuntuisivat hyvältä.

Rakas sisko

Rakas sisko, josta pesi

tomun taivaan rakkaus,

vierelleni hymyinesi

tule, tuskan huojennus.

Vaikka peityt kaipuultani

taakse hunnun tiheän,

tuntea voin kasvoillani

katsees näkymättömän.

Hyvää joulua.

25

Mitä muuta tähän voisi enää sanoa? Kaksikymmentäviisi.

Neljännesvuosisata.

Eipä tähän ole paljoa lisättävää.

Oreo

Tämä(kin) vuosi on ollut kuin märkä pieru.

Välillä on tuntunut, että olen saanut taas elämän syrjästä kiinni ja sitten olen kuitenkin luisunut kauemmaksi elämänhallinnasta ja takaisin huonoihin tapoihin, joista olen yrittänyt kouluttaa itseäni irti.

Välillä on kovakin ahdistus siitä, että en voi kiertää kelloa taaksepäin, en voi tuoda eteeni niitä hetkiä kun olen juuri päässyt peruskoulusta. En voi muuttaa mennyttä, en voi muuttaa tekemiäni ratkaisuja. En voi tuoda takaisin ihmisiä, jotka ovat poistuneet elämästäni.

Tuntuu välillä, että kärsin jostain keski-iän kriisistä. Tunnen olevani vanha, vanhempi kuin vain sen vaivaisen neljännesvuosisadan. En tiedä mitä odotan seuraavalta kymmeneltä vuodelta, kun en tiedä edes mitä odotan ensi vuodelta. Enkä uskalla, enkä haluakaan, ajatella asiaa. Tämäkin hetki juuri nyt on välillä liikaa.

Enimmäkseen tämä vuosi on ollut täynnä väsymystä ja jatkuvaa tuulimyllyjä vastaan taistelua. Haluaisin ajatella voittaneeni, sillä sain viimeinkin tahtoni läpi. Joulukuun piti olla taloudellisesti (ja täten myös henkisesti) paljon pahempi kuin se päätyikin lopulta olemaan. Sääli vain, että koko syksy on siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, verottanut omia resurssejani huomattavasti, enkä tiedä miten jaksan tammikuussa palata niin sanotusti sorvin ääreen.
Välillä hävettää kuinka huonosti olen selviytynyt koulutehtävistä, mutta toisaalta on pitkälti stressannut sekin, että taloudellinen tilanteeni on mahdollisesti koulutehtävistä ja niistä selviytymisessä kiinni. Suoriutumispaine on syönyt henkisesti. Se ajatus, että on pakko selviytyä, koska ei ole muita vaihtoehtoja. Revanssiin ei ole mahdollisuutta. (Kokeet voisi koulun puolesta uusia, mutta työkkä&sossu eivät antaneet tähän mahdollisuutta...)
En tiedä voiko ihmiseltä vaatia pelkkää onnistumista jatkuvasti. Tai siis, toki, en vaadi itseltäni muuta kuin virheettömyyttä kaikessa mihin ryhdyn, mutta tiedostan kyllä senkin, että ihminen ei ole virheetön... Joskus on annettava itselleen lupa epäonnistua. Joskus täytyisi vain luottaa siihen, että asiat järjestyy, olipa ne kuinka kurjasti tahansa.

Siksi kai ehkä eniten pelkäänkin, että tämä on vain myrskyn silmä ja kohta joudun taas pakotetuksi ja rangaistuksi. Kun en ole oikein edes toipunut vielä entisestäkään.

Pitäisi kai alkaa miettimään lupauksia ja tavoitteita uudelle vuodelle. Koulun suhteen en halua luvata vieläkään mitään, sillä haluan pitää itselläni mahdollisuuden laskea opinnot hetkeksi käsistä, jos minusta tuntuu siltä, että tarvitsen tauon.
Laihdutuksen suhteen on turha luvata mitään, kun en ole tainnut pitää entisiäkään lupauksia. Haluaisin ajatella, että tilanne on muuttunut nyt kun olen käynyt salilla ja aion käydä jatkossakin, mutta faktahan on, etten ole laihtunut. Lihomisen olen onnistunut toki tehokkaasti katkaisemaan ja pääasiallinen tavoitteeni onkin ollut ja tulee olemaan, etten pyöristy tästä enää enempää. Se, että laihdunko, on sitten täysin toinen kysymys ja mietin pitkään ja hartaasti aionko luvata mitään sellaista enää. (Ikinä?)
Blogin suhteen kävi mielessä, että voisin yrittää kirjoittaa joka päivä jotain. Ehkä rohkaistua tekemään videopostauksen kerran viikkoon tai harvemmin. Tuskin esittelen pärstääni sen kummemmin, mutta voisin yrittää kuvata jotain päivästäni.. Ehkä lemmikkejäni?
Sitäkin harkitsin pitäisikö tavallisten lupauksien ja tavoitteiden ohella ottaa tavoitteet myös jokaiselle kuukaudelle tulevana vuotena. En tiedä vielä millaisia nuo kuukausittaiset tavoitteet olisivat, mutta onhan tässä aikaa vielä pyöritellä juttuja.
Lukeminen on ehkä yksi asia, mihin haluaisin tulevana vuotena panostaa. En ole tänä vuonna tainnut lukea kuin ihan muutaman kirjan ja olen vähän pettynyt, kun nautin joskus lukemisesta kovastikin, mutta enää en vain jaksa keskittyä.

Lemmikeistä tuli mieleen, että harkitsen vakavasti erään tietyn viljakäärmeen värimuodon hankkimista ulkomailta. Näillä näkymin tämä tapahtuisi keväällä ja toivottavasti olisi alku pienimuotoiselle käärmekasvatukselle, jota olen tässä useamman vuoden jo pohtinut ja suunnitellut. Palaan kuitenkin asiaan sitten kun tiedän lisää hankintaprosessista, kun toistaiseksi en saanut siihen mitään muuta vastausta kuin, että keväällä.

Nyt siirryn katsomaan Supernaturalia, syömään roskaruokaa ja niiden myötä lopulta ansaitulle levolle.

Note-to-self:
Blogi tarvitsee päivitystä. On ihan ok sisällyttää koko elämänsä aspektit yhteen blogiin, et tarvitse erillistä blogia pelaamiselle ja lemmikeille ja laihdutukselle ja valokuville. Tämä riittää. Muista päivittää ulkoasu. Pinkki on kiva väri.

Ps. Ehkä kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi saada nostettua tämä synkkyyden, turhautumisen ja pettymysten kirjailema verho. Kirjoittaminen tekee hyvää, miksi en tee sitä useammin? Miksi eristän itseni muista, vaikka samalla kaipaan eniten sosiaalisia kontakteja ja muita ihmisiä?

Miksi olen joskus niin ankara itselleni?

You're just a sad song with nothing to say

Herätessä soi päässä biisi nuoruudesta. Welcome to the Black Parade.
En tiedä omistanko kyseistä CD:tä enää. En ole kuunnellut sitä vuosiin, eikä minulla enää edes ole CD-soitinta tai muuta laitetta, joka soittaisi kyseistä formaattia. CD-levyjäkin tuhosin isot läjät joskus muutama vuosi sitten, koska kuoleva formaatti.

Kävin toiveikkaana tarkastamassa olisiko postilaatikossa uutta sim-korttiani, mutta ei siellä ollut kuin ilmaisjakeluroskaa ja muutama lasku.

Hetken aikaa oli hyvä olo tänään. Hetki oli hauras ja rikkoutui ennen kuin se edes kunnolla alkoi. Ehkä vika oli MCR:ssä, sillä en ymmärrä miten olen joskus jaksanut kuunnella näinkin masentavaa ja ahdistavaa musiikkia. Miten olen selvinnyt tämän kanssa. Nuoruudessani. En ymmärrä.

Ehkä kadonnut hyvä olokin löytyy joskus. Nykyään hormonitoiminnan sivuoireena on jäätävä masennus, joten en sulje pois sitäkään vaihtoehtoa, että tämäkin huono olo voisi olla vain ikävä sivuvaikutus ja siten vain hetkellinen pohjakostetus.

Toisaalta epäilen, että dopamiiniratanikaan tuskin käy täysillä. ADHD:n yksi syntyperähän saattaa olla dopamiiniradan ja -reseptorien puutteellinen toiminta. Ottaen huomioon myös riippuvuustaipumukseni mm. ruoan ja seksin suhteen, pidän täysin mahdollisena, että päässäni ei ole kaikki kemiallisesti niin kuin kuuluisi olla. Toisaalta, jos lähdetään asiaa yhtään syvällisemmin miettimään, niin en ole syönyt erityisen huonosti (epämääräisen taloudellisen tilanteeni vuoksi), tarkoitan huonolla siis sitä, että laadullisesti syömäni ruoka on ollut parempaa, jolloin se ei ruoki riippuvuuttani samalla tavalla kuin roskaruoan syöminen. Olen viikon sisään toki kahdesti syönyt pizzaa, mutta muuten en ole koskenut mihinkään erityisen huonoon vaihtoehtoon.

Mihin siis olen tulossa tämän päättelyketjun kanssa, on se, että mielialani saattaisi olla nostettavissa ihan vain syömällä roskaruokaa ja suklaata. Jolloin päästään takaisin siihen faktaan, että olen riippuvainen.

Mutta on pakko jatkaa matkaani suihkuun, sillä kohta on todella kiire.

Kaikessa hiljaisuudessa koitan kamppailla itseni kanssa. Koen burnoutin kaltaisen tilan olevan edessä. Kärsin ajoittain fyysisistä stressioireista. Välillä tuntuu, ettei tästä elämäntilanteesta ole pois pääsyä. Kuin voisin vain lopettaa hengittämisen ja nukkua pois.

Henkisesti en voi hyvin. Kärsin vuorotellen unettomuudesta ja liikaunisuudesta. En saa pidettyä huolta kodistani, vaan laiminlyön kotityöt. Tuntuu, että vuorokaudessa ei riitä tunnit mihinkään. En tiedä mihin se kaikki aika oikein menee. Nukkumiseen varmaan, tai sarjojen tuijotteluun silloin kun ei nukuta. Välillä vaan istun ja valvon ja mietin, että miten paljon stressaa ja miten väsynyt olen tähän tilanteeseen.

Välillä harkitsen, että vetäisin jonkin meltdownin. Antaisin periksi ja romahtaisin. Katsoisin mitä tapahtuu ja antaisin muiden huolehtia, kuka nyt sitten huolehtisi. Jos huolehtisi.

En. Vain. Jaksa. Enää.

Yritin kuvailla oloani eräälle nettikaverille
"I want to shutdown."

Älä tuu siihen droppaa mun tunnelmaa.

Nykyään tuntuu, että enemmän ja vähemmän kaikesta saan jonkinasteisen epätoivon päälle. Haluan eteenpäin, teen töitä päästäkseni elämässäni eteenpäin ja silti tuntuu, että tämä on kuin seisoisi tervassa. Mikään ei johda mihinkään ja on vaikea pysyä positiivisena ja uskoa siihen, että tämä ei ole lopullinen tila. Ei henkisesti, fyysisesti, sosiaalisesti, psyykkisesti, taloudellisesti, yhteiskunnallisesti tai edes maailmankaikkeudellisesti.

Lihaton lokakuu(ko)

Miksi elämässä pitää valita ajankäyttö työn, opiskelun, harrastusten ja sosiaalisen elämän väliltä? Miksi en voi saada kaikkea?
Tällä hetkellä painan menemään olemattomalla sosiaalisella elämällä. Aamulla salille, kotiin, kouluun, kotiin ja loppuillan saatan ehkä pysyä hereillä, jos tarpeeksi yritän, mutta useimmiten en. Osittain kofeiinittomuudella (tai ainakin sen lopettamisen yrittämisellä) on asiaan vaikutusta. Sorruin tosin taas ostamaan muutaman energiajuoman varalle, jos vaikka haluaisin elämältä muutakin kuin työtä, salia, koulua ja koirahommia.

Jotta arki ei kärjistyisi tylsyyteen ja saisin jotain jännittävää vaihtelua elämääni, nyt kun sosiaalista elämää ei ole, ajattelin kokeilla jotain niinkin hurjaa kuin lihatonta lokakuuta. Tämä tosin tarkoittaa erittäin tylsästi vain lihan syömisen lopettamista, sillä mulla on tuolla vielä noin kilon pönttö heraproteiinia, joka on kyllä niin arvokas, etten suostu heittämään sitä pois ja osittain salin takia sitä on pakko kuluttaakin. Tavoite on siis simppelisti olla ilman lihaa kuukauden verran ja, jos se tuntuu hyvältä, mikään ei estä sitä jatkamasta kuukauden jälkeenkin.

Pitkästä aikaa juhlin sitä, että mun paino ei ole kuukauden aikana noussut kuin 0,7 kg.

Ajatusvirtaa

Laitan ruokaa puoli viisi aamulla. En ole syönyt kunnolla. En muista edes milloin. Nyt olisi kuitenkin hyvä hetki. Olen onnellinen, monestakin syystä. Pieni pala rauhaa ja onnea.

Puhelin surahtaa pöydällä, ilmoitus sovellutuksesta. Näytöllä näkyy kysymys:

"what do you want to say to the person who bullied you?"

Mietin, mutta mitään sanottavaa ei tule mieleeni. Ei mitään sellaista, mitä haluaisin niiden ihmisten kanssa jakaa. Ei yhtään mitään.

Yhtäkkiä vain tajuan, ettei minulla ole enää sanottavaa. Olen rauhassa. Olen antanut anteeksi. Olen mennyt eteenpäin elämässäni.

Tai pakkohan minun on ollut, ei kai ole kovin tervettä jos lähes 25-vuotias roikkuisi yli kymmenen vuoden takaisissa asioissa. Mutta niin ei ollut silloin kun aloitin tämän blogin, noin kahdeksan vuotta sitten.

Joskus se matka, minkä olen kulkenut, hämmentää. Kykyni sisäiseen rauhaan hämmentää. Silloin tuntui, että sisälläni oli vain pelkkää myrskyä. Jotakin levotonta ja rauhatonta, täysin kesyttämätöntä. Ehkä tämä kaikki löytyy yhä minusta, mutta ne ovat muuttaneet muotoaan joksikin sellaiseksi, mitä minä voin hallita.

Elämässäni oli vaihe (jonka olemassa olosta kai tämä blogikin kielii) ja se oli vaihe, jolloin oli paljon sanottavaa ja halusin sanoa paljonkin. En ehkä ääneen kaikille, mutta hiljaa itselleni.

Ajatukseni ovat aina olleet sellaisia, että ne rauhoittuivat, kun ne sanotaan ääneen. Mutta koska en ole hyvä puhumaan tai järin supliikki, eikä minulla useinkaan ole ketään, kelle näitä ajatuksiani jakaisin, blogista tuli sellainen. Kirjoittaminen oli pitkään tapa hiljentää tuo sisäinen myrsky. Tai onhan se edelleen. Yksi parhaista asioista, joita pystyn housut jalassa tekemään.

Mutta ehkä minulla ei ole enää tarvetta kirjoittaa blogia, ainakaan samalla tavalla kuin menneisyydessäni, koska sisälläni ei ole tätä raivoavaa ja riehuvaa myrskyä. Ei salamoita, ei vesisadetta, ei myrskytuulta.

Sisälläni on auringon kultainen säde suuren kuusen kaarnan pinnalla. Hiljainen, verkas aamu ja huurteisia kasveja. Kylmä aamu, josta on kuoriutumassa loppukesän kuumannihkeä päivä. Tuulessa ehkä aavistus talvea ja syksyä. Olen elokuu. Päivisin ja öisin on lämmintä. Öisin näkee tähtiä.

Loppujen lopuksi en ole ihan varma mitä höpötän, mutta minusta tuntuu, että olen jättänyt jotain taakseni ja saavuttanut jonkin oleellisen etapin. Toisekseen, halusin kai kertoa, että olen onnellinen. Juuri nyt, tässä hetkessä, itseni kanssa. Koiran kanssa. Tässä aamussa.

Antakaa minun olla rauhassa.

Ehdin kotiin juuri ennen kuin alkaa sataa. Olen ollut viikon poissa. Kotona näyttää samalta kuin lähtiessä. Edes uniini tullut vesivahinko ei ollut tapahtunut. Sotkuisempaa täällä on kuin muistin, mutta kaikki on kyllä muuten kunnossa. Ainakin jollakin tasolla.

Tiedän, että selviän, vaikka elämä kaataakin legoja olohuoneeni lattialle. Yritä astua legon päälle ja olla huutamatta.

Ylipäätään yritä olla huutamatta, jos tekee mieli huutaa.

Välillä haluaisin taantua ja satuttaa itseäni, mutta jokin sisälläni sanoo, ettei se ratkaise mitään.

Pelaan aivan tajuttomia määriä. Suurimmaksi osaksi se on kai ollut jatkuvaa pakenemista ja tunteiden turruttamista. Ihmisten ja tuntemisen välttelemistä.

Sosiaalisin asia, mitä tietokoneella nykyään teen, on wikisivustojen ylläpito ja editointi. Sen lähemmäksi ihmiset eivät pääse, enkä minäkään halua mennä.

Kesä tuli huomaamatta ja ulkona tuoksuu huumaavalta. Koira nauttii pyörälenkeistä, uimisesta ja öisistä käyskentelyistä hiljaisen pellon reunalla.

Olen joskus pahoillani siitä, etten pysty olemaan onnellisempi.

On niin monta syytä kaivata ja ikävöidä ja surra.

Erityisesti surra.

Olen toisinaan myös pahoillani siitä, etten saa tekstiä aikaiseksi. En saa kirjoitettua lähes yhtään verrattuna siihen, mitä blogin alkuaikoina. En halua pitää päiväkirjaa, en halua kirjoittaa tekemisiäni burgerimaisen säntillisesti minuutti minuutilta mahdollisimman realistisesti kuvattuna, en löydä päästäni mitään purettavaa, sillä useimmiten en tunne mitään. Ja toisinaan, vain pelaan päiväkausia. Ja ylläpidän ja editoin kun kyllästyn pelaamiseen.

Meitä on jäljellä enää kaksi.

Miksi taajamaan eksyneet karhut tapetaan?

Tuntuu välillä, että metsästystä harrastavien ihmisten suhtautuminen luontoon ja metsäneläimiin, on paljon terveellisemmällä pohjalla ja realistisempi, kuin ituhippihiihtelijöiden.

Asuinalueellani liikuskeli karhu tässä viime vuorokauden puolella. Sama karhu oli nähty saman vuorokauden aikana niin Nostavassa kuin Kärkölässäkin, kuin myös täällä, missä se lopetettiin.

Ihmiset ovat nyt huomiohuoranneet kuollutta karhua somessa ja päätin sitten (ehkä typeryyttäni) ottaa kantaa siihen, miksi se karhu lopetettiin, eikä sitä yritetty siirtää minnekään.

En sano, että karhun lopetus olisi jotenkin oikein tai hienoa, vaan se on toki sääli, mutta joku realistisuus tässäkin suhtautumisessa on oltava.

Minua haukuttiin trolliksi ja luonnosta vieraantuneeksi, kun totesin, ettei koko Salpakangas voi kököttää sisällä yhden karhun takia loppuelämäänsä. Tässä vaiheessa minusta tuntui, ettei keskustelukumppanini suhtautuneet kovin realistisesti asiaan, sillä heidän mielestään mitään vaaratilannetta ei ollut ja karhuja ei kuulemma tarvitse pelätä.

Mielenkiinnosta tiedustelin, että mitä hän aikoisi tehdä karhulle, mihin hän sen siirtäisi ja takaisi sen, ettei se tule sieltä enää mihinkään asuinkeskukseen pyörimään.

Kuulemma Nastolassa ja Orimattilassa ja ehkä Hollolassakin olisi metsää yhden karhun asustella...

Seuraava keskustelija vetikin jo sitten trollikortin esiin. Tässä vaiheessa toivotin hyvät yöt, sillä en jaksanut uskoa tuollaisia ihmisiä olevan edes olemassa.

Miksi sitä karhua ei sitten voinut mihinkään siirtää?

Asutuskeskukseen tai sen lähettyville ei haluta karhuja sen enempää kuin muitakaan villieläimiä siitä syystä, että ihmisten roskakatoksista löytyy helppoa ja vaivatonta ruokaa. Ruoka tunnetusti houkuttelee eläimiä hyvinkin paljon. Ruoan löytäminen etsinnän päätteeksi on itseään palkitsevaa käytöstä, jolloin eläin tekee asian toisenkin kerran. Ja kolmannen. Ja neljännen.

Eläin tulee sinne, missä on helppoa ruokaa saatavilla. Olipa se haaska tai jonkun roskakatos. Karhua ei siis voi siirtää "johonkin Nastolaan, Orimattilaan tai Hollolaan", koska olipa se alue missä hyvänsä, se todennäköisesti hakeutuu uudestaan lähimpään asutuskeskukseen helpon aterian toivossa.

Karhu - tai mikä tahansa muukin villielikko - joka vierailee usein asutuskeskuksessa, tottuu ennen pitkään ihmisiin ja sen luontainen ihmispelko vähenee tai häviää kokonaan. Pian ihminenkin on tulilinjalla, kun karhu ei omaakaan enää luontaista ihmispelkoa.

Karhu on villieläin, sillä on vaistot, joiden mukaan se toimii ja se voi olla vaarallinen. Se saa halutessaan pahaakin jälkeä aikaiseksi.

Siirtämisen toimivuudesta ei ole takuita ja yksi kysymys on tietenkin iänikuinen resurssikysymys, kuka sen siirron hoitaisi ja maksaisi. Kenellä olisi aikaa kärrätä karhu johonkin erämaa-alueelle, missä se saisi temmeltää mielin määrin.

Entäs kun se nalle tulisikin takaisin, ei välttämättä samaan asutuskeskukseen, mutta johonkin toiseen? Silloin olisi juuri todettu se, että siirtäminen ei toimi ja ruoanhaku ja sen löytäminen ovat itseään palkkaavaa käytöstä. Karhu kuitenkin pystyy kulkemaan pitkiäkin matkoja päivässä, joten mitään takeita ei ole, ihan sama minne sen jättää.

Taajamassa liikkuva karhu aiheuttaa myös häiriötä ihmisille - jos karhu olisi saanut juoksennella vapaana, miten olisi käynyt seuraavana aamuna pienten koululaisten? Olisko vanhemmat laskeneet mukuloitaan koulutielle, jos otso olisi ollut irrallaan?

Tästä syystä asutuskeskukseen eksyneet karhut ammutaan. Ne ovat turvallisuusriski ja häiritsevät normaalia elämää. Kyse ei ole mistään pyssyintoisten setämiesten touhuista, luonnosta irtautumisesta tai edes suhteellisuuden tajun puutteesta.

Todellisuus ei ole mikään Disney-satu, jossa kaikki eletään rintarinnnan, kukat kukkii ja linnut laulaa. Jos kuvittelet, että karhu ei tee mitään sinulle, koska et tehnyt karhulle mitään, huijaat sillä itseäsi.

Varmasti siirtämistäkin on jossain vaiheessa mietitty, mutta on ymmärretty, että se ei pitkällä tähtäimellä ole tuloksellista. Toinen vaihtoehto olisi sulkea asuinalueille eksyneet karhut johonkin tarhaan, mutta miten luulet villieläimen sopeutuvan sellaiseen? Joskus se luoti voi olla se armeliain vaihtoehto.

Karhuja ammutaan vuodessa 1-5 kappaletta ja karhu on lajina elinvoimainen, jolloin uhanalaisuuteenkaan vetoaminen ei ole toimiva argumentti, sillä muutama menetetty yksilö ei vielä rasita lajin elinvoimaisuutta.

Sen sijaan olisi ihan positiivista, jos ihmiset omaisivat jonkinlaisen suhteellisuuden tajun ja kosketuksen reaalimaailmaan, kenelle se on luonto ja kenelle se on jotakin muuta.

Kuulunko tänne

On ollut vaihteeksi melko avuton olo. Naishenkilö kehui minua nätiksi ja ajoin siltä istumalta itseni kaljuksi. Enimmäkseen oloni on outo. Kuin en tietäisi mitä oikein haluan. Itsestäni, elämästäni.

Yritän kertoa ihmisille, että päässäni tapahtuu jotain outoa, mutta en oikein löydä sanoja. En tiedä miten sanoisin ihmiselle, jonka kanssa olen pari vuotta ollut yhdessä (ja tilanne on tällä hetkellä todella monimutkainen selittää muutenkin), että haluaisin tyttöystävän. Yritin kertoa, mutta käänsin sen lopulta joksikin 3some-vitsiksi, koska pelkäsin liikaa reaktiota. Haluaisin pitää hänet elämässäni, mutta haluaisin myös naisen elämääni.

Haluaisin kaiken. Molemmat parisuhteet. Samalla en halua yhtään mitään, vaan pois päältä, toiseen universumiin.

d i s t a n c e

Missing you comes in waves.
Tonight I'm drowning.

Rakensinko turhaan sinun varaasi ja saanko pettyä.

Ihmissuhteeni eivät ole tyydyttäviä. 

Kaikki neljä sanaa, jotka saan synnytettyä valkoiselle sivulle. Tunnen pettymystä, koska ihmissuhteeni eivät tyydytä älyllisiä ja emotionaalisia tarpeitani.

Ihmissuhteeni ovat turhauttavia. Lisäksi mielessäni pyörii eräs nainen töistä ja en tiedä mitä päässäni oikein tapahtuu. En sanoisi ihastuneeni, sillä ajatukseni eivät ole romanttisia, tai no, ainakaan seksuaalisia.

Haluaisin kai vain tutustua... vai ihastua?

Ennen niin viheliäiset maanantait... Nyt odotan niitä. Koska hän.

Hänen seuransa piristää. Silti aistin hänessä jotain herkkää, ehkä rikkinäistä, jonka toivoisin voivani tehdä ehjäksi. Mustasukkaisuus siitä, että hän puhuu jollekin toiselle, istuu jonkun toisen kanssa samassa pöydässä... ja se ilo siitä, että hän istuu hetken kanssani. En ole varma siitä mitä on tapahtumassa.

...ja voinko puhua siitä ääneen kenellekään. Voinko puhua siitä edes täällä. Saanko puhua.

Ehkä se haihtuu pois, jos en tee mitään. Jos leikin kuollutta ja lakkaan hengittämistä. Ehkä se menee pois, jos en reagoi.

Ehkä.

Mutta haluanko sitä.

Late Night Jazz

Pienet käärmeet ovat pelokkaita. Kylmin sormin ei saa koskea.

Mieluiten älä koske ollenkaan, menen itse.

Pysähtyy juomaan häntä puoliksi ulkona terraariosta. Kuin luottaisi.

Juovassa käärmeessä on jotain haavoittuvaa.

Taustalla soi myöhäisillan jazz, johon olen hullaantunut.

Tämä on hetki.

Tämä on viimeinen etappi.

Huono olo. Väsyttää. Haluaisin vain maata sohvalla ja töllöttää "eeliigaa". Puolivälierät menossa.

Selitän koiralle mitä tarkoittaa vaeltaminen. Se makaa mahani päällä ja kuuntelee pää puolelta toiselle keikahdellen. Se ei tiedä mitä tarkoittaa vaeltaminen. Se ei ole ikinä ollut vaelluksella. Jotakin sitä muistuttavaa tehtiin paljon Kuopiossa; tulisteltiin ja samoiltiin metsässä. Mutta ei se ole vaeltamista sanan varsinaisessa merkityksessä, edes silloin kun vahingossa nukahdettiin nuotiolle eräänä kesäiltana. Joskus kaipaan sitä vapautta ja yhteyttä luontoon.

Väsymyksestä huolimatta saan pitkällisen prokrastinoinnin päätteeksi vääntäydyttyä ulos. Koira syttyy eteisessä, kun näkee minun ottavan vetovaljaat naulasta. Pyörä on rikki ja sukset väärässä osoitteessa. Mutta jaloilla minä olen harkinnutkin opettelevani taas liikkumaan.

Ulos kerrostalon alaovesta ja tiukka käännös vasempaan. Puikahdamme metsään, jossa ei näe nenäänsä pidemmälle. Liukastelen parhaani mukaan koiran perässä kapeilla poluilla, jotka aika ajoin hukkuvat hämärään ja huomaan tarpovani lumihangessa säärtäni myöten. Aika mitätön talvi.

Päädymme tielle, joka vie rivitaloalueelle. Sen ja metsän välillä on pelto. Hetken mielijohteesta suuntaan pellolle. Tähtitaivas näkyy hyvin. Heitän pitkälleni maahan ja tarkastelen taivaan tarjontaa. Valosaaste häikäisee ja näkymä on melko huono sumun heijastaessa valoa. Koira touhuaa vieressäni hetken ja menee vahtimoodiin, kun ei keksikään enää tekemistä itselleen. Örähtelee miehekkäästi muutaman kerran.

Jotenkin en halua hetken menevän ohitse. Hetken aikaa tunnen vapautta ja sisäistä rauhaa. Sisäistä hiljaisuutta. Hetken aikaa jokin minussa on aivan hiljaa ja etsii karttaa tähtien joukosta.

Hengitän kylmää lumentuoksua sisääni. Tunnen talvitakin läpi maan kalvavan kylmyyden. En halua nousta. Tässä on hyvä. Tässä on hiljaista.

Uff, uff... Vouh!

Ole hiljaa.

Rrr.... uff.. Urrr...

Kohotan päätäni ja rivitalojen välissä tiellä näkyy hahmo koiran kanssa. Myönnän hetkeni keskeytetyksi ja kohottaudun polvilleni. Heittelen koiralle lunta sen aikaa, että hahmo katoaa sulkemasta tietämme. Koira on haltioissaan saamastaan huomiosta ja vetää siksakkia jousto benjinaruna toimien. Naurahdan ääneen nelijalkaisen hölmöilylle.

Nousen lopulta ylös, korjaan putkihuivin asentoa ja tunnen takaraivooni jääneen lunta. Kuljemme takaisin tielle, rivitalojen pihavalojen loisteessa kiinnitän jouston juoksuvyöhöni ja siirrän lukon pannasta valjaisiin.

Kehotan nelijalkaisen liikkeelle.

Jousto kiristyy välillämme ja tiedän, että juoksunopeuteni on liian kova suhteuttuna matkaan, mutta en saata hidastaa. Yritän, mutta koira määrää tahdin, jonka se mestarillisesti osaa suhteuttaa nopeuteeni - aina juuri vähän kovempaa kuin minä. Juuri sen verran, että jousto pysyy kireänä.

Jää tuntuu liukkaalta lenkkareideni alla, hiekoitus ja jää narskahtelevat. Hengitys pihisten kipitän eteenpäin. Risteyksestä oikealle. Pääsemme puoleen väliin keskellä peltoa kulkevaa tietä, kun pimeässä usvassa hahmottuu joku kahden koiran kanssa. Käsken karavaanin seis ja päästän koiran pusikkoon tarpeilleen, jonka jälkeen tartun ketjupannasta kiinni ja suoritamme epämääräisen häröilyohituksen. Naurahdan toisen ihmisen sylissä huutavalle pikkupiskille. Susi hihnassani urahtaa pari kertaa ja tilanne on ohitse. Päästän irti pannasta ja käsken vetämään jouston tiukalle. Hölköttelemme ison tien varteen ja taistelen hidastaakseni matkaa. Tiedän, etten jaksa juosta niin lujaa, niin pitkää matkaa.

Tulemme hyvää vauhtia loivaa mäkeä ylös päin. Kun happikoneistoni leikkaa kiinni, seisautan meidät ja lasken koiran käymään tarpeilleen. Kävelen joitakin satoja metrejä. Päässäni ei kulje muuta kuin hapettomuuteni ja muutaman mutkan takana häämöttävä koti. Vilkaisen aktiivisuusmittariani, joka kertoo, etten ole juossut tarpeeksi nopeasti, että se olisi jäänyt mittariin juoksuna. Juoksumetrejä on nolla. Jostain on kuitenkin aloitettava.

Tulemme kotiin vievälle mäelle. Psyykkaan itseäni useita metrejä uuteen pyrähdykseen, vaikka tiedän, ettei se kanna kotiin asti. Koiran siirsin jo ison tien vierellä pantaan kiinni, koska sitä kiinnosti enemmän haistelu kuin vetohommat.
Saan lopulta itseni liikkeelle ja juoksemme vielä vähän, mutta mäen päälle en pääse. Hyydyn jo ennen toista bussipysäkkiä. En hapetu. Kävellään sitten.

Siinä vaiheessa totuus iskee kasvoihin. Alastomana, varoittamatta. Hetkellinen ymmärrys siitä, että olen matkani viimeisellä osuudella. Kaikki sisäiset taisteluni ja ponnisteluni, kaikki se työ yhtä tavoitetta varten päättyy. Olen melkein perillä. Olen todella lähellä. Ensi vuonna on haettava armeijaan. Tiedän, että sekin tuntuu uskottavammalta vasta sitten kun olen saanut paperit sisään ja käynyt kutsunnoissa. Mutta että se on edessä jo ensi vuonna.

Matka on ollut pitkä ja mutkainen. Elämä on heitellyt paikasta toiseen, ihmiseltä toiselle, terveydentilasta toiseen. Aina on pitänyt etsiä uudelleen suuntaa, miettiä uusi reitti ja toivoa, että kompassi tällä kertaa toimii ja kartat ovat ajantasalla.

Sitten yhtäkkiä olen tässä. Omalla kotipihallani kyynelten sumentamin silmin, koira tanssahtelee vierelläni häntä heiluen ja naama loistaen. Kun tajuan, että tämä matka on kohta ohitse, olen kohta perillä. Se on uuden tarinan alku. Uuden elämän alku, jota varten minun täytyy valmistautua ja etsiä itsestäni kadonneita osia, jotta voisin täyttää seuraavan luvun parhaalla mahdollisella tavalla.

Tunnen liikaa; kiitollisuutta, ahdistusta, masennusta, riittämättömyyttä, iloa ja häpeää.

Ahdistaa ja masentaa. Avunpyytäminen ei ole mukavaa. Edes taloudellisen. Ratkesin itkemään kesken puhelun, koska en tiedä.

Mikään ei taaskaan huvita. Ei huvita, eikä olisi energiaa tehdä mitään. Välillä tuntuu, etten pääse eteenpäin. Edellisen jakson kurssit eivät tulleet tehdyiksi, koska en jaksanut panostaa ja koira tuotti ongelmia, joiden takia oli pakko antaa periksi.

Välillä epäilen, että saanko täytettyä omia unelmiani mitenkään päin. Kysyn toisinaan itseltäni, että mitä oikein teen elämälläni. Onko tämä edes enää elämää, pakottaa vain itseään johonkin, mikä ei huvita, kiinnosta tai motivoi millään tasolla. Nousta ylös, pajan kautta kouluun vain, jotta pääsisin eteenpäin ruppasen elämänrääpäleeni kanssa. Elää pelossa, että jonakin päivänä on vain liian vanha.

Leikin aamulla ajatuksella siitä, että miten vapauttavaa olisi, jos olisi auto tai edes ajokortti. Olen kaihoisana katsellut noita 10+10 -kokeilukursseja, että on niin hyvä mahdollisuus, mutta  niin hemmetin huonoon aikaan.

Erehdyin mainitsemaan niistä äidille. Kortti pitäisi ajaa maaliskuun loppuun mennessä. 990e.
Äiti on luvannut joskus maksaa 500e. En kuitenkaan saanut itse tehtyä lainahakemusta, koska työttömyys - luottotiedot sentään on tallella. Jouduin pyytämään isää tekemään lainahakemuksen Tokihan se suostui, mutta en voinut itkulle mitään. Etenkin kun tuntui pahalta isän "Äiti maksaa puolet ja? Minulleko jää se loppu?". Yritä siinä sitten selittää, että maksan kyllä itse, mutta kun en saa haettua lainaa. Tässä vaiheessa oikeastaan alkoi tuntumaan siltä, että kun voisin ottaa sanani takaisin, antaa olla, unohdetaan koko juttu. 

Jotenkin tekee välillä pahaa tämä oma elämäntilanteeni. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen paskaan. En ole rahaton - tulen kyllä taloudellisesti ihan hyvin toimeen, mutta rahaa ei ole mihinkään ylimääräiseen tai on, mutta kun sitä ei voi repäistä selkänahasta, vaan on säästettävä. Jos olisi työ, olisi taloudellisesti hieman enemmän liikkumavaraa.

Ajokortin joudun ajamaan ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa ja tämä sama itku ja vääntö olisi silloinkin edessä.

Tunnen vain itseni niin tyhmäksi ja riittämättömäksi. Haluaisin, että elämässäni tapahtuisi joskus jotain hyvääkin, eikä aina vaan tätä samaa mautonta paskaa.

Haluaisin vain kadota.