Puhumme äidin kanssa puhelimessa vain kertoaksemme toisillemme tekosyitä.

"Et oo sitten käynyt."
"No ei ole rahaa. Mutta eipä suakaan ole näkynyt ja sulla sentään on auto."
"No ei ole kerinnyt, täytyy joku päivä katsoa..."
"Joo."

Oikeasti olen helpottunut, ettei ole käynyt. Olisi vielä soittamattakin. En jaksa leikkiä näiden kulissien kanssa, joita molemmat siirtelemme mielemme mukaan. Tivaa opiskeluista, tekemisestä, töistä. Jotain on kuulemma pakko tehdä. Fuck off.
Toivon, että edes kerran elämässäni voisin käskeä sitä suksimaan vittuun ja lopettamaan tuon alituisen kontrolloinnin. Eikä tämä ole mitään vitun vainoharhaisuutta, vaan se oikeasti tuntuu siltä, että se yrittää elää minun elämääni. Tekisi varmaan päätökset puolestani, jos olisin yhtä tahdoton kuin vetelä paska.

Miten onnellinen olenkaan silloin, kun voin kadota pelien sisälle. Maailma haihtuu hitaasti pois ympäriltäni.

Olen liian ahdistunut tekemään mitään. Välillä haluaisin vain lakata hengittämästä tai edes syömästä. Kuihtua hiljaa pois. Kuulostaa liian hyvältä.

Pyydän, jätä minut rauhaan.