Vapauta minut tähtitarhaan.

He korvamerkitsevät petoja, samalla kun minä kierrän häkissäni ympyrää ja odotan vuoroani. Huulet ylösvetäytyneenä, kasvoilleni jähmettynyt irvistys. Niskakarvat koholla, pystyssä. Pöytälaatikossa verisiä papereita ja puukko. Haluan leikata itsestäni sinun kosketuksesi. Hänen kosketuksensa, sen kosketuksen. Kierrän, kierrän, kierrän, kierrän ympyrää. Tietäen, ettei ole ulospääsyä, vaikka voisin silti vapauttaa itseni heti kun haluan. Mutta ehkä en halua, tai haluan, mutta en tarpeeksi. Tai ehkä haluan, mutta en uskalla, jolloin en halua kuitenkaan. En halua olla olemassa ja silti haluan. En osaa puhua. En kehtaa puhua. En uskalla puhua sinulle, miltä ihollani tuntuu. Ei sinun, vaan hänen kosketuksensa. En osaa sanoa, että miksi se kuvottaa minua ja tuntuu niin pahalta. Minusta tuntuu, että minut on polttomerkitty. Kuin minussa lukisi jo valmiiksi millainen olen ja mitä edustan. Kuin en pääsisi eroon siitä. Se on minussa. Se kosketus on minussa ja voin pahoin. Minun pitäisi juosta enemmän. Juosta, jotta en ahdistuisi ja haluaisi leikata ihoani irti.

Kun saapuu yö kentille taistojen, on hiljaisuus yllä juoksuhautojen.

Tänä yönä minussa on vain tyhjyyttä. Kylmyyttä. Kuten niin monena yönä aikaisemminkin. Olen surullinen, hieman. En oikein tiedä miksi, minkä vuoksi. Vai liekö tämä vain malttamatonta ikävää? Lauantai on kuitenkin kohta pian. Korpimetsäin Kulkijakin. Ilmeisesti tulee yöksi. Rakkaimpani. Koulu on mennyt hyvin. Olen osittain näkymätön, osittain näkyvä. Tänään minut nähtiin, tänään olin kuten ihmiset. Olin läsnä, hymyilin, juttelin, nauroin. Olin onnellinen. Onnellinen siitä, että sain olla olemassa. Maanantaista en tiedä, tai tulevasta viikosta. En toisaalta välitä; onhan olemassa yksi, jolle olen aina olemassa. En minä ole ikinä muuta tarvinnut. Vähän rakkautta ja minä hehkun onnesta. Jos se on väärin, niin sitten se on. Huomenna - tahi tänään - pitäisi vierailla vanhalla koulullani, tai sillä ainoalla, mikä jotain oikeasti merkitsee, vaikka en sen merkitystä haluakaan aina ja kaikille ääneen myöntää. Susi on ollut pelottavan hiljaa viime aikoina. Tunnen sen läsnäolon, mutta se ei puhu mitään, se ei kaipaa juoksemaan tai ulos, vapauteen. Olenko minä kesyyntynyt viimein?

Sydämeeni puhaltaa tappava tuuli kaukomaan.

Hänen ahdistuksena tuntuu minussa salamaniskuna; yhtä viiltävänä, polttavana ja yhtä yllättävänä iskuna. Hänen tuskansa tuntuu niin vahvana, että se saa minut toivomaan, ettei hänen tarvitsisi käydä sellaisia asioita läpi; että voisin ottaa hänen pahanolonsa itselleni. Olen tottunut kantamaan valheellista hymyä kasvoillani. Suutelimme kahden viikon ajalta väliin jääneet suudelmat; suussani maistuu raudalta, vereltä, kivulta. Minusta on huvittavaa, että hellyyskin voi tehdä sellaista. Liika hellyyskin vahingoittaa. Se on hassua. Seitsemän aikaan aamulla havahduin suudelmaan; hyvin, hyvin hellään suudelmaan. Avasin silmäni ja hän oli siinä; sydämeni oli haljeta onnesta, rakkaudesta. Yö oli sekin ihmeellinen ja outo; suudelmat veivät minut ajanmyötä hänen päälleen hajareisin, samalla kun hänen arat kätensä tutkivat ihoni jokaista senttimetriä. Vaikka mitään muuta ei tapahtunutkaan, se oli silti paras yö, jonka olen ikinä elänyt. Hän tekee jokaisesta hetkestä, jonka hän on läsnä, niin täydellisen. Saan kaivata häntä taas kokonaisen viikon. Ehkä. Minun viikkoni päättyy torstaihin; maanantai ja tiistai ovat maastopäiviä, keskiviikko teoriaa ja torstai ainakin osaksi teoriaa. Perjantai on vapaa ja käyn vanhalla koulullani. Käyn esittelemässä uuden upean ja onnellisen minäni. Oikeastaan vain hehkuttamaan opiskelupaikkaani ja viemässä yhden ystävännauhan eräälle opettajalle, joka pyysi minua sellaista tekemään, enkä muistanut sitä palauttaa kun opintoni siinä laitoksessa päättyivät. Minun sydämeni on niin kipeä ikävästä; huuleni vielä kipeämmät. Olen salaa onnellinen siitä, ettei tarvitse viikkoon suudella ketään. Mistä minä oikein repisin rahaa? En uskalla edes laskea, että kuinka hemmetisti kaikki mahdolliset vaellusvarusteet tulevat maksamaan. No, ainakin 3 vuotta aikaa niitä hankkia. Pitäisi päästä omaan kotiin. Omaan kotiin rakkaan kanssa.

Olet elämäni tarkoitus.

Und die Vögel singen nicht mehr.

Elämä on kaikessa surullisessa hilpeydessään kummallista. Istuin koulun jälkeen hautausmaalla, kun myöhästyin bussista ja odotin isoa hakemaan, soittimessani soi ohne dich kann ich nicht sein käheällä miesäänellä. Kaipasin häntä, taas tänään ja enemmän kuin olen ikinä kaivannut. Päivät tuntuvat kuluvan toivottaman hitaasti. Huomenna on vasta keskiviikko. Aika on varmasti seisahtunut. Huominen jää varmasti tulematta. Herään huomenna varmasti uuteen tiistaihin. Ihan varmasti. Minusta tuntuu siltä, että järkeni lähtee. Tai, että sitä ei ole ollenkaan. Kirjoitan rakkaalle kirjeitä, vaikka tiedän, ettei hän vastaa. Tunnen itseni samalla yksinäiseksi, kuin hylätyksi ja mielessäni pyörii vain ohne dich kann ich nicht sein. Se viimeinen keskustelu ennen hänen lähtöään, jolloin hän sanoi, ettei voi elää ilman minua ja minusta tuntuu täysin samalta. Minulla on hyvä olla, mutta jotain puuttuu jatkuvasti ja se tekee oloni kovin väsyneeksi ja tuskaiseksi. Odotan ajan kulumista, vaikka se ei kulukaan. Kellot laiskottelevat ja kun me taas näemme, niillä on liian kiire antaakseen meille hieman enemmän aikaa olla yhdessä. Koulussa vältän katsomasta kihlautunutta pariskuntaa, heidän läheisyyttään, suudelmiaan ja onneaan. Olen itse niin onneton yksin, niin ikäväni kourissa, että kaikki tuntuu unelta, kuin kulkisi sumussa, päämäärättä, välittämättä sitä minne lopulta päätyy. Tutkin sitä tyttöä katseellani tänään kun kävelimme koulun pihalla ja teimme jotain turhanpäiväistä kyselyä. Katselin häntä ja ymmärsin paremmin kuin hyvin, että miksi se poika - tai mies hän jo varmaan on - pitää hänestä. Ymmärsin sen niin hyvin; tyttö ei ollut samanlainen kuin muut, ei mitään pakollista kaavoihin kangistumista, ei mikään kopio kenestäkään toisesta. Kaikkine susitatuointeineen hän oli hyvin viehättävä. Olisin halunnut koskea häntä. En tiedä miksi. Hän oli ihana. Samalla kaipasin omaa korpisotilastani. Olisin halunnut vajota hänen käsiensä suojiin ja olla turvassa, kotona, hänen lähellään. Vain olla siinä. Tämä ikävä, kaipaus, tekee minut hulluksi ja saa minut tuntemaan oloni niin yksinäiseksi ja surkeaksi. Ennen veneeseen nousemista tytöt puhuivat miehistä, armeijasta ja ihastumisesta sekä seurustelusta. En hennonut virkkoa mitään; mitäpä minulla edes olisi ollut sanottavaa? No se ehkä, että olen löytänyt itselleni elämänkumppanin. Vaikka ei se ketään olisi kiinnostanutkaan. Seisoin vain siinä, pelastusliivit päällä ja hymyilin onnellisuuttani, sanomatta mitään. Kai he luulevat, että olen liian ujo ja arka. Osa sulkee minut ulos ryhmästään, mutta en pidä sitä vakavana. En jaksa oikeastaan edes välittää - olen avoin niille, jotka uskaltavat tutustua ja ottaa kontaktia. Minä en uskalla, mutta en torju ketään silti. Onhan siellä ainakin yksi, joka tänä aamuna moikkasi bussiasemalla, vaikka ei sanonutkaan mitään muuta minulle. Moikkasin takaisin ja olin niin otettu, että olin jollekin olemassa. Että en täysin näkymätön ollut. Miespuolisiin luokkalaisiin en saa yhteyttä mitenkään. Ne puhuvat koneista ja koneista ja ehkä vähän kalastuksestakin. Enkä minä ymmärrä tai osaa ottaa kantaa mihinkään. Tunnen vain olevani heidän tiellään, minne sitten ikinä menenkin. Ehkä asia niin onkin.

Ohne dich zähl ich die Stunden, ohne dich...

Pelkovärinää.

Sudelle minun pelkoni on heikkous. Se on rauhallinen, varautunut, mutta ehdottoman varma itsestään. Minä en ole sille kuin uikuttava säkki täynnä heikkoutta. Eritän sitä saastetta ympäriinsä jokaisella solullani. Se ei pelkää ihmisiä, mutta ei se niihin heti luotakaan. Mutta se ei odota heti tuomiota tai veistä selkäänsä. Toisin kuin eräät. Välillä minusta tuntuu siltä, että en niin jaloa eläintä ansaitse kuvakseni. Mielessäni kummittelee vieläkin viime yön unimurinat ja kuolema - murisin kaikessa ihmissyydessäni puolustusmurinoita jollekin ja se ei uskonut, niin kävin kimppuun ja taitoin sen niskan. Sitten vasta tajusin mitä olen tehnyt ja hirveä ahdistus vyöryi ylitseni. Heräsin siihen ja mietin, että onneksi onneksi onneksi se ei ole totta. Muutenkin kyseenalaistan itseni, kyseenalaistan ajatukseni sudesta sisälläni. Vaikka toisaalta se tuottaa suunnatonta huvia ajatella, että minussa on jotain muutakin kuin pelkkää ihmistä. Ehkä olen nykyajan ihmissusi. Tai sitten vain viettänyt ihan liian paljon aikaa mielikuvituksissani ja metsässä. Niin sen täytyy olla, ei tällainen voi missään määrin olla normaalia. Tosin, en minä ole ikinä normaali ollutkaan. En tiedä enää. Päätin, että liimailen armaat susimerkkini pusakkaani - henkiseksi vahvikkeeksi, ehkä minä saan niistä jotain alkukantaista voimaa itseeni ja lakkaan pelkäämästä. Että saan kerättyä itseni, tai sen mitä siitä on jäljellä. Nyt minun on kuitenkin saalistettava itselleni paahtoleipää, syömättä en selviä ja pelko-oksennus on pikkujuttu sen rinnalla, että pökerryn jonnekin. Se vasta noloa olisikin. Kunpa minun ei tarvitsisi pelätä näin.

...ja sitten minä kuolen.

Eikä minun ahdistukseni vähene. Ei ainakaan ilman sinua. Tunnen itseni niin kovin orvoksi kiireisten ihmisten keskellä; minulla ei ole ikinä kiire ja vaikka olisi, se ei mene koskaan ihmisten edelle. Lieka tuntuu tänään tavallista ahdistavammalta. Liikkumavaraa ei ole. Sinä menet, kuten sinun on mentävä; metsään paimentamaan laumaa armottomia säheltäjiä.

"Olen sinun ainiaan, mutta tulevan viikon ajan minä olen alokkaiden kasvattaja."

Jokainen erossa vietty viikko tarkoittaa vähemmän yhteistä aikaa. Se pelottaa minua.

Kodittomuus kalvaa; juoksen tänä yönä koko matkan.

Onnellisuuden kielletty hedelmä.

Yksi haluaa vaihtaa rakkaansa laihduttamiseen. Sen yhden rakas inhoaa minua ja vihaa heteroita. Minua naurattaa; tällä kertaa näin päin, tällä kertaa todellakin ihastuin ja rakastuin väärään ihmiseen - siis hänen mielestään väärään; minullehan Korpimetsäin Kulkija on ainoa oikea ja sopiva olento. Välillä minusta tosin tuntuu, että hän vain esittää, että hänestä on hienoa, kun hän on nyt oikeasti epäsopivan sopiva ja pitää minua nyt epäsopivana, vihaa ja inhoa lietsovana ihmisenä. Mustasukkaisuus on sairasta. Aina. Minun sydämeni haluaa vain rakastaa. Se ei osaa muuta, siitä huolimatta, että joskus kahlehdin sen tyrmään ja antaudun ihmisyydelleni; ilkeydelle ja pahuudelle. Ihmisyyteni on synkempi puoleni - se osa, joka tuntee kaikki negatiiviset tunteet - ahdistuksen, masennuksen, inhon ja vihan. Minussa elävän suden elämä on yksinkertaisempaa; se ei tunne vihaa, ahdistusta tai inhoa. Se on joskus uupunut, mutta aina se jaksaa kuitenkin nousta. Huomenna on päivä. Passikuva, Kansaneläkelaitos, Ammattimatikka ja Perjantai 13. Yksi koulukirja puuttuu, todistus jäykkäkouristusrokotuksesta puuttuu.. En edes tiedä, milloin olen sen viimeksi saanut. En minä muista vuosia, niiden sisältöä. Hädin tuskin viime viikkoa. Nykyään tosin muistan enemmän asioita, kuin puolitoista vuotta sitten. Silloin en muistanut mitään mistään ja se ahdisti. Vähän kuin en olisi tiennyt kuka olin. Minä vain kielsin itseni, vääryydet. En minä ole niitä hyväksynyt, mutta voin elää niiden kanssa. Rakkaus vahvistaa, antaa syyn olemassa ololleni. Olen vasta alkanut käsittämään sosiaalisten tilanteiden pelkoni laajuuden. En odota koulua, en todellakaan. Vähiten syömistä ja liikuntatunteja. Liikuntatunnit ehkä menisivät vielä, mutta en usko, että pystyn syömään siellä. En minä halua oksentaa siksi, että pelottaa. Minusta tuntuu niin yksinäiseltä; vielä on päälle viikko siihen, että voidaan korpisotilaani kanssa nähdä ja silloinkin iso EHKÄ leijailee ilmassa. Helvetin Karjalareissu. Helvetin helvetti ! Kuukauden lopulla on lääkäri. Enkä ole yhtään varma, että selviänkö sinne saakka hengissä. Tosin, se todennäköisesti on viimeinen lääkäri, jossa joudun käymään. Sillä riemulla sinne siis. Vaikka en kyllä halua; siellä kuitenkin puidaan muuttunutta suhdetilannettani. Minusta välillä tuntuu, että Korpimetsäin Kulkija on ainoa, joka on varma meistä kahdesta. Minä ailahtelen jossain epävarmuuden ja varmuuden välimaastossa. Tänään olen ehkä varma, huomenna en välttämättä ole. Enkä minä voi myöntää sitä, että minua pelottaa hänen hellyytensä. Minua inhottaa jo etukäteen lääkäri. Sen alentuva äänensävy ja etenkin typerät, itsestäänselvät kysymykset. Inhoan ihmisiä, jotka epäilevät minua ja etenkin kiintymystäni johonkin ihmiseen; sitä, ettei minun ja Korpimetsäin Kulkijan rakkaus muka ehkä kestä. Olen varovainen ja yritän olla lupaamatta vielä tässä vaiheessa liikaa; silti minä olen jo yhden kaiken ratkaisevan lupauksen tehnyt. Minä olen hänen, kuolemaani saakka. Minä en riko lupauksiani. Ikinä. En tule tätäkään rikkomaan; ei ole edes olemassa minkäänlaista mahdollisuutta, että näin kävisi. Ei kaikkien niiden sairaiden ja yksipuolisten suhteiden jälkeen. Minua EI kukaan käytä hyväksi enää ja sen varmistan pysymällä ikuisesti korpisotilaani kanssa. Hän ei käytä minua. Ei särje sydäntäni. Hän ei satuta. Lääkäri tulee etsimään epäkohtia minusta, epäkohtia hänestä ja suhteestamme. Hän tulee kyseenalaistamaan sen, minä tiedän sen. Mutta jos sen tekee ja vielä kovin avoimesti; minä päästän itseni irti. Sanovat, että haukkuva koira ei pure - mutta minä voin luvata, että muriseva susi puree ja niin perkeleen kovaa... Kun vaan nyt ensiksi selviäisin ensi viikosta. Sen jälkeen voisin siirtyä miettimään seuraavaa viikkoa.. Voi ihme, miten minä sinua kaipaankaan !

ELÄMÄ ON PERSE !

Hulluus on hullua. En minä tiedä. Minussa se kuitenkin on. Koulun alkaminen ahdistaa. Ahdistaa niin, että pääni jyskyttää. Sen lisäksi itkettää, itkettää se, etten voi nähdä rakasta, kun pitäisi Karjalan suuntamiin lähteä parin viikon päästä viikonloppuna isän kanssa.. jos on rahaa. Tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä. Harkitsen meneväni huomenna elokuviin, yksin. On niin paha olla, että tarvitsen jotain, jolla pyyhkiä ajatukset päästäni. Kaikki ahdistavat ajatukset. Voisin toki käydä hankkimassa uuden penaalin ja lisää kyniä, kuin minulla ei niitä olisi ennestään tarpeeksi. Ehkä hankkia jotain kivaa vaatetta kouluunkin. Isä on yrittänyt houkutella ostamaan uusia vaatteita, mutta en minä halua. Tarvitsen vaelluskengät, niihin olen yrittänyt säästää. Koulukirjat tarvitsen myös, en tiedä mistä vitusta ne taikoisin. Minua ahdistaa ja en jaksa. Etsin äsken sinistä nailonköyttäni, kaulani koristeeksi. Inhotan itseäni. Todella, todella inhotan.

Maailma houkutti pois morsion.

Miten riisutaan ei-toivottu kosketus iholta? Janoan sitä kosketusta, jossa liha puhuu lihalle ja jokin primitiivinen puoli ottaa vallan; kun kaikella toiminnalla on vain yksi tarkoitus. Se. Kaipaan sitä, vaikka en halua. En tiedä mitä vastaan tässä pitäisi taistella; ketä torjua. Itseäni ja halujani, häntä vai entisen muistoa ihollani. I had the taste of blood and chocolate in my mouth, one as hateful as the other. Inhoa. Minussa ei ole muuta. Inhoa itseäni kohtaan ja näitä mustia elokuisia öitä. Inhoa ikävää kohtaan ja se kuva kirjahyllyssäni ahdistaa. Haluan olla susi, taas tänä yönä. Juosta etäisyyksiin, juosta tien loppuun. Silti pidättelen itseäni; vastustelen. Köysi kaulani ympärillä kiristyy; minun oma köyteni. Inhoan ihmisyyttäni ylikaiken. Inhoan virheitäni; järjettömiä halujani. Haluani olla alistettu, pieksetty eläin. Kierrän ympyrää tässä labyrintissa, vaikka rakkaan kanssa unohdan hetkeksi kaiken muun; hetkeksi ongelmani ja ahdistukseni. Hetken aikaa voin kiivetä vaikka korkeimmalle vuorelle, uida mustimmissa vesissä, juosta ikuisuuden. Niin mitättömän pituisen hetken. Niin naurettavan lyhyen hetken. Sitten se kaikki romahtaa hajoten tuhansiksi sirpaleiksi, joiden jokainen reuna on myrkkyä. Jokainen kerta kun hänen on lähdettävä, minusta jotakin raapiutuu irti. Jokainen hetki ilman häntä on henkinen itsemurha; jokainen hetki ilman häntä on typerää ajantuhlausta. Kukaan ei mun maailmasta tee kauniimpaa. Minussa on taas ulkopuolisuus; en minä kuulu tänne, en minä ole ikinä kuulunutkaan. En ole ikinä ollut osa tätä maailmaa. En halua olla. Suteni on taas peloissaan ja panikoi köyttä, joka rajoittaa vapautta. Tunnen sen hätääntyneen tanssahtelun sielussani, levottomuuden ja näen sieluni silmin kauan sitten hätääntyneeksi muuttuneen kysyvän katseen. The day you hunt outside your pack, you are dead to it. Eikä meillä ole ikinä ollut kuin toisemme; se on manipuloinut minua niin kauan kuin olen ollut olemassa, en minä pienenä tiedostanut muuta kuin sen, että halusin kuollakseni olla susi ja juosta metsissä. Laulaa muinaista laulua. Minulla on taas samanlainen olo - voisin kuolla sen vuoksi, että voisin olla se, miksi minut on alunperin luotu. Jättää kaiken. Aivan kaiken. Nykyisessä elämässäni ei olisi mitään, mikä saisi minut jäämään, ilman häntä. Hän antaa kaikelle tarkoituksen. Hän antaa minulle tarkoituksen. Hän tekee minusta ihmisen. Se korpimetsäin kulkija, minun elämäni suurin rakkaus. Rakastan sitä elukkaa minussa yhtä paljon kuin vihaankin. Rakastan sen villiyttä ja vapautta, mutta vihaan sitä, miten sen ahdistus on myös minun ahdistukseni; mutta minun ahdistukseni ei ikinä kuulu sille. Ei minun ihmisyyteni ja maallisuuteni. Sitä ei kiinnosta kuin juokseminen ja vapaus. Vapaus, jota se rakastaa enemmän kuin minua. Jokainen päivä on köyden päässä tanssahtelua, hapuilua pimeydessä, askeleita heikolla jäällä mustimman veden päällä; sen syvyyden, jota minä kuollakseni pelkään. Sitä, jonne minä en tahdo pudota. Millä veitsellä minä leikkaisin minua käyttäneen ihmisen kosketuksen itsestäni, iholtani, pois?

Valon pisaroita.

Tuulien erämaan läpi leikkautuu minun veitseni. Kaikki hiljenee hetkeksi, kunnes jostain kajahtaa laulu uuden huomisen. Rikkinäisyys unohtuu enemmän jokaisella kosketuksella, jokainen suudelma vaatii unohtamaan. Minä olen kokonainen, en siis puolikas enää. En ole ehjä, tuskin ikinä valmiskaan, mutta kokonainen minä olen. Vain sinun kanssasi, rakas. Perjantain myöhäisyydessä suihkukoneen savuvana on kuin herkkä viilto läpi taivaankannen. Ymmärrän, että hetken vielä, niin pienen hetken, saan olla vapaa. Pian minun on taas valjastettava itseni oman rekeni eteen ja kuljettava kappaleen matkaa. Olet kai ainut, joka on ikinä saanut tällä tavalla koskettaa villiä sieluani - muutakin minussa siis, kuin vain ulkokuorta. Olet ainut, jonka olen ikinä antanut kesyttää itseni. Enkä minä osaa olla vihainen, enkä pettynyt. Sillä sinä teit sen rakkaudella ja luottamuksella, et kahlein, et pakolla. Minä haluan olla vieressäsi, olla tässä, vaikka huominen kiellettäisiin. Haluan kulkea elämän polkuset kanssasi, tasavertaisena, vaikka sieluni ei ole piiruakaan ihmismäinen. Vähempään minä en voi enää tyytyä.

Niin kipeästi sitä etsit. Haluat tuntea sen voiman ja väkevyyden vaikka se on henkeäsalpaava ja ylitsekäyvä. Tahdot omistaa ja päästä sen sisälle. Aina lähteä sen perään. Sinä nälkäinen erakkoni. Sisälläsi, rakkaani, sisälläsi!

Minut tehtiin sudenkyynelistä ajattoman ajan polttavassa pimeydessä. Iätön nainen minut synnytti. Sieluni herätessä, muotoutuessa, avautuessa kuin kukan nuppu ne kylvivät tuhon siemenet. Istuttivat minuun levottomuuden ja ahdistuksen, pakon kulkea. Ihooni ne kirjoittivat menneiden aikojen kirouksensa. Leikattuaan minulta kielen en osannut puhua, enkä enää ymmärtänyt. Jos ikinä ymmärsinkään.

Hetki ei ole tarpeeksi.

Hetki nurmikolla pienten ötököiden seassa ei ole ikinä tarpeeksi. Ikäväni kasvaa päivä päivältä; se on jo nyt liian suuri; vain sinun kanssasi minun on hyvä ja turvallista olla. Edes koti ei tunnu turvalliselta, olen ripotellut suruni sinne tänne ja teipannut seinät täyteen ahdistavia piirroksiani. Niitä minä yksin ollessani katselen ja mietin. Niissä kuvissa on enemmän, kuin kukaan muu kykenee ikinä näkemään. Niissä on minun ahdistukseni, sisäinen elämäni - tai pitäisi kai sanoa - elämättömyys. Enhän minä ole aikoihin ollut muuta kuin silmät, jotka eivät lakkaa tuijottamasta senkään jälkeen, kun kohde kääntää selkänsä. En ole ollut muuta kuin perhosten pelastama ruumis; ne kantavat minua ohuin hämähäkin kutomin langoin. ( Hämähäkit on mielenkiintoisia. Ne napraa. ) Joskus olin vain sudenpoika, yksin pääni sisään jääneenä. Ansaan joutuneena. Ilman pakomahdollisuuksia. Ei tämä herran jestas ole mitään elämää. Minun oli ikävä sinua, vaikka istuin vierelläsi, vaikka nojasin olkapäähäsi, vaikka halasin, vaikka suutelin. Tuntuu kuin olisit liian kaukana minusta jatkuvasti, kun et voi jäädä. Minun oli ikävä ja minua itketti. Tunsin itseni myös täysin idiootiksi suurimman osan ajasta; tiedäthän ne ongelmani. Miljoona ja yksi. Kaipasin lauluasi, ainoaa ääntä maailmassa, joka tuudittaa suteni uneen, vaikka se ei yleensä nuku. Ikinä. Nyt minä kaipaan sinua, liian sekavana ja ahdistuneena taas kerran. Minäkin olen vain eläin pohjimmiltain; pois lähtösi ahdistaa, enkä odota muuta kuin paluutasi. Hetkeä, jolloin minun on helpompaa hengittää. Hetkeä, jolloin minä en tunne muuta kuin onnellisuutta. Onnea siitä, että olet kanssani.

Sekavuuskohtaus.

Susi sisälläni huutaa niin, että pääni uhkaa räjähtää. Ääni kimpoilee pitkin kalloani, värisee luissani ja tärykalvoillani. Pyydän anteeksi ja sinä kysyt miksi, vaikka oletin sinun tietävän miksi. Toivon, että käskisit minut nukkumaan, sillä en selvästikään ole kykenevä kommunikoimaan selkeästi ja olemaan käyttäytymättä oudosti. Väsymys tekee minusta pellen, minä teen itsestäni pellen. Ja se susi, se tekee minusta pelkästään hullun. Olen juossut toissa päivänä, eilen ja tänään. Kuinka paljon minun pitää vielä juosta, jotta se suostuu olemaan edes hetken hiljaa? Minusta tuntuu, etten ymmärrä enää puhetta. Punainen lanka on kadonnut jo aikaa sitten kirjoituksistani; kai minä päästin sen vahingossa, tai en minä tiedä. Huomenna on aamu ja minun pitäisi olla bussiasemalla odottamassa sinua. Vaikka en saa itsestäni taas selkoa, pelkään olevani sekaisin, skitsofreenikko tai narsisti. Mieluiten olisin vain sekaisin, mutta en voi sitä itse päättää. Kuollutkin haluaisin olla, mutta en juuri nyt. En huomennakaan vielä. Kaipaan sitä yhtä ihan liian paljon. Epäterveellistä, kuluttavaa suhdettani siihen ihmiseen, jolle en ollut kuin esine. En minä osaa rakastaa enää normaalisti, en osaa olla ilman fyysistä läheisyyttä. Kosketusta ja halauksia ja suudelmia. Minua ahdistaa, kun puhut minulle. Kun sanot, että hiusteni kurittomuus on kaunista. En osaa olla, en tiedä miten päin minun pitäisi olla. Katsoa tuonne vai tänne vai hymyillä vain typerästi. Et sinä näe minua tosin, mutta huomenna näet. Sanot, että olisi mentävä nukkumaan. Ehkä huomaat sekavuuteni ja ahdistukseni. Sinun on herättävä viideltä valmistautumaan lähtöön, kysyin, että nypitkö kulmakarvasikin. Typerä vitsi. Turhamaisuutta, jolle sinä ja minä naureskelemme omassa pienessä kuplassamme. Kaksi metsäläistä, kuuluvat yhteen ja rakastavat, tai ainakin toinen rakastaa, toinen epäröi ja vastustelee ja yrittää rakastaa, mutta ei tiedä, mitä päässään liikkuu. Silmätkö vain vai jotain muutakin. En tiedä en tiedä en tiedä en tiedä en tiedä en tiedä en tiedä. Ahdistaa. Ahdistaa, etten tiedä?