Jo nuorempana kuvailin omaa sosiaalista käyttäytymistäni kuin olisin kuilun toisella puolella, yksin, ja muut sillä toisella puolella. Kukaan ei pääse lähelle, mutta kuulevat ja näkevät minut. Joskus on vaikea kuulla mitä kuilun toiselta puolelta huudetaan, joten muita on joskus vaikeaa ymmärtää.

Nyt minulle tulee mieleen muuri. Olen muurin toisella puolella ja toiset ihmiset toisella puolella. Muuri vaimentaa kasvottomat äänet. Kukaan ei tiedä olemassa olostani jos en sano mitään.

Etsin ja olen aina etsinyt, yhteyttä muihin ihmisiin. Mielellään sellaista sisäsyntyistä yhteyttä, jossa toinen ymmärtää puolesta sanasta mitä tarkoitan. Sellaisten ihmisten kanssa en tunne oloani yksinäiseksi tai vialliseksi. Ulkopuoliseksi. Alieniksi.

Olen aina halunnut ja haluaisin edelleen ympärilleni kommuunin tai "perheen" turvallisista ihmisistä. Ihmisistä, jotka ymmärtävät minua ja, joita minä ymmärrän.

Toisinaan tuntuu, että aivan sama miltä kannalta yritän lähestyä tätä ongelmaa, törmään aina seinään. Haluan olla sosiaalinen ja hitto, pelaaminen on sosiaalista puuhaa. On tiimit ja klaanit olemassa sitä varten. Silti minusta tuntuu, että kuolen ahdistukseen siitä, että pitää kommunikoida vieraiden ihmisten kanssa. Silti inhoan syvästi sitä tunnetta, kun klaanichat hiljenee tervetulotoivotusten jälkeen kiusallisesti ja minusta tuntuu, että pitäisi sanoa jotain, mutta loppujen lopuksi en tiedä mitä sanoisin ja kaikki mitä sanon on vain "thank you for inviting".

Voisinko olla enää autistisempi.

Olen ollut klaanin johdossa ja rivimiehenä toisen klaanissa. Palaan aina tähän samaan ongelmaan; en pysty puhumaan, en pysty kommunikoimaan. Tunnen itseni ulkopuoliseksi omassa klaanissanikin.

If nobody's doing anything to keep you, why are you fighting to stay?

Nää hetket on niin hauraita.

Koen jossain määrin jääväni vähän kaiken ulkopuolelle.

Äiti hankkii koiran ja jakaa sen siskon tyttöni kanssa. Eikä siinä sinällään mitään väärä olekaan, onhan mulla omakin, mutta kun sekin on harrastuksena ollut aina mun ja äidin juttu.

Mun paras ystäväni ikinä, löysi töitä pitkähkön yrittämisen jälkeen ja toki olen siitä iloinen, mutta jotenkin samalla sekin tuntuu ajavan meitä erilleen. Toisaalta osasin sitä odottaakin, enkä sinällään siitä häntä syytä. Olihan se väistämättä edessä, että jompi kumpi meistä työllistyy ensin/lopulta ja se välimatka vaan kasvaa. Ehkä on vain aika päästää tästä ihmissuhteesta irti? Antaa sen elää ja muokkautua vapaasti, häviää sitten tai on häviämättä.

Jotta elämäni ei nyt pelkkää etäytymistä kaikesta olisi, mainittakoon, että olen ollut enemmän veljen kanssa yhteydessä. Hän lähettää minulle kissastaan kuvia tai joskus jopa pelataan yhdessä. Siihen nähden, että hänelläkin on työnsä, tuntuu välillä, että olen loppujen lopuksi enemmän häneen yhteydessä kuin ihmiseen, jota olen pitänyt parhaana ystävänäni ja, joka väittää sellainen olevansa, mutta jotenkin harrastukset ja muut ihmiset täyttävät sen paikan, jossa minä olin ennen.

Olen suunnitellut kesää ja jotakin alustavaa summer bucket listiä, johon kuuluu historiallisesti merkittävien paikkojen tutkimista, vähän seikkailua ja vähän nostalgiaa. Tai varsinaisesti se ei ole mikään summer bucket list, mutta enemmänkin paikkoja, joissa haluan ja aion käydä, heti kun maa ehtii sulaa.

Pyörän hain toissa päivänä isän luota talvisäilytyksestä ja sekin kausi on nyt korkattu. Yritän totutella tuohon uuteen pyörään, vaikka vanha tuntuukin monin tavoin paremmalta, mutta varsinaisesti se ei ikänsä puolesta ole kovin hyvä ja on vähän liian pienikin mulle. Hassua ajatella, että sillä pyörällä ajelin ala-asteen viimeisillä luokilla, läpi koko yläasteen ja nyt vielä aikuisenakin sillä on tullut kihnuteltua yli 10 km koulumatkat ja silti se toimii, vaikka ikä siinä näkyykin jo pikkuhiljaa. Samalla pyörällä veivailin 16 km vetotrailit suden kanssa Kuopiossa. Eikä ikinä jättänyt tielle.

Kouluhommatkin jopa etenee.

Ehkä tämä elämä ei niin hirveää paskaa olekaan.