Kuolemantauti tanssiin houkuttelee häpyluullaan

Kesä on tehnyt minulle jotain. Se itkuinen, paniikkikohtauksinen Nuihkuli jäi jonnekin. Vointi on parempaan suuntaan, huonot päivät iskevät edelleen kovilla takaisin, mutta hyvät päivät ovat aidosti hyviä päiviä - ja niitä on useita, peräkkäin. Olen myös jopa melkein innoissani koulun jatkumisesta.

Itsetunto on noussut, tiedän näyttäväni tällä hetkellä terminaalivaiheen syöpäpotilaalta tai muulta epämääräiseltä, kuolemaa lähentelevältä solukasalta, kiitos palamiseni Sawo Showssa. Olen punainen, turpea ja ajoittain niin kipeä, että vaatteiden pukeminen on suoritus. Tänään olen selviytynyt buranatta, vaikka muina päivinä on mennyt päiväsaikaan kaksi ja nukkumaan käydessä yksi. Joutunut pahimmillaan ottamaan sen buranan ennen kuin edes kuvittelee nousevansa sängystä. Ihoa särkenyt joka paikasta.
Anyway, olen siis helvetin ruma ja normaalisti se olisi vaivannut suurestikin, mutta nyt kun kävin ostamassa koulutarvikkeita ja Sudelle näyttelytaluttimen, en pelännyt katsoa ihmisiä silmiin, vaikka tiesin, että ne vain tuijottavat, kun toinen puoli naamastani on kirkkaan punainen ja toinen, noh, normaali.

Tänäänkin siis tuntuu hyvältä. Ottaen huomioon, että suurin osa kesälomastani on mennyt käänteiselle unirytmillä, osittain siksi, että koirien on parempi ulkoilla viileämmällä säällä ja osittain siksi, että olen pelännyt uloslähtöä. Ja ihmisiä.

Normaalisti kaupankassalla alan tärisemään ja hermoilemaan, mutta tänään totesin itselleni, että miksi minun täytyisi kiirehtiä ulos. Minuun sattuu käsien ojentelu, joten saan pakata tavarani ihan sillä tahdilla, kuin parhaalta tuntuu. Kenelläkään ei ole siihen mitään sanomista.

Tosiaan...
Sawo Showssa vierähti pari päivää viikonlopulta. Kaverin koiralla meni perjantaina hyvin (SERTI, CACIB, VSP), mutta lauantaina sai vain sinisen nauhan.
Itseäkin puraisi näyttelykärpänen, enimmäkseen tosin tykkäsin siitä iloisesta ja innostuneesta ilmapiiristä. Sikäli jos minulta kysytään, niin kaverin turhan vakava suhtautuminen koiransa menestymiseen ja menestymättömyyteen lievästi ärsytti minua. Etenkin lauantainen kiukuttelu, kun koira ei tuonutkaan sitä viimeistä sertiä kotiin. Kun siinäkin oli vain kyse tuomarin mielipiteestä, jonka mielestä koira siis oli isopäinen ja isokokoinen ja pyöreä perseinen. Ei siis todellakaan mikään koiran syy.
Itselleni jotenkin koira on ihan samanarvoinen, menestyisi se kehässä tai ei. Siksi oli vaikea samaistua kaverin kiukutteluun ja tunnetilaan ja siksi se ärsytti.

Itse on vaan lähdettävä ihan alusta; ensin haettava sitä kehäkokemusta mätsäreistä, ennen kuin kehtaan lähteä virallisiin kehiin. Tai Joikun tapauksessa, kaikki täytyy aloittaa ihan perusteista; seisominen, ravaaminen ja ylipäätään tuon näyttelyhihnan päässä kekkulointi. Nyt se hämmentyi ja taisteli vastaan, kun kokeilin, että mahtuuko sen kupoli siitä läpi vai täytyisikö käydä vaihtamassa. Yhtään jos kiristin, niin koira aloitti heti rimpuilun. Ymmärrän sinällään, eihän se nyt missään määrin ole tottunut ketjukaulaimeen, kun sillä puolikuristava ja pehmustettu panta on ulkoilua varten ja kotioloissa yleensä ollaan täysin ilman mitään.

11. päivä kuluvaa kuuta ollaan vinttariradalle menossa kiihdyttelemään. Pääsee höntti ajamaan ihan luvan kanssa, kun jonkinmoinen vietti siellä tuntuu olevan, mitä katsoo kun se cityrusakoita, oravia ja lintuja kyttää ja yrittää jahdata.

Luonnetesti ja BH-koe täytyisi saada läpi... Sen jälkeen täytyisi ToKon rinnalle kehittää jokin laji.. Pelastuskoiratoiminta kiehtoisi edelleen, mutta Kuopion sisäsiittoiset koirapiirit eivät vastaa lähestymisyrityksiini. Ajattelin tosin kokeilla, että mitä tapahtuu jos liittyisin paikalliseen koirakerhoon ja rotuyhdistykseen, jos sitä kautta pääsisi jonkinlaiseen toimintaan kiinni.

Tuossa koirassa on niin paljon potentiaalia, että en tahdo antaa sen mennä hukkaan.