Olen oikeastaan yllättynyt siitä, että en ole kokenut kovinkaan suurta pettymystä itseäni kohtaan nyt kun ihan virallisesti lopetin koulun. Ajoittain tajuan, että olen opiskelupaikaton ja joidenkin mielestä ehkä jopa ns. “tyhjän päällä”. Minusta ei tunnu, että olisin tyhjän päällä. Kulkijan syliin on aina pehmeä pudota.

Olen jopa erittäin tyytyväinen tähän tilanteeseen; jopa siihen, että joudun ottamaan etäisyyttä vanhempiini ja vaikka se aluksi tuntuikin aika kamalalta ajatukselta, ymmärsin, että se on hyväksi itselleni. Ymmärsin myös, että ehkä en ole ikäisekseni riittävän itsenäinen, vaikka se tavallaan on asia, jota olen aina tavoitellut. Haluan pärjätä omillani.

Tuntuu siltä, että maailma on alkanut avautumaan minullekin. Etenkin noiden Turvallisuus & Puolustus 2012 –messujen jälkeen. Tavallaan odotan, että olisi jo kevät, jotta voisin hakea ja jännittää sitä, että pääsenkö opiskelemaan. Pelätä pahinta ja toivon parasta.

Koulun lopettaminen oli fiksuin teko tähän mennessä. En minä ollut valmis sinne. En voi tietää olenko valmis vielä ensi vuonnakaan, mutta aina saa ja voi yrittää. Mutta kai tämä oli se henkisen kasvunkausi, jota sisimmässäni odotin aikaisemmin. Ehkä tunne “minun kasvettava” enteili tätä hetkeä, kun alan oppimaan itsenäisemmäksi ja kohtelemaan itseäni paremmin.

Minun on ollut hyvä olla useamminkin kuin olen tänne jaksanut kirjoittaa. Ahdistus vain on asia, joka vaatii yleensä tulla kuulluksi ja päästä pois, siinä missä hyvän olon parantava voima hyväilee sisintä ja siitä tykkää nauttia itsekseenkin.

Odotan 22. päivää. Haluan puhua. En muista milloin olisin halunnut puhua aikuisen ihmisen kanssa mistään elämääni liittyvästä. Olen aina ollut sitä sorttia; “mene pois, ei kuulu sulle” – vaikka en ole edes osannut huolehtia tai antaa muiden huolehtia itsestäni.

Vaikka silti vihaan sitä, että jotkut huolehtivat vain työkseen, mutta niitäkin on, jotka oikeasti haluavat tietää, miten minulla menee. Niitä, joiden neuvot ovat henkilökohtaisia, eivätkä vain viranpuolesta annettuja.