Eilen oli keskustelu muuttamisesta; tänään soitin isolleni ja kysyin, lähtisikö se katsomaan asuntoa. Minun sydämeni on täynnä ikävää ja pelkoa, täynnä kaipausta. Haluan olla itsenäinen, pärjätä yksin ja keittää rakkaimmalle kahvia aamuisin, vaikka en itse juokaan. Tuntui hassulta, kun se puhutteli eilen minua rakkaaksi ja armaaksi. Häkellyin ja hymyilin itsekseni, en voinut olla hymyilemättä. Äitee sanoi, että saan mummin vanhan kahvinkeittimen. Hämmennyin ja sanoin, etten minä juo kahvia. Äiti vastasi, että kaverisi varmaan juo ja sitten huomasinkin sopertelevani, että onhan se kerran puhunut kahvista ja sen juomisesta. Onneksi keskeytin sekavat lauseeni ennen kuin sain niitä edes loppuun. Tätä olen odottanut ja nyt vastustelen kaikin voimin; se siis tapahtuu kuitenkin liian pian.

Ihminen sisälläni yhtä syyllinen pahaan kuin muutkin.

Juokseminen on keskustelua sisäisen eläimeni kanssa. Meitä kun on kaksi yhdessä ruumiissa, on minun otettava vastuu molempien hyvinvoinnista, itseni hyvinvoinnista. Minun on hankala nukkua öisin. En malta sulkea silmiäni ja kun käyn vielä koiran kanssa kuljeksimassa kuunvalossa, jokin sisälläni herää, nostaa päätään ja vaatii kulkemaan tien loppuun, vaatii kulkemaan vielä seuraavan ja seuraavan mutkan. Vaatii kulkemaan, juoksemaan. Lopun yöstä olen levoton tapitan tietokoneen näyttöä ja odotan nousevaa aurinkoa. Ikävä saa sydämeni väreilemään ahdistavasti, kaipaukseni on niin luja, että mikään muu minua ei pidättele, kuin vain itseni. En anna ikävälle valtaa, en anna kaipaukseni ohjata tekojani; tulisin luoksesi, harmaan kivenkin läpi. Kahleesi eivät pidättelisi minua; mutta minä olen uskollinen sielu, minä olen kärsivällinen, minä odotan. Makaan kippuralla ja odotan, nukun hajanaisesti. Nukun nukkumatta ollenkaan. Ikävä sumentaa ajatukseni ja minä haluan vain paeta. Pelkään, että en riitä sinulle - tällainen alisuoriutuja, aina mennyt sieltä missä aitaa ei ole ollenkaan. Mennyt vain ollakseni vapaa, elääkseni sille. Sinun tultuasi elämääni, olen sekoittanut vaistoni; olen aistivani öisessä, lämpimässä tuulessa ripauksen syksyä ja se saa minut paniikkiin. Vielä ei ole aika. Mikään ei ole kuten ennen; olen aina halunnut olla vapaa, niin maallisesti kuin henkisestikin. Olla vapaa tänään ja olla vapaa huomenna. Nyt minä mietin perhettä, perhettä sinun kanssasi. Minun on täytynyt menettää järkeni. Sinä sen sijaan harhailet elämässäsi; et koe olevasi valmis vielä mihinkään. Se pelottaa minua; minä tiedän vihdoinkin suuntani, tiedän sen mitä haluan ja minne kuljen. En halua riistää vapauttasi, mutta pelkään, että olen niin jo tehnyt. Haluat minun onnellisuuttani ja minulla ei ole vaihtoehtoja, ei muita kuin vain olla onnellinen, sillä silloin olet sinäkin. Saat sieluni niin hämmentyneeksi hellyydelläsi kaikkien niiden epäterveiden suhteiden jälkeen, joiden luulin olevan ainoa totuus. Vika oli minussa, kun en osannut sanoa, miten minua tulee kohdella. Kanssasi minun ei tarvitse pelätä; et kohtele minua väärin unissasikaan ja olen oppinut jonkin verran itsearvostusta; osaan pyytää tilaa, kun sitä tarvitsen. Mutta se ei ole paljoa; enkä minä edes halua omaa tilaa silloin kun voin olla sinun lähelläsi. Se on parhain tila, mitä minulla koskaan voi olla. En minä lähde viereltäsi. En ikinä.

Sinun, vain ikuisesti.

Kylmyydessä on uusi kotini. Elokuun mustissa öissä. Nukun kryountani. Nukun pois ajan ja paikan. Uni tuo sinut luokseni kivuttomammin. Kuten viimeinen pistos kuoleman sairaalle eläimelle. Näen näkyjä menneistä, välähdyksiä. Hälinää ympärillä, nojaan sinuun rautatieaseman lämpimissä sisätiloissa ja tiedän, että nyt minä teen sen tai en tee sitä ikinä. Huulesi ovat yhtäkkiä huulillani ja minä menetän järkeni. Ehdit kuitenkin ensin, keräsin itseäni liian pitkään. Mutta saavutin tapaamisemme itselleni asettamamme tavoitteen; suutelin sinua, kolmasti. Puhut usein siitä, miten muutat pienelle saarellesi keskelle järveä. Enkä ole varma, että mihin väliin minun pitäisi sanoa tahdon. Ehkä muutat sinne siksi, että pitäisit minua vankina siellä, erillä muusta maailmasta. Jalkojeni levottomuus vain ennen pitkää saisi minut lähtemään luotasi, kun en pääsisi purkamaan patoutumia öisiin juoksuihini. Kaipaukseni on jo nyt hallitsematon ja minusta tuntuu, että katoan hiljaa tuolle puolen. Pala palalta, osa osalta. Etäisyys ja välimatka syövät minua. Ikävä on takertunut minuun. Minun oli ikävä sinua jo silloin kun seisoin vierelläsi asemalaiturilla ja odotin kiirettä ! Mietin vieläkin, että miksi annoit minun mennä, vaikka sanoin, etten halua. Pyyntösi olisi saanut jäämään, mutta en olisi pystynyt katselemaan kitumistasi; sitä, kun kasvoillasi näkyy ahdistus eron välttämättömästä pakosta. Tiedän, että sinussakin on vielä jotakin laumaeläintä jäljellä. Päiväkirjani täyttää ujo hiljaisuus, hyvä olo ja tyhjyys. Minulla on enimmäkseen liian hyvä olla, tietääkseni mitä sanoisin. Muutakin kuin, että olen sinun, vain ikuisesti.

Kaikkein vaikeinta on rakastaa ihmistä, jota ei rakasta.

Jään varjoosi väkisinkin. En pysty olemaan sinua parempi epäitsekkyydessä, en pysty kirjoittamaan sinua enemmän viestejä, en pysty takertumaan sinun samalla tavalla kuin sinä takerrut minuun. En pysty ja päädyn työntämään sinua pois luotani. Otan välimatkaa tahtomattani. En vain voi sille mitään, että laittamasi lieka kaulani ympärillä ahdistaa minua. En halua paeta sinua, mutta en ole varma, että onko sydämeni tarpeeksi vahva, jotta se kestää rakkautesi määrän. Pelotat minua. Liikaa.

Eukkoni, miun valittuin.

Joskus kuvittelin, että kieli, jolla joudun puhumaan, olisi maailman rumin.

Mutta kauneus ei riipu kielestä, vaan miten asian sanoo ja kenelle.

Jos valvot yöllä, katso kaakkoon.

Minulla on sanojesi mukaan sydämessäsi paikka. Sinun kanssasi olisi myös turvattu tulevaisuus ja välittämistä, hyväksymistä, rakkautta. Tällä kertaa aitoa sellaista, eikä vain läpinäkyviä sanoja silloin kun... Toiset haaveilevat draamasta ja suurista tunteista. Jotkut taas yrittävät irroittautua ikävästä menneisyydestään, vaikka eivät pystykään myöntämään kaipaavansa sitä. Minulla on kaikki hyvin. Ei ole aina ollut, mutta nyt on. Minulla ei ole enää juuria, minä en kuulu enää minnekään ja voin siksi olla hänen, kokonaan. Minulla ei ole paikkaa mihin mennä. Minulla ei ole paikkaa, jossa minun olisi pakko olla. Hänen sanoin; "Lähdin luotasi vain pakon sanelemana, mutta toivon, että sekin päivä tulee, jolloin minun ei tarvitse lähteä, vaan voimme lähteä yhdessä." Vielä puoli vuotta ja tuo on totta. Sitä ennen on vain perhosen keveitä hetkiä. Hetkiä, jolloin en näe ketään muuta kuin hänet ja sydämeni yrittää haljeta siitä onnen määrästä, mikä sisälläni on. Jonakin päivänä ehkä, kun askeleemme käyvät yhtä, eikä kummankaan tarvitse odottaa enää toista, ehkä silloin hän on ainoa perheeni ja siten kaikki mitä minulla on. Minun ei tarvitse katsoa kaakkoon; suljen vain silmäni ja hän on siinä, edessäni. Hän on siinä, vaikka niin kaukana.

Repikää sieluni, vittuako minä sillä.

Elämä on naapureiden aviokriisejä, lentäviä ruokailuvälineitä ja öistä lapsen itkua. Sen lisäksi se on käppyrälle kuivunut hämähäkinnahka, liuta valvottuja öitä ja ympärillä vellova ikävä. Odotustakin se on, ainakin vähän. Kaipausta iso köntti. Sinun kanssasi vietetty aika on kuin perhosen siiven tahaton hipaisu; ei ehkä yhtä tahaton, mutta yhtä vähä ja hellä. Huutaisin nimeäsi, jos kieleni ei sotkisi sitä yhden toisen ihmisen nimeen. En ole vielä tottunut ajattelemaan, että rakastan sinua, enkä sitä toista. Tässä vaiheessa ei pitäisi ikävöidä entisiä, mutta en ole vielä toipunut sieluni sen osan amputoinnista; tämä on haamukipua. Ehkä tulee aina olemaankin; minusta puuttuu jotain, tulee aina puuttumaan. Juuri nyt minulla on liioitellun tyhjä olo, ehkä sielustani puuttuva pala kasvaa takaisin kuin hämähäkin puuttuva jalka. Kaikki hermoradat asettuvat omille kohdilleen ja sitten tunnen taas kokonaisesti. Haaveni on lakata joskus pelkäämästä, että en riitä. Ehkä minä tavoitan sen sinun kanssasi; ehkä minun ei tarvitse pelätä sinun kanssasi. Varon silti sanojen haurasta pintaa, kesähelteellä sulavaa jäätä; se on joko tai. Se kantaa jos on kantaakseen, muussa tapauksessa se pettää altani ja minä vajoan sen mustan veden syleilyyn, jota pelkään kuollakseni. Jota olen pelännyt siitä saakka, kun sen luiset sormet takertuivat eräänä keväänä melomassa ollessani kelluntaliiviini ja vetivät minut syvyyksien rajun takertuvaan syleilyyn. Kun minusta oli vähällä tulossa enkeli; niitä mustia mitäänsanomattomia hahmoja silmänurkassasi. Joku kuitenkin päätti antaa minulle vielä mahdollisuuden. R i k k i n ä i s y y s ei pue minua ja tiedän sen itsekin. Silloin kun sydämessäni on vain yhdet tassun jäljet ja kun ne ovat vain sinun, rakkaani, silloin minä loistan järven pinnasta kimpoavien auringon säteiden tavoin. Silloin ei ole vaikeaa ymmärtää, että sydämeni on täysi ja minä olen sinun, jokaista solua, senttimetriä ja ajatusta myöten. Mutta niin kauan kun sen toisen rajamerkki viipyy sydämessäni, niin kauan en pysty olemaan sinun, en kokonaan. Osa minusta kaipaa yhä alistavaa suhdetta, vaikka en ole sen enempää seuraaja kuin johtajakaan. Mutta minun on aina ollut helpompi olla, kun joku on kertonut mitä tehdä ja miten päin olla. Tasavertaisuus hämmentää minua. Arvostuksesi hämmentää minua. En tunnista itseäni sanoista "ihana ihminen". "Rasittava lehmä" on tatuoitu minuun niin syvälle, että edes sinun hellät, rakastavat sanasi eivät pysty hävittämään peittämään sitä. Se on minussa ja siksi minä pelkään sinua. Se on minussa ja siksi minä kuljen pää alhaalla sinun askeleidesi jäljessä. Se on minussa ja siksi minä en ikinä kykene olemaan tasavertainen kanssasi. Sinua ei ole koskaan leimattu näin, ei tällä tavalla, ei näin syvälle ja kipeästi. Pelkään, että sinäkin satutat minua. Mikään muu minussa ei säily yhtä pitkään, kuin pahat sanat. Niiden jäljet. Rakasta minut ehjäksi.

Silmät kylminä, elottomina.

Pöydällä odottaa siisti rivi sateenkaaren värisiä siveltimiä. En aina jaksa piilotella lapsellisuuttani. Enkä kieltää olemassaoloani. Sinä menit taas, kuten sinun oli mentävä. Palaat taas ensi viikolla. En vain voi antaa itselleni anteeksi sitä, että nukuin vielä, kun hyvästelit minut. Ketju ei lähde pois kaulani ympäriltä, turhaan sitä edes temmon. Turhaan pyristelen sen lujassa otteessa. Minun pitäisi tottua siihen, että tämä piha on nyt minun kotini ja sinä se, jota minun on rakastettava. Rakastankin, ehdoitta, vilpittömästi. En vain osaa olla kahden yksinäisyyteni kanssa, kun ilta muuttuu yöksi. Surullisuus astelee sieluuni ja haluaisin silloin kaikkein eniten olla kanssasi, jakaa suojattomuuteni kanssasi. Kaipaan sinun turvallisuuttasi, kaipaan sitä, ettei tarvitse pelätä saavansa selkäänsä. Tässä olen niin suojaton, turvaton. Tämän ketjun päässä. Jos et ikinä palaakaan, jään tähän, enkä pääse pois. Mutta luotan siihen, että palaat. Ettet jätä minua yksin. Et sen jälkeen kun minä luovuin vapaudestani. Vapaaehtoisesti. Viime yönä näin painajaisia, kiduttavia painajaisia. Pakenin kanssasi entistäni, mutta hän sai meidät kiinni, tappoi sinut ja pahoinpiteli minut. Pakotti katsomaan kuolemaasi. Kaiken sen likaisen raakuuden keskellä huomasin mustasukkaisuuden, jonkinlaisen kaipauksen nostavan päätään - en minä ole häntä vielä unohtanut täysin, hän on yhä mielessäni, sydämestäni hän vain on jo lähtenyt. Se on pyhitetty täysin sinulle, on ollut jo pitkään. Meissä on jotain, mikä saa meidät kerta toisensa jälkeen harhautumaan yhteen. Sinut ja minut. En minä kyllä kenenkään muunkaan haluaisi olla. Sinä sitä paitsi hyväksyt susimaisuuteni; tarpeeni vaeltaa ja kulkea levottomasti. Kysyitkin minulta jo saisinko olla se hukka jota suenmorsian vauhdittaa. Hymyilin silloin sisäänpäin, enkä ujoudeltani saanut vastattua. Sinä voit olla minulle ihan mitä vaan. Eniten minä tosin toivoisin, että voisin olla rakastettusi, vaikka susi minun sisälläni onkin, olen silti ihmiseksi syntynyt ja ihmisen tavoin minun on elettävä, vaikka joskus öisin annankin vallan vaistoilleni ja juoksen koiran kanssa cityrusakoiden perässä, nautin ajojahdista, vaikka ikinä en anna sen päättyä mitenkään. Täällä ei tapeta. Olen sinun. Jokaista senttimetriä ja ajatusta myöten. Kunpa vain uskaltaisin sen sanoa sinulle joskus. Sydämeni hakkaa odotusta ja minä päätän tarttua siveltimiini, tehdä valmiiksi sen, mikä on joskus kesken jäänyt. Mutta minä odotan. Sinua.

Näen kulkueen niin mustan.

Tänään en ole muuta kuin ajan tuhkaa. Ympärilläni on elokuista yötä mustempi sumu, lakkaan hetkeksi olemasta ihminen, hetkeksi olemasta susi ja vaihdan hahmoni usvaolentoon. Sieluuni - ja lennän ja kiepun keskiaikaisen kirkon kolkossa hämäryydessä.

Olen täällä ottaakseni surunne pois, kantaakseni taakkanne. Kukaan ei tiedä, miten pienet lapset saavat minutkin pelkäämään kuolemaa, uskomaan näkymättömään. Elämä sattuu ja se on kurjaa oppia jo pienenä, vaikka toisaalta silloin niistä suruista on helpointa kiivetä ylitse.

Minä en vain ikinä oppinut kiipeämään, siksi muutun suruolennoksi, harhaksi. Näkymättömäksi näkyväksi. Olen tässä - mutta en kuitenkaan.

Sen mustuuden keskeltä minua ei kukaan tavoita, ei aurinko, ei sydäntenne epätoivoinen syke, ikävänne tai lämpöäni havitteleva halauksenne.

Kyselen sinulta mielessäni, oletko turvanani kun siipeni väsyvät. Otatko kiinni, kun putoan. Tiedän yhden onnettoman, joka putosi omaan kuolemaansa, enkä minä halua tehdä niin. En halua luopua sinusta, sillä sinä olet ainoa valo, jonka päästän luokseni nytkin. Jonka annan loistaa syvällä pienessä sydämessäni. Valo, joka antaa minun unohtaa hetkeksi taisteluni, antaa hetkeksi laskea miekkani. Valo, joka suojelee minua kaikelta pahalta.

Minä otan tuskan kantaakseni, annan tutun kivun sykkiä sisimpääni, porautua sydämeeni. En minä kuole, harmiton usvaolento.

Minun miekkani on vahvempi, mutta ei mitään verrattuna Valoon.

Avatkaa sielunne, antakaa auringon paistaa sisään. Minä olen maalitaulunne; heittäkää kipu ulos !

Vaatimaton, vilpitön rakkautesi korjaa kyllä arpikudokseni. En minä pelkäisi, olethan minun kanssani.

Tule, tule tyttö, nyt kanssani tanssiin, kun polkka niin herkästi helkähtää !

Hetkittäin

Sydämeni on toisinaan kevyt kuin perhonen ja sieluni on toisinaan metsän susiakin vapaampi. Toisinaan jalkani vievät minut etäisyyksiin, antavat minun juosta ja välillä, hetkittäin, olen yhtä metsän kanssa. Hetkittäin elän selvemmin tässä hetkessä, hetkittäin hengitän syvempään, hetkittäin aistin jotain suurta ja mahtavaa lähelläni. Hetkittäin olen eksyksissä, hetkittäin juoksen asfalttisia teitä, tieni hukanneena, pelokkaana. Hetkittäin en ole tässä, hetkittäin olen poissa. Äärettömyyden rajamailla kuulen kuitenkin sydämenlyöntisi, hengityksesi ja juoksen susilauman mukana pois. Enkä katso taakseni, vaikka huutaisit minua nimeltä.

Joutsenen sulkia kaislikossa.

Tiesitkö, miten hymy pukee sinua? Siksi hymyilen sinulle, että hymyilisit. Sillä sydäntäni raastaa vakavat kasvosi, silmistä loistava ahdistus. En tiedä, että olenko ikinä ollut näin sekaisin. Olenko ikinä menettänyt järkeäni, ollut näin epälooginen, tullut hulluksi viimein olen, varmaan. Toisaalta, ei se haittaa; ei järjenpuute, ei, jos saan viettää loppuelämäni kanssasi. Minusta tuntuu pahalta, etten ikinä malttanut odottaa, että tuntisin itseni rakastetuksi, välitetyksi. Olen aina halunnut kuulua vain yhdelle ihmiselle, mutta silti olen ollut koditon, vaihtanut maisemaa aina kun on siltä tuntunut. Vaihtanut sydäntä, eksynyt ihmisestä ihmiseen, löytämättä kuitenkaan itselleni ikinä sitä, josta en halua päästää irti. Koko yö meni kaupungilla, koska hän myöhästyi bussista ja aamukolmelta lähti vasta seuraava. En hennonnut jättää häntä sinne, päästää irti ennen kuin oli pakko. Tuntui ikävältä, ahdistavalta, katsoa hänen nousemistaan bussiin. Seistä linja-autoasemalla kolmelta aamulla, onko siinä järkeä? Sydämeni huusi älä jätä minua et saa mennä. Silti minä seisoin siinä, kivettynyt hymy kasvoillani, itkien sisäänpäin. Seisoin siinä vielä silloin, kun bussin perävalot katosivat autojen letkeään virtaan ja tiesin sinun olevan jo matkalla kotiisi. Muistosi jälki oli kaivertunut sydämeeni, kuten käsiesi hellyys oli polttomerkinnyt ihoni; mikään muu ei tulisi tuntumaan enää miltään, ihoni ei tulisi tuntemaan muuta kuin sinun kosketuksesi, mikään muu ei olisi sille niin kaivattua, mitään muuta se ei ikinä kaipaisi niin paljon. Enkä antaisi sen kaivata. En pystynyt pelkäämään mitään, en keskellä vaaleanpunaisten pilvien ja auringonlaskun ja -nousun. En edes yön pimeimmällä hetkellä pelännyt. En kävellessäni vierelläsi pimeän puiston halki, en juopuneiden ihmisien kysellessä tulta, en edes silloin, kun minun oli juostava alkavan aamun halki, kotiin, yksin. Edes silloin en kavahtanut laitapuolenkulkijaa, kysymässä, että olenko tullut kaupungista asti, onko minulla pitkä matka vielä edessä. Minun matkanihan ei ole mitään sinun matkaasi, viisi kilometriä, kun sinulla oli niitä edessäsi sata ja aamulla odottavat velvollisuudet. Minulla ei ole velvollisuuksia, ei pakkoja, ei juuri nyt. Siksi olen vapaa ja siksi elän vain sinulle. Siksi elän vain joutsenten sulille kaislikossa.

Pelkään mustaa lihaa luiden ympärillä.

Pelkään sitä, miten koen itseni välillä täysin eläimenä, miten vahvasti vaistot ovat läsnä minussa. Pelkään, että jonakin päivänä minusta tulee kokonaan eläin; miten se ikään kuin kuoriutuu minusta, samaan tapaan kuin perhonen kotelostaan. Tunnen sen liikkeet sisälläni, hengityksen ja intohimon juoksemiseen. Tunnen sen kaipuun ja ahdistuksen omanani, erotan itsessäni kaksi: suden ja ihmisen. Pelkään sitä, miten vaarallinen oloni välillä on. Toiset vain pitävät jostain eläimestä, he eivät oikeasti ymmärrä, millaiselta tuntuu, kun se elää sinussa, sisälläsi. Kun se on kiinni jokaisessa solussasi, ajatuksessa. Kun et voi päästä siitä eroon tappamatta itseäsi. Pahinta on, etten voi vihata sitä. Etten voi vihata sitä tapaa, jolla se erottaa minut ihmisistä. Tapaa, jolla se pakottaa minut elämään, näkemään asioita. Aina kun katson ympärilleni, aina kun näen suden kuvan jossakin, tuntuu kuin katsoisin peiliin; rakastan sitä näkymää. Mutta kun katson oikeaan peiliin, näen vain ihmisen ja se inhottaa minua. Pelkään niitä hetkiä, kun olen enemmän eläin, susi, kuin ihminen. Kesyttömyys on pelottavaa ja silti en halua tulla kesytetyksi, en edes rakkaitteni toimesta.

Eksyineiden onnela - sinun sylisi ehkä. Rakastan silti vapautta enemmän, kuin ikinä sinua.

Ikävä hiipii ihollani, mieleni sopukoissa. Hiiviskelee huoneeni varjoissa, kiertää perässäni katuvalojen kehiä. Kihelmöi kuin hyttysen purema, polttelee kuin olisin kierinyt nokkosissa. Yksinäisyyteni houkuttelee sitä, kuin kirkas valo hyttysiä, jotka sitten ahnaasti tunkevat kärsänsä ihoni lävitse, kun puolustuskyvyttömänä makaan unessa sängyssäni. Tai sohvalla. Mutta kun en enää tiedä itsekään, mitä tunnen. Mikään ei ole totta ja yritän kulkea sydämeni perässä, mutta kun se ei tiedä, minne se on menossa ja mitä haluaa. Unessa olen vieressäsi, aina niin onnellisena, kuten olen ennenkin ollut. Sitten herään yksin. Vieressä tyhjää. Hapuilen, mutta sekin vähä mitä minulla olisi ollut, on pudonnut sängyn reunan ylitse ja vajonnut pimeyteen. Kun en enää tunne itseäni, en tiedä mitä minun kuuluisi tehdä. Juuri nyt ja miksi. Ketju - nimenomaan ketju, ei panta - on kaulassani, olen ollut sinun siitä hetkestä, kun sanoin, että nyt minä olen ihastunut. Kahleet pakottavat minut istumaan pihallasi ja vahtimaan taloasi, vaikka se toinen antoi minun kulkea vapaana, koska tiesi, että en jättäisi sitä vapaaehtoisesti. Ja sitten kerran en tullutkaan takaisin ja sain lyönnin kasvoihini, jonka synnyttämä viha antoi voimaa jatkaa pakoa. Istun kuitenkin pihallasi, ketjussa ja kaipaan kotiini, vapauteen. Minussa ei ole paljon jäljellä ja sinä et tiedä, että pelkkä rakkaus ei riitä pitämään minua hengissä. Haluan vaeltaa, vaeltaa metsissä ja niityillä, juosta etäisyyksiin ja tulla takaisin, tervehtiä sinua ja antaa sydämeni haljeta ilosta ja rakkaudesta, jälleennäkemisestä. Olen sinun, jos päästät minut vapaaksi.