Jo nuorempana kuvailin omaa sosiaalista käyttäytymistäni kuin olisin kuilun toisella puolella, yksin, ja muut sillä toisella puolella. Kukaan ei pääse lähelle, mutta kuulevat ja näkevät minut. Joskus on vaikea kuulla mitä kuilun toiselta puolelta huudetaan, joten muita on joskus vaikeaa ymmärtää.

Nyt minulle tulee mieleen muuri. Olen muurin toisella puolella ja toiset ihmiset toisella puolella. Muuri vaimentaa kasvottomat äänet. Kukaan ei tiedä olemassa olostani jos en sano mitään.

Etsin ja olen aina etsinyt, yhteyttä muihin ihmisiin. Mielellään sellaista sisäsyntyistä yhteyttä, jossa toinen ymmärtää puolesta sanasta mitä tarkoitan. Sellaisten ihmisten kanssa en tunne oloani yksinäiseksi tai vialliseksi. Ulkopuoliseksi. Alieniksi.

Olen aina halunnut ja haluaisin edelleen ympärilleni kommuunin tai "perheen" turvallisista ihmisistä. Ihmisistä, jotka ymmärtävät minua ja, joita minä ymmärrän.

Toisinaan tuntuu, että aivan sama miltä kannalta yritän lähestyä tätä ongelmaa, törmään aina seinään. Haluan olla sosiaalinen ja hitto, pelaaminen on sosiaalista puuhaa. On tiimit ja klaanit olemassa sitä varten. Silti minusta tuntuu, että kuolen ahdistukseen siitä, että pitää kommunikoida vieraiden ihmisten kanssa. Silti inhoan syvästi sitä tunnetta, kun klaanichat hiljenee tervetulotoivotusten jälkeen kiusallisesti ja minusta tuntuu, että pitäisi sanoa jotain, mutta loppujen lopuksi en tiedä mitä sanoisin ja kaikki mitä sanon on vain "thank you for inviting".

Voisinko olla enää autistisempi.

Olen ollut klaanin johdossa ja rivimiehenä toisen klaanissa. Palaan aina tähän samaan ongelmaan; en pysty puhumaan, en pysty kommunikoimaan. Tunnen itseni ulkopuoliseksi omassa klaanissanikin.