Kun saapuu yö kentille taistojen, on hiljaisuus yllä juoksuhautojen.

Tänä yönä minussa on vain tyhjyyttä. Kylmyyttä. Kuten niin monena yönä aikaisemminkin. Olen surullinen, hieman. En oikein tiedä miksi, minkä vuoksi. Vai liekö tämä vain malttamatonta ikävää? Lauantai on kuitenkin kohta pian. Korpimetsäin Kulkijakin. Ilmeisesti tulee yöksi. Rakkaimpani. Koulu on mennyt hyvin. Olen osittain näkymätön, osittain näkyvä. Tänään minut nähtiin, tänään olin kuten ihmiset. Olin läsnä, hymyilin, juttelin, nauroin. Olin onnellinen. Onnellinen siitä, että sain olla olemassa. Maanantaista en tiedä, tai tulevasta viikosta. En toisaalta välitä; onhan olemassa yksi, jolle olen aina olemassa. En minä ole ikinä muuta tarvinnut. Vähän rakkautta ja minä hehkun onnesta. Jos se on väärin, niin sitten se on. Huomenna - tahi tänään - pitäisi vierailla vanhalla koulullani, tai sillä ainoalla, mikä jotain oikeasti merkitsee, vaikka en sen merkitystä haluakaan aina ja kaikille ääneen myöntää. Susi on ollut pelottavan hiljaa viime aikoina. Tunnen sen läsnäolon, mutta se ei puhu mitään, se ei kaipaa juoksemaan tai ulos, vapauteen. Olenko minä kesyyntynyt viimein?