Maailma houkutti pois morsion.

Miten riisutaan ei-toivottu kosketus iholta? Janoan sitä kosketusta, jossa liha puhuu lihalle ja jokin primitiivinen puoli ottaa vallan; kun kaikella toiminnalla on vain yksi tarkoitus. Se. Kaipaan sitä, vaikka en halua. En tiedä mitä vastaan tässä pitäisi taistella; ketä torjua. Itseäni ja halujani, häntä vai entisen muistoa ihollani. I had the taste of blood and chocolate in my mouth, one as hateful as the other. Inhoa. Minussa ei ole muuta. Inhoa itseäni kohtaan ja näitä mustia elokuisia öitä. Inhoa ikävää kohtaan ja se kuva kirjahyllyssäni ahdistaa. Haluan olla susi, taas tänä yönä. Juosta etäisyyksiin, juosta tien loppuun. Silti pidättelen itseäni; vastustelen. Köysi kaulani ympärillä kiristyy; minun oma köyteni. Inhoan ihmisyyttäni ylikaiken. Inhoan virheitäni; järjettömiä halujani. Haluani olla alistettu, pieksetty eläin. Kierrän ympyrää tässä labyrintissa, vaikka rakkaan kanssa unohdan hetkeksi kaiken muun; hetkeksi ongelmani ja ahdistukseni. Hetken aikaa voin kiivetä vaikka korkeimmalle vuorelle, uida mustimmissa vesissä, juosta ikuisuuden. Niin mitättömän pituisen hetken. Niin naurettavan lyhyen hetken. Sitten se kaikki romahtaa hajoten tuhansiksi sirpaleiksi, joiden jokainen reuna on myrkkyä. Jokainen kerta kun hänen on lähdettävä, minusta jotakin raapiutuu irti. Jokainen hetki ilman häntä on henkinen itsemurha; jokainen hetki ilman häntä on typerää ajantuhlausta. Kukaan ei mun maailmasta tee kauniimpaa. Minussa on taas ulkopuolisuus; en minä kuulu tänne, en minä ole ikinä kuulunutkaan. En ole ikinä ollut osa tätä maailmaa. En halua olla. Suteni on taas peloissaan ja panikoi köyttä, joka rajoittaa vapautta. Tunnen sen hätääntyneen tanssahtelun sielussani, levottomuuden ja näen sieluni silmin kauan sitten hätääntyneeksi muuttuneen kysyvän katseen. The day you hunt outside your pack, you are dead to it. Eikä meillä ole ikinä ollut kuin toisemme; se on manipuloinut minua niin kauan kuin olen ollut olemassa, en minä pienenä tiedostanut muuta kuin sen, että halusin kuollakseni olla susi ja juosta metsissä. Laulaa muinaista laulua. Minulla on taas samanlainen olo - voisin kuolla sen vuoksi, että voisin olla se, miksi minut on alunperin luotu. Jättää kaiken. Aivan kaiken. Nykyisessä elämässäni ei olisi mitään, mikä saisi minut jäämään, ilman häntä. Hän antaa kaikelle tarkoituksen. Hän antaa minulle tarkoituksen. Hän tekee minusta ihmisen. Se korpimetsäin kulkija, minun elämäni suurin rakkaus. Rakastan sitä elukkaa minussa yhtä paljon kuin vihaankin. Rakastan sen villiyttä ja vapautta, mutta vihaan sitä, miten sen ahdistus on myös minun ahdistukseni; mutta minun ahdistukseni ei ikinä kuulu sille. Ei minun ihmisyyteni ja maallisuuteni. Sitä ei kiinnosta kuin juokseminen ja vapaus. Vapaus, jota se rakastaa enemmän kuin minua. Jokainen päivä on köyden päässä tanssahtelua, hapuilua pimeydessä, askeleita heikolla jäällä mustimman veden päällä; sen syvyyden, jota minä kuollakseni pelkään. Sitä, jonne minä en tahdo pudota. Millä veitsellä minä leikkaisin minua käyttäneen ihmisen kosketuksen itsestäni, iholtani, pois?