Anteeksi, että olen ollut niin kovin kauan poissa.

Ailahtelen jossakin yksinäisyyden ja pakokauhun rajamaastossa. Väsymys pitää niskalenkillään kiinni ja minä rimpuilen sen teräksisessä otteessa. Ahdistus hulvahtelee ylitseni aaltoina; selviänkö minä näiden myöhäisten tuntien yksinäisyydestä mitenkään?

Ikävä kouraisee sisäelimiäni, silmieni osuessa sohvalla nukkuvaan koiraan. Kissanpentu leikitteli äsken sylissäni paidassani olevan rusetin kanssa. Miten ihminen voi olla surullinen, jos hänellä on kissanpentu?

Minua raastaa tappava ikävä. Ole kiltti äläkä jätä minua. Rukoilisinko, vaikka et mitään ymmärrä, mustaturkkinen..

Minun yksinäisyyteni on kuin musta-aukko; se nielee kaiken valon ja hyvän ympäriltäni. Tahtoisin olla itselleni paha, mutta en salli sen tapahtuvan.

Kuulen oman hengitykseni. Unohdan kenelle kirjoitan. Minun pieni maailmani on niin sekaisin. Paikkaan tyhjyyden, turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteitani eläimillä.

Yksi koira tuohon noin.. ja kissanpentu tuohon ! Yksi aikuinen kissa tuohon ja nuori koira tuohon ja.. valmis !

Nyt minua itkettää. Olen niin helvetin katkera siitä, että olen aina ollut kakkonen toisille. Ilman sinua en kai edes välittäisi siitä, mutta sinä näytit minulle, että miltä tuntuu, kun joku rakastaa ja hyväksyy...

Minun pitää vain pitää visusti kaikki langat käsissäni ja hymyillä, vaikka sattuisi. Muuten millään, mitä ikinä on tapahtunut, ei ole mitään merkitystä. Apua en kuitenkaan halua, minun on siis vain pärjättävä omillaan. Vähän kuin hylättynä. En minä tahdo laskea näitä asioita, niitä kaikkia, mitä veljeni on saanut osakseen ja mistä kaikista minä olen jäänyt paitsi.

Miten minä vihaankaan tätä yksinäisyyttä, turvattomuutta, riittämättömyyttä. Sitä, että olen niin merkityksetön muille. Mitätön.

Sitten sinä syytät itseäsi taas aamulla, että olet jättänyt minut yksin. Itkemään.

Ei minun ole niin paha olla, että tarvitsisi viiltää. Eihän?

Lapsellisesti kysyn itseltäni:
"Meneekö Lugh hämähäkkien taivaaseen?"
Lugh Lamhfada oli minun lemmikkitarantulani, johon olin yllättävän kiintynyt, vaikka se olikin nälkäisenä äkäinen ja potki karvoja takapäästään. Se kuitenkin nautti täydellistä luottamustani. Se ei ikinä purrut minua kun käsittelin sitä. Sain tutustua hämähäkin hiljaiseen sielunelämään varsin läheltä.

Tunnen miten kuolema kiertelee minua. Se napsii läheisiäni kuin suupaloja. Minuun se ei koske. Vahingossakaan. Olisi helpompaa, jos ei tarvitsisi välittää. Yksinäisyys näykkii kylmiä varpaitani. Miten pettynyt ja vihainen olenkaan.

Miten surulliseksi kuolema minut loppujen lopuksi aina tekeekään.