Sosiaalisten tilanteiden pelko

Toisin sanoen, sosiaalinen fobia, sotketaan usein ujouteen tai arkuuteen, mutta eroaa niistä siten, että kanssakäymispelko on liiallista tai kohtuutonta. Sen voittaminen on usein erittäin vaikeaa.

Oirehtiminen ja tilanteet, joissa sosiaalista pelkoa esiintyy, ovat yksilöllisiä. Pelkoa on hankala hallita, tai se saattaa jopa estää siitä kärsivää henkilöä elämästä normaalia elämää.

Toisinaan henkilö tiedostaa oman pelkonsa kohtuuttomuuden ja epärealistisuuden, mutta siitä huolimatta ei pysty hallitsemaan pelkoa ja pääsemään pois sosiaalisen pelon aiheuttamasta kierteestä; äkäisesti tavaroita paiskova ja nyöseästi vastaava kaupankassa saattaa saada henkilön tuntemaan, kuin vika olisi hänessä ja usein sosiaalisesta pelosta kärsivä syyttääkin tilanteessa itseään, jolloin sosiaalisten tilanteiden epämiellyttävyys ruokkii itseään ja kasvaa.

Näissä tilanteissa normaali henkilö ajattelee kassatyöntekijällä olleen huono päivä tai välttämättä ei edes noteeraa työntekijän ärtymystä.
Henkilö sosiaalisen pelon kanssa saattaa pyöritellä tilannetta mielessään montakin päivää ja miettiä, mitä hän teki tilanteessa väärin, ymmärtämättä kuitenkaan sitä, että tilanne ei alunperinkään johtunut hänestä, vaan kaupan kassaihmisellä todellakin oli vain huono päivä.

Moni sosiaalista pelkoa kokematon ei välttämättä pysty ymmärtämään miltä tuntuu, kun kaupassa hipelöit tavaroita hyllyssä ja yrität tehdä ostopäätöstä ja luoksesi pölähtää yhtäkkiä yli-innokas myyjä, joka apua tarjottuaan ja sinun siitä kieltäydyttyä, jääkin hönkimään niskaasi siihen muutaman metrin päähän, tekemättä yhtikäs mitään muuta, kuin tarkkailemaan sinua ja mahdollista avun tarvettasi. Siinä vaiheessa mielesi tyhjenee, unohdat mitä olit tullut ostamaan ja menet lukkoon. Tuijotat eteesi ja yrität muistaa, mutta ajatuksiisi ei mahdu kuin selkäsi takana kyttäävä myyjä ja päätät liueta pois kaupasta.

Tilanne saattaa kuulostaa huvittavalta, mutta on usein sosiaalisia tilanteita pelkäävälle arkipäivää ja oikeasti ahdistava tilanne.
Jotkut fobiasta kärsivät ehkä pelkäävät soittaa ja ottaa vastaan puheluita, tai tirkistelevät ovisilmästä ennen ulos lähtöä, että rappukäytävässä ei varmasti ole ketään. Toinen taas ei ehkä pysty syömään julkisesti, tai ei pysty käyttämään julkisia käymälöitä. Tai vieraille ihmisille puhuminen jännittää niin paljon, että on pakko näytellä olevansa puhelimessa, jotta ei tarvitsisi kommunikoida vieraan ihmisen kanssa nyökkäystä enempää.

Jotkut kuitenkin ovat pelkonsa kanssa sinut, pystyvät ehkä nauramaan jälkeen päin hassuille tilanteille, joita sattuu ja muutenkin tiedostavat pelkonsa kohtuuttomiksi ja yrittävät päästä pelkoaan niskan päälle.

Anna siis anteeksi minulle, kun ensi kerralla väistän katsettasi, tai ehkä pyydän sinua seuraksi jonnekin, koska tarvitsen henkistä tukea, vaikka en sitä ääneen sanoisikaan. Anna myös anteeksi, jos en vastaa puhelimeen tai soittamisen sijaan laitan sähköpostia tai tekstiviestin. Minua oikeasti pelottaa, ahdistaa tai vain jännittää liikaa, enkä voi sille mitään.

Olen oikeastaan yllättynyt siitä, että en ole kokenut kovinkaan suurta pettymystä itseäni kohtaan nyt kun ihan virallisesti lopetin koulun. Ajoittain tajuan, että olen opiskelupaikaton ja joidenkin mielestä ehkä jopa ns. “tyhjän päällä”. Minusta ei tunnu, että olisin tyhjän päällä. Kulkijan syliin on aina pehmeä pudota.

Olen jopa erittäin tyytyväinen tähän tilanteeseen; jopa siihen, että joudun ottamaan etäisyyttä vanhempiini ja vaikka se aluksi tuntuikin aika kamalalta ajatukselta, ymmärsin, että se on hyväksi itselleni. Ymmärsin myös, että ehkä en ole ikäisekseni riittävän itsenäinen, vaikka se tavallaan on asia, jota olen aina tavoitellut. Haluan pärjätä omillani.

Tuntuu siltä, että maailma on alkanut avautumaan minullekin. Etenkin noiden Turvallisuus & Puolustus 2012 –messujen jälkeen. Tavallaan odotan, että olisi jo kevät, jotta voisin hakea ja jännittää sitä, että pääsenkö opiskelemaan. Pelätä pahinta ja toivon parasta.

Koulun lopettaminen oli fiksuin teko tähän mennessä. En minä ollut valmis sinne. En voi tietää olenko valmis vielä ensi vuonnakaan, mutta aina saa ja voi yrittää. Mutta kai tämä oli se henkisen kasvunkausi, jota sisimmässäni odotin aikaisemmin. Ehkä tunne “minun kasvettava” enteili tätä hetkeä, kun alan oppimaan itsenäisemmäksi ja kohtelemaan itseäni paremmin.

Minun on ollut hyvä olla useamminkin kuin olen tänne jaksanut kirjoittaa. Ahdistus vain on asia, joka vaatii yleensä tulla kuulluksi ja päästä pois, siinä missä hyvän olon parantava voima hyväilee sisintä ja siitä tykkää nauttia itsekseenkin.

Odotan 22. päivää. Haluan puhua. En muista milloin olisin halunnut puhua aikuisen ihmisen kanssa mistään elämääni liittyvästä. Olen aina ollut sitä sorttia; “mene pois, ei kuulu sulle” – vaikka en ole edes osannut huolehtia tai antaa muiden huolehtia itsestäni.

Vaikka silti vihaan sitä, että jotkut huolehtivat vain työkseen, mutta niitäkin on, jotka oikeasti haluavat tietää, miten minulla menee. Niitä, joiden neuvot ovat henkilökohtaisia, eivätkä vain viranpuolesta annettuja.