Lapsellisesti kysyn itseltäni:
"Meneekö Lugh hämähäkkien taivaaseen?"
Lugh Lamhfada oli minun lemmikkitarantulani, johon olin yllättävän kiintynyt, vaikka se olikin nälkäisenä äkäinen ja potki karvoja takapäästään. Se kuitenkin nautti täydellistä luottamustani. Se ei ikinä purrut minua kun käsittelin sitä. Sain tutustua hämähäkin hiljaiseen sielunelämään varsin läheltä.

Tunnen miten kuolema kiertelee minua. Se napsii läheisiäni kuin suupaloja. Minuun se ei koske. Vahingossakaan. Olisi helpompaa, jos ei tarvitsisi välittää. Yksinäisyys näykkii kylmiä varpaitani. Miten pettynyt ja vihainen olenkaan.

Miten surulliseksi kuolema minut loppujen lopuksi aina tekeekään.