Und die Vögel singen nicht mehr.

Elämä on kaikessa surullisessa hilpeydessään kummallista. Istuin koulun jälkeen hautausmaalla, kun myöhästyin bussista ja odotin isoa hakemaan, soittimessani soi ohne dich kann ich nicht sein käheällä miesäänellä. Kaipasin häntä, taas tänään ja enemmän kuin olen ikinä kaivannut. Päivät tuntuvat kuluvan toivottaman hitaasti. Huomenna on vasta keskiviikko. Aika on varmasti seisahtunut. Huominen jää varmasti tulematta. Herään huomenna varmasti uuteen tiistaihin. Ihan varmasti. Minusta tuntuu siltä, että järkeni lähtee. Tai, että sitä ei ole ollenkaan. Kirjoitan rakkaalle kirjeitä, vaikka tiedän, ettei hän vastaa. Tunnen itseni samalla yksinäiseksi, kuin hylätyksi ja mielessäni pyörii vain ohne dich kann ich nicht sein. Se viimeinen keskustelu ennen hänen lähtöään, jolloin hän sanoi, ettei voi elää ilman minua ja minusta tuntuu täysin samalta. Minulla on hyvä olla, mutta jotain puuttuu jatkuvasti ja se tekee oloni kovin väsyneeksi ja tuskaiseksi. Odotan ajan kulumista, vaikka se ei kulukaan. Kellot laiskottelevat ja kun me taas näemme, niillä on liian kiire antaakseen meille hieman enemmän aikaa olla yhdessä. Koulussa vältän katsomasta kihlautunutta pariskuntaa, heidän läheisyyttään, suudelmiaan ja onneaan. Olen itse niin onneton yksin, niin ikäväni kourissa, että kaikki tuntuu unelta, kuin kulkisi sumussa, päämäärättä, välittämättä sitä minne lopulta päätyy. Tutkin sitä tyttöä katseellani tänään kun kävelimme koulun pihalla ja teimme jotain turhanpäiväistä kyselyä. Katselin häntä ja ymmärsin paremmin kuin hyvin, että miksi se poika - tai mies hän jo varmaan on - pitää hänestä. Ymmärsin sen niin hyvin; tyttö ei ollut samanlainen kuin muut, ei mitään pakollista kaavoihin kangistumista, ei mikään kopio kenestäkään toisesta. Kaikkine susitatuointeineen hän oli hyvin viehättävä. Olisin halunnut koskea häntä. En tiedä miksi. Hän oli ihana. Samalla kaipasin omaa korpisotilastani. Olisin halunnut vajota hänen käsiensä suojiin ja olla turvassa, kotona, hänen lähellään. Vain olla siinä. Tämä ikävä, kaipaus, tekee minut hulluksi ja saa minut tuntemaan oloni niin yksinäiseksi ja surkeaksi. Ennen veneeseen nousemista tytöt puhuivat miehistä, armeijasta ja ihastumisesta sekä seurustelusta. En hennonut virkkoa mitään; mitäpä minulla edes olisi ollut sanottavaa? No se ehkä, että olen löytänyt itselleni elämänkumppanin. Vaikka ei se ketään olisi kiinnostanutkaan. Seisoin vain siinä, pelastusliivit päällä ja hymyilin onnellisuuttani, sanomatta mitään. Kai he luulevat, että olen liian ujo ja arka. Osa sulkee minut ulos ryhmästään, mutta en pidä sitä vakavana. En jaksa oikeastaan edes välittää - olen avoin niille, jotka uskaltavat tutustua ja ottaa kontaktia. Minä en uskalla, mutta en torju ketään silti. Onhan siellä ainakin yksi, joka tänä aamuna moikkasi bussiasemalla, vaikka ei sanonutkaan mitään muuta minulle. Moikkasin takaisin ja olin niin otettu, että olin jollekin olemassa. Että en täysin näkymätön ollut. Miespuolisiin luokkalaisiin en saa yhteyttä mitenkään. Ne puhuvat koneista ja koneista ja ehkä vähän kalastuksestakin. Enkä minä ymmärrä tai osaa ottaa kantaa mihinkään. Tunnen vain olevani heidän tiellään, minne sitten ikinä menenkin. Ehkä asia niin onkin.

Ohne dich zähl ich die Stunden, ohne dich...