Sinun, vain ikuisesti.

Kylmyydessä on uusi kotini. Elokuun mustissa öissä. Nukun kryountani. Nukun pois ajan ja paikan. Uni tuo sinut luokseni kivuttomammin. Kuten viimeinen pistos kuoleman sairaalle eläimelle. Näen näkyjä menneistä, välähdyksiä. Hälinää ympärillä, nojaan sinuun rautatieaseman lämpimissä sisätiloissa ja tiedän, että nyt minä teen sen tai en tee sitä ikinä. Huulesi ovat yhtäkkiä huulillani ja minä menetän järkeni. Ehdit kuitenkin ensin, keräsin itseäni liian pitkään. Mutta saavutin tapaamisemme itselleni asettamamme tavoitteen; suutelin sinua, kolmasti. Puhut usein siitä, miten muutat pienelle saarellesi keskelle järveä. Enkä ole varma, että mihin väliin minun pitäisi sanoa tahdon. Ehkä muutat sinne siksi, että pitäisit minua vankina siellä, erillä muusta maailmasta. Jalkojeni levottomuus vain ennen pitkää saisi minut lähtemään luotasi, kun en pääsisi purkamaan patoutumia öisiin juoksuihini. Kaipaukseni on jo nyt hallitsematon ja minusta tuntuu, että katoan hiljaa tuolle puolen. Pala palalta, osa osalta. Etäisyys ja välimatka syövät minua. Ikävä on takertunut minuun. Minun oli ikävä sinua jo silloin kun seisoin vierelläsi asemalaiturilla ja odotin kiirettä ! Mietin vieläkin, että miksi annoit minun mennä, vaikka sanoin, etten halua. Pyyntösi olisi saanut jäämään, mutta en olisi pystynyt katselemaan kitumistasi; sitä, kun kasvoillasi näkyy ahdistus eron välttämättömästä pakosta. Tiedän, että sinussakin on vielä jotakin laumaeläintä jäljellä. Päiväkirjani täyttää ujo hiljaisuus, hyvä olo ja tyhjyys. Minulla on enimmäkseen liian hyvä olla, tietääkseni mitä sanoisin. Muutakin kuin, että olen sinun, vain ikuisesti.