Puhumme äidin kanssa puhelimessa vain kertoaksemme toisillemme tekosyitä.

"Et oo sitten käynyt."
"No ei ole rahaa. Mutta eipä suakaan ole näkynyt ja sulla sentään on auto."
"No ei ole kerinnyt, täytyy joku päivä katsoa..."
"Joo."

Oikeasti olen helpottunut, ettei ole käynyt. Olisi vielä soittamattakin. En jaksa leikkiä näiden kulissien kanssa, joita molemmat siirtelemme mielemme mukaan. Tivaa opiskeluista, tekemisestä, töistä. Jotain on kuulemma pakko tehdä. Fuck off.
Toivon, että edes kerran elämässäni voisin käskeä sitä suksimaan vittuun ja lopettamaan tuon alituisen kontrolloinnin. Eikä tämä ole mitään vitun vainoharhaisuutta, vaan se oikeasti tuntuu siltä, että se yrittää elää minun elämääni. Tekisi varmaan päätökset puolestani, jos olisin yhtä tahdoton kuin vetelä paska.

Miten onnellinen olenkaan silloin, kun voin kadota pelien sisälle. Maailma haihtuu hitaasti pois ympäriltäni.

Olen liian ahdistunut tekemään mitään. Välillä haluaisin vain lakata hengittämästä tai edes syömästä. Kuihtua hiljaa pois. Kuulostaa liian hyvältä.

Pyydän, jätä minut rauhaan.

the midnight disease :::: the sight of the stars make me dream

Kun lakkaa puhumasta, ei loppujen lopuksi ole montaakaan paikkaa, mihin mennä.
Tätä voi hyvin verrata puhumisen lopettamiseen. Samalla tavalla halusin joskus vaientaa itseni. Yritän päästää irti ihmisistä, haluan nähdä, kuka kaipaa minua ensimmäiseksi. Vai kaipaako kukaan.
En tiedä, että kumpi sattuu enemmän. Se, että minua ei huomata nyt vai se, että minua ei huomata kun teen fb-itsarin.

Oikea kuolemani huomattaisiin, that's for sure. Kuolisin mielelläni muuten, mutta en voi sietää sitä tietoa, että miten tekopyhästi ihmiset tulisivat jeesustelemaan hautajaisiini. Puhuisivat paskaa siitä, miten hieno ja ihmeellinen ihminen olin ja miten surullista se on, kun lähdin niin aikaisin. Kuitenkaan tajuamatta, että HE olivat syy siihen, miksi en jaksanut enää. Tai pikemminkin se, että he eivät nähneet minua.
Enkä halua, että kukaan itkisi hautajaisissani. Mikä vitun oikeus kellään olisi itkeä siellä, kun kukaan ei itkenyt eläessänikään kanssani?
En voi ymmärtää sitä, että jos olen muka niin vitun tärkeä, niin miksi sitä ei voi näyttää NYT eikä vasta sitten kun olen mullan alla...
Jos ikinä kuolen johonkin, niin yksinäisyys on varmasti se, mikä vie hengen.

Olen nykyään hirveän vihainen, turhautunut ja kylmä. Istun mieluummin koneella, kuin olen rakkaimpieni kanssa. Pakenen mieluummin peleihin. Piirrän ja kirjoitan maanisesti vain kumittaakseni todellisuuden ympäriltäni. Unohtaakseni kaiken muun. On vaan paljon helpompaa elää kuvitteellisissa maailmoissa, kuin istua ja odottaa puhelimen soivan. Josko-minua-joku-kaipaisi-tai-tarvitsisi.
Mutta kun kukaan ei tarvitse.

Se on ristiriitaista, että tavallaan olen tällaista yksinäisyyttä odottanut. Tämä on samanlaista kuin vuosia sitten. Samalla tavalla rikkovaa.

Tätä olen odottanut, jotta voisin kirjoittaa. Kirjoitankin taas, muutakin kuin runoja tai blogia. Mikä tuntuu omalla tavallaan hyvältä.

• I don't know much about creative writing programs. But they're not telling the truth if they don't teach, one, that writing is hard work, and, two, that you have to give up a great deal of life, your personal life, to be a writer.
• Writing is the only thing that, when I do it, I don't feel I should be doing something else.
• Writing is hard work and bad for the health.
• Writing is a socially acceptable form of schizophrenia.
• When I say "work" I only mean writing. Everything else is just odd jobs.
• Writing is the most fun you can have by yourself.
• No one ever committed suicide while reading a good book, but many have tried while trying to write one.
• Writing is a solitary occupation. Family, friends, and society are the natural enemies of the writer. He must be alone, uninterrupted, and slightly savage if he is to sustain and complete an undertaking.
• I live with the people I create and it has always made my essential loneliness less keen.

tea time

jos puilla olisi ääni
mitä ne kertoisivat
jos tuuli löytäisi sanat
mitä se sanoisi

miten vaikea on päästää irti
kaikesta rakastamastaan
miten vaikea on hyväksyä
tämä yksityinen helvetti
totuus ettei kukaan välitä                                                                                                         ( p a i t s i   s i n ä )

sisälläni on niin paljon vihaa
vihaa vihaa vihaa
ja ehkä vähän surua

miten oppia itsekkääksi
                             jos ei ole sellaiseksi syntynyt?

Hui.

Joulu, josta en osannut uneksia. Vuodenvaihde, sekin ihmeellinen. Kurin palautus, niskalenkkiote itsestäni; minä laihdun.

Tämä nainen käy läpi uudelleensyntymistä; en osannut aavistaa sen tuntuvan tältä, kaoottiselta, pelottavalta, samalla kuitenkin hurjan ihanalta ja... rohkaisevalla tavalla mahdolliselta.

Olen toiveikas, vaikka silti negatiivisten tunteiden riivaama. Kärsin myös näkymättömyydestä. Se on maailman kurjin tuntemus.

Tuntuu kuin kaikki olisi hallinnassa. Mitä rakas puolikkaani joskus sanoikaan; asioilla on tapana loksahtaa kohdalleen.

Vaikka minusta tuntuu, etten ole vielä kuullut ainuttakaan loksahdusta. Kaikki tuntuu silti tavattoman yksinkertaiselta ja helpolta. Tai sitten olen vaan nukkunut liian vähän ja ulkoillut liikaa.

En osaa sanoa mitään järkevää. Sisimpäni on kovin hiljainen ja autio. Uutena vuotena rakettien paukkeessa minua kyllä ulvotti, mutta... se ei ole sama asia?

En tiedä, mutta joka tapauksessa kuitenkin kaipaan sitä nelijalkaista sisälläni. Sen villiyttä ja kesyttömyyttä, loppumatonta halua olla vapaa.

Haluan saada itseni kuntoon. Elämäni hallintaan ja lopettaa tämän typerän ajelehtimisen. Vaikka silti, mitään muuta en haluaisikaan tehdä kuin tätä. Vain olla ja käydä välillä metsässä samoilemassa. Lienen sekava, sekaisin.

Jotain merkillistä olen itsessäni havainnut; nykyään niin suuri suru kuin ilokin saa minut haluamaan ulvoa. Yksinäisyys, sekin ylitsevellovana ulvottaa kovastikin. Mutta kiihtymys - haluaisin silloin aina ulvoa.

Lienen kumma.

Aion ryhdistäytyä tämän blogiyksilön kanssa. En tosin tiedä, että miten. Ehkä ensiksikin valtaan tämän kokonaan itselleni, sillä puolikkaallani ei tunnu olevan ikinä mitään sanottavaa...