Eksyineiden onnela - sinun sylisi ehkä. Rakastan silti vapautta enemmän, kuin ikinä sinua.

Ikävä hiipii ihollani, mieleni sopukoissa. Hiiviskelee huoneeni varjoissa, kiertää perässäni katuvalojen kehiä. Kihelmöi kuin hyttysen purema, polttelee kuin olisin kierinyt nokkosissa. Yksinäisyyteni houkuttelee sitä, kuin kirkas valo hyttysiä, jotka sitten ahnaasti tunkevat kärsänsä ihoni lävitse, kun puolustuskyvyttömänä makaan unessa sängyssäni. Tai sohvalla. Mutta kun en enää tiedä itsekään, mitä tunnen. Mikään ei ole totta ja yritän kulkea sydämeni perässä, mutta kun se ei tiedä, minne se on menossa ja mitä haluaa. Unessa olen vieressäsi, aina niin onnellisena, kuten olen ennenkin ollut. Sitten herään yksin. Vieressä tyhjää. Hapuilen, mutta sekin vähä mitä minulla olisi ollut, on pudonnut sängyn reunan ylitse ja vajonnut pimeyteen. Kun en enää tunne itseäni, en tiedä mitä minun kuuluisi tehdä. Juuri nyt ja miksi. Ketju - nimenomaan ketju, ei panta - on kaulassani, olen ollut sinun siitä hetkestä, kun sanoin, että nyt minä olen ihastunut. Kahleet pakottavat minut istumaan pihallasi ja vahtimaan taloasi, vaikka se toinen antoi minun kulkea vapaana, koska tiesi, että en jättäisi sitä vapaaehtoisesti. Ja sitten kerran en tullutkaan takaisin ja sain lyönnin kasvoihini, jonka synnyttämä viha antoi voimaa jatkaa pakoa. Istun kuitenkin pihallasi, ketjussa ja kaipaan kotiini, vapauteen. Minussa ei ole paljon jäljellä ja sinä et tiedä, että pelkkä rakkaus ei riitä pitämään minua hengissä. Haluan vaeltaa, vaeltaa metsissä ja niityillä, juosta etäisyyksiin ja tulla takaisin, tervehtiä sinua ja antaa sydämeni haljeta ilosta ja rakkaudesta, jälleennäkemisestä. Olen sinun, jos päästät minut vapaaksi.