Repikää sieluni, vittuako minä sillä.

Elämä on naapureiden aviokriisejä, lentäviä ruokailuvälineitä ja öistä lapsen itkua. Sen lisäksi se on käppyrälle kuivunut hämähäkinnahka, liuta valvottuja öitä ja ympärillä vellova ikävä. Odotustakin se on, ainakin vähän. Kaipausta iso köntti. Sinun kanssasi vietetty aika on kuin perhosen siiven tahaton hipaisu; ei ehkä yhtä tahaton, mutta yhtä vähä ja hellä. Huutaisin nimeäsi, jos kieleni ei sotkisi sitä yhden toisen ihmisen nimeen. En ole vielä tottunut ajattelemaan, että rakastan sinua, enkä sitä toista. Tässä vaiheessa ei pitäisi ikävöidä entisiä, mutta en ole vielä toipunut sieluni sen osan amputoinnista; tämä on haamukipua. Ehkä tulee aina olemaankin; minusta puuttuu jotain, tulee aina puuttumaan. Juuri nyt minulla on liioitellun tyhjä olo, ehkä sielustani puuttuva pala kasvaa takaisin kuin hämähäkin puuttuva jalka. Kaikki hermoradat asettuvat omille kohdilleen ja sitten tunnen taas kokonaisesti. Haaveni on lakata joskus pelkäämästä, että en riitä. Ehkä minä tavoitan sen sinun kanssasi; ehkä minun ei tarvitse pelätä sinun kanssasi. Varon silti sanojen haurasta pintaa, kesähelteellä sulavaa jäätä; se on joko tai. Se kantaa jos on kantaakseen, muussa tapauksessa se pettää altani ja minä vajoan sen mustan veden syleilyyn, jota pelkään kuollakseni. Jota olen pelännyt siitä saakka, kun sen luiset sormet takertuivat eräänä keväänä melomassa ollessani kelluntaliiviini ja vetivät minut syvyyksien rajun takertuvaan syleilyyn. Kun minusta oli vähällä tulossa enkeli; niitä mustia mitäänsanomattomia hahmoja silmänurkassasi. Joku kuitenkin päätti antaa minulle vielä mahdollisuuden. R i k k i n ä i s y y s ei pue minua ja tiedän sen itsekin. Silloin kun sydämessäni on vain yhdet tassun jäljet ja kun ne ovat vain sinun, rakkaani, silloin minä loistan järven pinnasta kimpoavien auringon säteiden tavoin. Silloin ei ole vaikeaa ymmärtää, että sydämeni on täysi ja minä olen sinun, jokaista solua, senttimetriä ja ajatusta myöten. Mutta niin kauan kun sen toisen rajamerkki viipyy sydämessäni, niin kauan en pysty olemaan sinun, en kokonaan. Osa minusta kaipaa yhä alistavaa suhdetta, vaikka en ole sen enempää seuraaja kuin johtajakaan. Mutta minun on aina ollut helpompi olla, kun joku on kertonut mitä tehdä ja miten päin olla. Tasavertaisuus hämmentää minua. Arvostuksesi hämmentää minua. En tunnista itseäni sanoista "ihana ihminen". "Rasittava lehmä" on tatuoitu minuun niin syvälle, että edes sinun hellät, rakastavat sanasi eivät pysty hävittämään peittämään sitä. Se on minussa ja siksi minä pelkään sinua. Se on minussa ja siksi minä kuljen pää alhaalla sinun askeleidesi jäljessä. Se on minussa ja siksi minä en ikinä kykene olemaan tasavertainen kanssasi. Sinua ei ole koskaan leimattu näin, ei tällä tavalla, ei näin syvälle ja kipeästi. Pelkään, että sinäkin satutat minua. Mikään muu minussa ei säily yhtä pitkään, kuin pahat sanat. Niiden jäljet. Rakasta minut ehjäksi.