Pelkään mustaa lihaa luiden ympärillä.

Pelkään sitä, miten koen itseni välillä täysin eläimenä, miten vahvasti vaistot ovat läsnä minussa. Pelkään, että jonakin päivänä minusta tulee kokonaan eläin; miten se ikään kuin kuoriutuu minusta, samaan tapaan kuin perhonen kotelostaan. Tunnen sen liikkeet sisälläni, hengityksen ja intohimon juoksemiseen. Tunnen sen kaipuun ja ahdistuksen omanani, erotan itsessäni kaksi: suden ja ihmisen. Pelkään sitä, miten vaarallinen oloni välillä on. Toiset vain pitävät jostain eläimestä, he eivät oikeasti ymmärrä, millaiselta tuntuu, kun se elää sinussa, sisälläsi. Kun se on kiinni jokaisessa solussasi, ajatuksessa. Kun et voi päästä siitä eroon tappamatta itseäsi. Pahinta on, etten voi vihata sitä. Etten voi vihata sitä tapaa, jolla se erottaa minut ihmisistä. Tapaa, jolla se pakottaa minut elämään, näkemään asioita. Aina kun katson ympärilleni, aina kun näen suden kuvan jossakin, tuntuu kuin katsoisin peiliin; rakastan sitä näkymää. Mutta kun katson oikeaan peiliin, näen vain ihmisen ja se inhottaa minua. Pelkään niitä hetkiä, kun olen enemmän eläin, susi, kuin ihminen. Kesyttömyys on pelottavaa ja silti en halua tulla kesytetyksi, en edes rakkaitteni toimesta.