Pelkovärinää.

Sudelle minun pelkoni on heikkous. Se on rauhallinen, varautunut, mutta ehdottoman varma itsestään. Minä en ole sille kuin uikuttava säkki täynnä heikkoutta. Eritän sitä saastetta ympäriinsä jokaisella solullani. Se ei pelkää ihmisiä, mutta ei se niihin heti luotakaan. Mutta se ei odota heti tuomiota tai veistä selkäänsä. Toisin kuin eräät. Välillä minusta tuntuu siltä, että en niin jaloa eläintä ansaitse kuvakseni. Mielessäni kummittelee vieläkin viime yön unimurinat ja kuolema - murisin kaikessa ihmissyydessäni puolustusmurinoita jollekin ja se ei uskonut, niin kävin kimppuun ja taitoin sen niskan. Sitten vasta tajusin mitä olen tehnyt ja hirveä ahdistus vyöryi ylitseni. Heräsin siihen ja mietin, että onneksi onneksi onneksi se ei ole totta. Muutenkin kyseenalaistan itseni, kyseenalaistan ajatukseni sudesta sisälläni. Vaikka toisaalta se tuottaa suunnatonta huvia ajatella, että minussa on jotain muutakin kuin pelkkää ihmistä. Ehkä olen nykyajan ihmissusi. Tai sitten vain viettänyt ihan liian paljon aikaa mielikuvituksissani ja metsässä. Niin sen täytyy olla, ei tällainen voi missään määrin olla normaalia. Tosin, en minä ole ikinä normaali ollutkaan. En tiedä enää. Päätin, että liimailen armaat susimerkkini pusakkaani - henkiseksi vahvikkeeksi, ehkä minä saan niistä jotain alkukantaista voimaa itseeni ja lakkaan pelkäämästä. Että saan kerättyä itseni, tai sen mitä siitä on jäljellä. Nyt minun on kuitenkin saalistettava itselleni paahtoleipää, syömättä en selviä ja pelko-oksennus on pikkujuttu sen rinnalla, että pökerryn jonnekin. Se vasta noloa olisikin. Kunpa minun ei tarvitsisi pelätä näin.