Valon pisaroita.

Tuulien erämaan läpi leikkautuu minun veitseni. Kaikki hiljenee hetkeksi, kunnes jostain kajahtaa laulu uuden huomisen. Rikkinäisyys unohtuu enemmän jokaisella kosketuksella, jokainen suudelma vaatii unohtamaan. Minä olen kokonainen, en siis puolikas enää. En ole ehjä, tuskin ikinä valmiskaan, mutta kokonainen minä olen. Vain sinun kanssasi, rakas. Perjantain myöhäisyydessä suihkukoneen savuvana on kuin herkkä viilto läpi taivaankannen. Ymmärrän, että hetken vielä, niin pienen hetken, saan olla vapaa. Pian minun on taas valjastettava itseni oman rekeni eteen ja kuljettava kappaleen matkaa. Olet kai ainut, joka on ikinä saanut tällä tavalla koskettaa villiä sieluani - muutakin minussa siis, kuin vain ulkokuorta. Olet ainut, jonka olen ikinä antanut kesyttää itseni. Enkä minä osaa olla vihainen, enkä pettynyt. Sillä sinä teit sen rakkaudella ja luottamuksella, et kahlein, et pakolla. Minä haluan olla vieressäsi, olla tässä, vaikka huominen kiellettäisiin. Haluan kulkea elämän polkuset kanssasi, tasavertaisena, vaikka sieluni ei ole piiruakaan ihmismäinen. Vähempään minä en voi enää tyytyä.