Maailman paras joululahja

Olet sinä, rakkaani.

En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin olen sinun kanssasi. Ensimmäinen joulu sinun kanssasi tuntui monien vuosien jälkeen joululta. Oli ihana herätä sinun vierestäsi, maata siinä. Ei ollut kiire minnekään. (Muualle kuin imuroimaan… Niitä hetkiä, joille voi nauraa loppuelämän.)

Oikeastaan, meidän alkuumme palatakseni, olen vasta alkanut nauttimaan elämästä sinun tultua osaksi elämääni.

En unohda ikinä sitä tunnetta, kun ensi kertaa kohtasimme. Kun näin sinun kävelevän minua kohti bussiasemalla, kasvoillasi leveä virnistys. En unohda sitä, miltä kätesi tuntui kädessäni. Enkä liioin sitä, miten turvalliseksi tunsin oloni kanssasi kesäyössä.

Enkä koskaan unohda sitä, miltä tuntui nojata sinuun bussiasemalla ja miten Yön Rakkaus on Lumivalkoinen soi taustalla, lähellä olevasta konsertista johtuen.

Ne kaikki yöt sinä syksynä vierelläsi, olivat jotain paratiisimaisella tavalla ihanaa. Kaikki pois lähtösi samalla tavalla pakahduttavaa ja aina ensimmäinen vuorokausi oli pelkkää itkemistä ja ahdistumista yksinäisyydestä ja siitä, että seuraavaan tapaamishetkeen oli niin pitkä aika vielä.

Yöt lähelläsi eivät tunnu enää samalta, vaan joltakin paremmalta. En tiedä mitään ihanampaa kuin kaivautua viereesi peiton alle, tuntea kuinka kätesi kiertyvät ympärilleni. Rakastan kuunnella hengitystäsi niinä hetkinä kun en saa unta ja makaan vain hereillä.

Tunnen oloni turvalliseksi kanssasi.

Tämä on kolmas yhteinen joulumme. Uutta tässä on se, ettei se ole samanlainen kuin aikaisemmat. Olemme tänäkin jouluna yhdessä, mutta se on erilaista yhdessä oloa. Emme ole enää ihastuneita, vaan rakkaus on sitoutunutta ja vakinaista. Kestävää ja taipuisaa.

Tältäkään joululta en odota muuta, kuin sitä, että saan viettää aikaa rakastamani ihmisen, sinun, kanssasi.

Olet rakkainta minulle. Tärkeämpää kuin mikään muu ja haluan, että voisit olla onnellinen kanssani. Nauttia näistä joulun pyhistä ja unohtaa hetkeksi kaiken muun. Muistaa vain sen, että olemme olemassa toisiamme varten.

Minä rakastan sinua, kulta.

Mukavaa joulua.

Rakas Kulkija

Älä sano minulle, että hyväksyt minut sellaisena kuin olen, jos et sitä aio tehdä. Minä itken paljon ja en voi tunteilleni mitään; ne tulevat ja menevät. Ne eivät oikeuta sinua olemaan ilkeä minulle.

Jos minun kanssani on kerran niin kamalan paha olla ja en mielestäsi huomioi sinua tarpeeksi, en pakota sinua jäämäänkään. Tämäkin taas osaltaan liittyy hyväksymiseen. Sellainen minä olen, etäinen ja vaikeasti lähestyttävä. Viihdyn yksin, omassa seurassani, ajoittain ehkä jopa liikaa. Mutta tukehdun liialliseen läheisyyteen; tarvitsen tilaa ympärilleni.

Mikään ei silti muuta sitä, että olen sinun. Meidän väliimme ei ole tulossa ketään, eikä mitään. Enää edes koirat eivät ole minulle niin tärkeitä ja merkityksellisiä, kuin sinä.

En pysty tällä hetkellä näkemään itseäni seksuaalisena olentona, sillä kaikki mitä näen itsessäni, on vain tämä pullataikinamaisen löysä ja venyvä keho. Se oksettaa minua. Yritän kuitenkin tehdä jotain sen eteen. Lihavuus on kai ollut se merkittävin asia, jonka vuoksi välttelen läheisyyttä. Kuinka välillä toivoisin olevani jotain muuta. Mutta en ole ja muuksi tämä löllyvä läskikasa ei muutu, ellei tee jotain. Minä taistelen. Todella kovasti.

Vaikka pystyisin seisomaan vahvana koko maailmaa vastaan, siihen en valitettavasti sinun edessäsi kykene. Jos sanot jotain ikävää, se uppoaa aina syvälle. Tämä ei ole ensimmäinen ilta, jona harkitsen ihoni auki leikkaamista. Rangaistusta siitä, että en voi olla juuri sellainen nainen, kuin sinä haluaisit minun olevan. Rangaistusta siitä, että en ole parempi sinulle.

Minä en jaksa kipua. Välillä tuntuu, että tämä ei ole oikea hetki elämässäni parisuhteelle. Tosin, jos ei nyt, niin sitten ei koskaan. Sinun jälkeesi ei tulisi ketään. Eläisin elämääni eteenpäin ja keskittyisin opiskeluun, työhön ja uran luomiseen. Ne minulle tälläkin hetkellä merkitsee, vaikka se ei kai siltä näytäkään. Niistä kuitenkin toistuvasti haaveilen ja niitä minä mietin. Etenkin sitä, missä minä olen ja mitä minä teen ensi syksynä.

Minun kanssani ei ole pakko olla, jos siltä tuntuu. Olet vapaa lähtemään heti, kun siltä tuntuu.

Jos rohkeutesi ei riitä, minäkin voin pakata tavarani ja siirtyä pois saastuttamasta elämääsi tämän enempää.

Olen pahoillani kaikesta.

yksinäiset väittelyni kanssa hulluuden

Suojeleva pala hopeaa on ollut poissa sydämeni lähettyviltä liian kauan. Olo on tuntunut perin alastomalta ilman sitä. Sen tuttu paino on puuttunut.

Koira on käpertynyt keräksi. Se iltaisin hourailee kivuissaan rakastamisesta ja astuu väkisin pikkulapsia.

Joskus vajoan omaan pienuuteeni ja panikoin, koska en halua epäonnistua.

Kai minun pitäisi alkaa taas meditoimaan. Istua pimeässä huoneessa ja laskea sydämenlyöntejä silmät kiinni.

En tiedä mitä minun pitäisi kirjoittaa suojattomuudessani. Tiedän asioita, joiden tietämisellä ei ole merkitystä.

Joinakin hetkinä on vain turha taistella vastaan; sinua käytetään kuitenkin, teitpä minkä teit.

En tiedä vieläkään mitä on Vapaus ja sitä minä kai lähdinkin etsimään aloittaessani Sinfonian.

Joskus on kai vain parempi sulkea mielestään ne asiat, joita ei voi muuttaa tai unohtaa täysin.

Pysyä jatkuvasti liikkeellä, ja paeta.

En tahtoisi olla täysi ääliö.

Siinä minä seison. Tai oikeastaan kävelen, kohti kotia. Vanha puminretale tepastelee vieressäni, ei kisko tai pyri minnekään. Kulkee vain.

Jostain takaani kuuluu kaiun säestämänä rääkyvän paimenkoiran epätoivoinen mölinä. Kuin se yrittäisi sanoa, että älä jätä minua. Se tuntuu tavallaan liikuttavalta, että jokin olento saattaa pitää minusta noinkin paljon. Mutta todellisuudessa se tuntuu vain oksettavalta. Se on riippuvainen minusta. Riippuvaisuus ei ole ikinä hyvä. Se ahdistuu, kun joku toinen taluttaa sitä, tai vie sen pois minun luotani. Se ei ole terveellistä.

Sinä hetkenä vihasin itseäni. Kävellessäni. Vihasin sitä mitä olen, sitä mitä minussa on. Vihasin omaa sukupuoltani, naiseuttani. Vihasin olla nainen. Vihasin myös sisälläni olevaa heikkoutta. Mietin, että millä sellaisenkin saa kaivettua ulos itsestä. Millä sen voi puristaa pois, kuin finnin. Ruoskia sen kuoliaaksi. Mitä tahansa. Haluan eroon siitä.

Mietin, että olisin varmasti ollut onnellisempi miehenä. Ehkä olisin erilainen, täysi peilikuva itsestäni.

Tuntuu, että muut ihmiset saavat elämän näyttämään niin kamalan helpolta. (En väitä, että se olisi sellaista ollut – enhän minä näe kenenkään elämästä kuin nykyhetken ja sen mukaan pyrin olemaan arvioimatta henkilöä.) Koen saavani ponnistella elämäni eteen kohtuuttoman paljon. Aina tulee paskaa niskaan, vaikka en sitä pyydä. Kaikki mitä olen aina toivonut, on ollut se, että saisin olla ja elää rauhassa, omana kummallisena itsenäni. En kaipaa ketään tuomitsemaan, arvostelemaan tai muutakaan. Haluaisin vain olla ja yrittää rakentaa itselleni sellaista elämää, jota haluan elää.

Heikkous, jonka koiratkin minussa aistii, mietin, että voivatko ihmisetkin aistia sen? Olemme kuitenkin mekin pohjimmiltamme eläimiä ja vaikka suurin osa ei ehkä nykyään osaa enää käyttää vaistoaan ja aistejaan, niin eikö silti periaatteessa olisi mahdollista, että minä haisen heikolle, jonka vuoksi paskaa tulee niskaan kerta toisensa jälkeen?

Eivät koiratkaan epätasapainoisen – heikon – lajitoverin päätä silitä ja säälittele. Kyllä ne kiinni käyvät, jos toinen ei pysty, osaa toimia niiden pelisääntöjen mukaan.

Tunnen itsekin, että minussa on vikaa. En ole ehjä, enkä tasapainossa. Toisena hetkenä uskon itseeni ja seison ylpeänä, varmana itsestäni. Toisena hetkenä haluaisin vain vajota lähimpään suohon, pois näkyviltä, pois elämästä. Paeta, kuten olen aina paennut.

Toisaalta huomaan itsessäni muuttuneen paljon asioita, mutta silti tuntuu, että vähäistenkin asioiden muuttaminen on työn ja tuskan takana. Uuvuttavaa.
Onnistuminen on toisaalta palkitsevaakin, mutta välillä tuntuu, että “palkka” vaivaan nähden on varsin mitätön.

Esimerkiksi kampaaja-aika mitä en saa varattua, vaikka miten yritän. Unohdan sen tahattomasti, tuntuu, että soittaminen maksaa enemmän, kuin se euforia siitä, että on taas vaihteeksi sellaiset hiukset, joista tykkää ja voi taas hetken aikaa olla tyytyväinen ulkonäköönsä.

Pelkään välillä antavani periksi, luovuttavani ja samalla ajatus periksi antamisesta saa minut taistelemaan. Tavallaan kai tarvitsen pohjalle putoamista, jotta pystyn hakkaamaan päätäni seinään vielä senkin jälkeen kun sattuu.

Välillä pelkään, että tuhoan läheisteni elämää olemalla, no, tällainen, tarvitseva ihminen. On vaikeaa tuoda omat tarpeensa julki, sillä ei kukaan ole niistä ennen välittänyt. Koen syyllisyyttä siitä, että elän oman tahtoni mukaan ja tavoittelen elämää, jollaista haluan elää. Kuin tekisin pahankin rikoksen muita ihmisiä kohtaan.

Se heikkous, tahdon siitä eroon.

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Toisin sanoen, sosiaalinen fobia, sotketaan usein ujouteen tai arkuuteen, mutta eroaa niistä siten, että kanssakäymispelko on liiallista tai kohtuutonta. Sen voittaminen on usein erittäin vaikeaa.

Oirehtiminen ja tilanteet, joissa sosiaalista pelkoa esiintyy, ovat yksilöllisiä. Pelkoa on hankala hallita, tai se saattaa jopa estää siitä kärsivää henkilöä elämästä normaalia elämää.

Toisinaan henkilö tiedostaa oman pelkonsa kohtuuttomuuden ja epärealistisuuden, mutta siitä huolimatta ei pysty hallitsemaan pelkoa ja pääsemään pois sosiaalisen pelon aiheuttamasta kierteestä; äkäisesti tavaroita paiskova ja nyöseästi vastaava kaupankassa saattaa saada henkilön tuntemaan, kuin vika olisi hänessä ja usein sosiaalisesta pelosta kärsivä syyttääkin tilanteessa itseään, jolloin sosiaalisten tilanteiden epämiellyttävyys ruokkii itseään ja kasvaa.

Näissä tilanteissa normaali henkilö ajattelee kassatyöntekijällä olleen huono päivä tai välttämättä ei edes noteeraa työntekijän ärtymystä.
Henkilö sosiaalisen pelon kanssa saattaa pyöritellä tilannetta mielessään montakin päivää ja miettiä, mitä hän teki tilanteessa väärin, ymmärtämättä kuitenkaan sitä, että tilanne ei alunperinkään johtunut hänestä, vaan kaupan kassaihmisellä todellakin oli vain huono päivä.

Moni sosiaalista pelkoa kokematon ei välttämättä pysty ymmärtämään miltä tuntuu, kun kaupassa hipelöit tavaroita hyllyssä ja yrität tehdä ostopäätöstä ja luoksesi pölähtää yhtäkkiä yli-innokas myyjä, joka apua tarjottuaan ja sinun siitä kieltäydyttyä, jääkin hönkimään niskaasi siihen muutaman metrin päähän, tekemättä yhtikäs mitään muuta, kuin tarkkailemaan sinua ja mahdollista avun tarvettasi. Siinä vaiheessa mielesi tyhjenee, unohdat mitä olit tullut ostamaan ja menet lukkoon. Tuijotat eteesi ja yrität muistaa, mutta ajatuksiisi ei mahdu kuin selkäsi takana kyttäävä myyjä ja päätät liueta pois kaupasta.

Tilanne saattaa kuulostaa huvittavalta, mutta on usein sosiaalisia tilanteita pelkäävälle arkipäivää ja oikeasti ahdistava tilanne.
Jotkut fobiasta kärsivät ehkä pelkäävät soittaa ja ottaa vastaan puheluita, tai tirkistelevät ovisilmästä ennen ulos lähtöä, että rappukäytävässä ei varmasti ole ketään. Toinen taas ei ehkä pysty syömään julkisesti, tai ei pysty käyttämään julkisia käymälöitä. Tai vieraille ihmisille puhuminen jännittää niin paljon, että on pakko näytellä olevansa puhelimessa, jotta ei tarvitsisi kommunikoida vieraan ihmisen kanssa nyökkäystä enempää.

Jotkut kuitenkin ovat pelkonsa kanssa sinut, pystyvät ehkä nauramaan jälkeen päin hassuille tilanteille, joita sattuu ja muutenkin tiedostavat pelkonsa kohtuuttomiksi ja yrittävät päästä pelkoaan niskan päälle.

Anna siis anteeksi minulle, kun ensi kerralla väistän katsettasi, tai ehkä pyydän sinua seuraksi jonnekin, koska tarvitsen henkistä tukea, vaikka en sitä ääneen sanoisikaan. Anna myös anteeksi, jos en vastaa puhelimeen tai soittamisen sijaan laitan sähköpostia tai tekstiviestin. Minua oikeasti pelottaa, ahdistaa tai vain jännittää liikaa, enkä voi sille mitään.

Olen oikeastaan yllättynyt siitä, että en ole kokenut kovinkaan suurta pettymystä itseäni kohtaan nyt kun ihan virallisesti lopetin koulun. Ajoittain tajuan, että olen opiskelupaikaton ja joidenkin mielestä ehkä jopa ns. “tyhjän päällä”. Minusta ei tunnu, että olisin tyhjän päällä. Kulkijan syliin on aina pehmeä pudota.

Olen jopa erittäin tyytyväinen tähän tilanteeseen; jopa siihen, että joudun ottamaan etäisyyttä vanhempiini ja vaikka se aluksi tuntuikin aika kamalalta ajatukselta, ymmärsin, että se on hyväksi itselleni. Ymmärsin myös, että ehkä en ole ikäisekseni riittävän itsenäinen, vaikka se tavallaan on asia, jota olen aina tavoitellut. Haluan pärjätä omillani.

Tuntuu siltä, että maailma on alkanut avautumaan minullekin. Etenkin noiden Turvallisuus & Puolustus 2012 –messujen jälkeen. Tavallaan odotan, että olisi jo kevät, jotta voisin hakea ja jännittää sitä, että pääsenkö opiskelemaan. Pelätä pahinta ja toivon parasta.

Koulun lopettaminen oli fiksuin teko tähän mennessä. En minä ollut valmis sinne. En voi tietää olenko valmis vielä ensi vuonnakaan, mutta aina saa ja voi yrittää. Mutta kai tämä oli se henkisen kasvunkausi, jota sisimmässäni odotin aikaisemmin. Ehkä tunne “minun kasvettava” enteili tätä hetkeä, kun alan oppimaan itsenäisemmäksi ja kohtelemaan itseäni paremmin.

Minun on ollut hyvä olla useamminkin kuin olen tänne jaksanut kirjoittaa. Ahdistus vain on asia, joka vaatii yleensä tulla kuulluksi ja päästä pois, siinä missä hyvän olon parantava voima hyväilee sisintä ja siitä tykkää nauttia itsekseenkin.

Odotan 22. päivää. Haluan puhua. En muista milloin olisin halunnut puhua aikuisen ihmisen kanssa mistään elämääni liittyvästä. Olen aina ollut sitä sorttia; “mene pois, ei kuulu sulle” – vaikka en ole edes osannut huolehtia tai antaa muiden huolehtia itsestäni.

Vaikka silti vihaan sitä, että jotkut huolehtivat vain työkseen, mutta niitäkin on, jotka oikeasti haluavat tietää, miten minulla menee. Niitä, joiden neuvot ovat henkilökohtaisia, eivätkä vain viranpuolesta annettuja.

epätoivo

don’t waste your time on me?

Jos jotain inhoan, niin tätä epäuskoa itseäni kohtaan. Tänään on taas tuntunut, ettei minusta ole mihinkään. En jaksa uskoa, että on.

Ymmärsin miksi turvallisuus ja puolustus kiehtoo; se totuus siitä, että olen tuntenut oloni turvattomaksi silloin kun asuin vanhempieni kanssa. Tavallaan se on läsnä vieläkin, vaikka sinällään oloni ei ole uhattu tai pelokas. Turvattomuus johtuu enemmänkin minun ja vanhempieni suhteesta. Silloin joskus osastolla tunsin oloni todella turvattomaksi, kuin olisin ollut tulilinjalla jatkuvasti, ilman suojaa.

Turva-ala ajatuksena tuo turvaa. Tavallaan kai tiedän, mitä haluaisin tehdä. Mutta ainoa kysymys on se, pystynkö ikinä saavuttamaan sitä. Aikaisemmin tuntui, etten jaksa olla koulussa ja nyt olen tehnyt varsin vakaan päätöksen siitä, että ehkä ensi keväänä haen. Samalla on pelottavaa miettiä miten kauan oikeasti on siihen, että astun palvelukseen – siihen ei nimittäin ole enää todellakaan pitkä aika. Minua pelottaa, myönnettäköön se. Pelkään epäonnistumista, sitä ettei minusta kuitenkaan olisi täyttämään omia haaveitani. …vai ovatko ne edes omiani… en tiedä.

Ymmärsin myös sen, että omat vanhempani ovat vahingollisia minulle. En haluaisi, mutta joudun ottamaan vielä enemmän etäisyyttä heihin. Itseni ja oman hyvinvointini vuoksi.

En oikeastaan jaksa miettiä tulevaisuutta, ennen kuin olen saavuttanut kaksi seuraavaa etappia. Mielessäni on jonkinlainen kartta, mutta en tiedä uskallanko suunnistaa sen mukaan.

Kerrankin kun olisin varma jostain, en uskalla elää sen mukaan.

Hyvä olo ja itsevarmuus kestivätkin jo liian pitkään. Ehkä tämä on ansaittua.

Tällainen mitätön raukka kun olen.

sotilaallinen kriisinhallinta

Tulipahan käytyä siellä TuPu-messuilla. Minulla oli jopa kivaa ja tunsin saavani vain enemmän motivaatiota mitä armeijaa kohtaan tulee. Tunsin varmuutta ja halua, uskoa siihen, että pystyn.

Sitten tulen kotiin. Innoissani kaikesta. Sitten minun ajatukseni tallotaan maan tasalle, mitätöidään, vähätellään.

Arvatkaa kyynelieni katkeruus.

Siellä oli niin erilaisia, mielenkiintoisia asioita ja ihmisiä. Kaikki niin asiallisia, kohtelivat kuin aikuista, tarjosivat tietoa, olivat rohkaisevia ja kannustavia. Motivoivia. Miksi läheiseni – tai osa heistä – eivät voi olla samanlaisia?

Miksi pitää aina ensimmäiseksi vähätellä ja lytätä.

Tulen kuitenkin onnistumaan, sillä olen tarpeeksi hullu uskomaan, että onnistun.

EN tarvitse siihen muita, en muiden hyväksyntää.

Ei tarvitse kaukaa etsiä syytä vainoharhaisuudelleni. Toivoisin, ettei se olisi verissä, mutta kasvatuksessa ainakin.

Toisaalta sama jääräpäisyys loistaa. Neuvojen vastaanottamattomuus. Ei ole vaikea nähdä, kenen tytär oikein on..

Kuitenkin sisimmässäni haluaisin olla täysin eri ihminen. Kaikkea sitä, mitä en ole. Tuskin ikinä olenkaan.

Joskus toivoisin, että minullakin olisi ollut samanlaiset vanhemmat, kuin tuntemillani ihmisillä; yhtä lämpimät, välittävät, tukevat.

Kaiken sen sijaan sainkin painostavat, häpeävät, hyljeksivät ihmiset. Kaikki ne toiveet, joita en ole onnistunut täyttämään ! Enkä ole silti vieläkään oppinut elämään itselleni.

Enkä ole kasvanut aikuiseksikaan näiden vuosien aikana. Tunnen itseni vieläkin 15-kesäiseksi tytönhupakoksi, vaikka jokin silti jossain on jollakin tavalla muuttunut.

Välillä tuntuu, että täytyisi päästä jonnekin pois, missä olisi tilaa huolehtia itse itsestä.

Tavallaan inhoan sitä, että minusta on kasvatettu suorituskeskeinen mielistelijä. Se on johtanut siihen, että en tee elämässäni mielestäni mitään oikein, enkä jaksa enää yrittää ja ryven tässä itsesäälissä, tietämättä totellako omaa vai toisten tahtoa. Jos sellaista omaa tahtoa minulla edes on.

Jopa se, että koiralla on maha sekaisin, saa minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi koiranomistajaksi – minusta siis ei edes ole ruokkimaan ja hoitamaan nelijalkaista… miten minusta siis mihinkään muuhunkaan olisi.

Jatkan siis pakomatkaani vielä. Vaikka kaikki varastetut unelmani yhä kummittelevat mielessäni. Sen vielä sanon, että mielestäni on ikinä, milloinkaan, missään tilanteessa väärin sanoa nuorelle ihmisille, että sinusta ei ole täyttämään omia unelmiasi.

Siksi minusta ei tullut, eikä ikinä tule, astrogeologia.

kauniit rakkaustarinat

Tunnen itseni näkymättömäksi. Olen odottanut, että olisi jotain kerrottavaa, mutta mitään ei tule. Pää pysyy tyhjänä silloin kun mieliala on jotenkuten maan päällä lipuva. Sitten kun se maa tulee vastaan, on helppo myöntää kaikki virheensä ja se, että tarvitsee ehkä jonkun ulkopuolisen apua. Vaan kun en osaa ottaa apua vastaan.

On oikeasti ollut paha olla. Ollut jo pidemmän aikaa. Kaikki tuntuu mustalta ja tunnen epäonnistuneeni. Tuntuu vaikealta nousta sieltä syvänteistä, vaikka mieli keveänä se ei vaikeuksia tuotakaan. Silloin ei tosin tuota vaikeuksia edes uskoa siihen, etteikö minusta vielä olisi johonkin. Mutta kuten sanoin; kun maa tulee vastaan, ei ole pois pääsyä.

Nautin monista asioista, joita teen. Minusta on ihanaa elää; silti on jokin lähtemätön minussa, joka heittää varjonsa todellisuuteni päälle. Myönnän taas eläneeni enimmäkseen pääni sisällä ja olleeni varsin väsynyt kommunikoimaan, sen tähden, etten jaksa todellisuutta. Vaikka ei tämä niin karseaa ole, muuten kuin yksinäisyyden osalta. Mutta sekään ei muutu, jos en itse tekisi sille jotain. Mutta en osaa.

Näkymättömyyden tunne tulee siitä, että kukaan ei huomaa olemassa oloani. Tuntuu, että saan koko ajan taistella, että tulen huomatuksi ja kuulluksi. Silti tuntuu, etten tule siltikään.

Olen harkinnut hankkiutuvani eroon facebookista, nähdäkseni, että kuinka moni oikeasti jää sen jälkeen. Kuinka moni pitää yhteyttä sen jälkeen. Tuskin kovin moni, kun nytkään ei pidä kukaan… ja koen itse sen uuvuttavaksi, että joudun roikkumaan ihmisissä ja lähes kerjäämään nähdyksi tulemista. En halua sitä. Haluaisin, että edes joskus minulla olisi ystävyyssuhde, joka perustuisi vastavuoroisuuteen; saisin siis oikeaa vastakaikuakin joskus.

Joku viisas joskus sanoi, että uhrautuvaisuudesta joutuu kärsimään, että se polttaa loppuun. Minun myönnettävä, että se henkilö oli oikeassa.

Silti en pääse eroon syyllisyydestä, joka tulee siitä, että koen kääntäväni selkäni ihmisille.

Ehkä suurin syy näkymättömyydelle onkin se, että en itse huomaa itseäni?

Sanat eivät tule ulos. Kaipaan kamalasti, mutta en tiedä mitä. On vain tunne, ikävä.

Tämä kesä oli lyhyempi kuin muut. En uskalla pettyä, sillä en halua katkaista tätä kevyttä ravia. Vapaus on niin lähellä.

Susi sisälläni on herännyt taas ja se kaipaa juoksemaan. Elokuun mustia öitä ei voi lakata rakastamasta.

En saa järjestettyä ajatuksiani. Ne eivät pysy lieassa, vaan nakertavat sen poikki ja pakenevat tuntemattomiin sfääreihin. Olen kai levoton.

Jotakin on pahasti rikki
Ja minä olen yksinkertainen
Enkä tiedä kuinka ehjän
Siitä millään saa
Minä haluasin rauhaa
Mut sota tähän sieluun solmittiin

kaipaus kirjoittaminen kuolema

Olen kuulemma pikkusieluinen, koska en halua, että kukaan kutsuu minua koirieni äidiksi, äiskäksi, mammaksi ja niin päin pois.

Tuon pikkusieluiseksi nimittelemisen vielä olin valmis nielemään, vaikka ääneen olikin pakko huomauttaa, etten ole koirani “äiskä”, mutta se meni ylitse hilseen, että koiralle tarvitsi mennä sanomaan; “muista sitten teititellä N:ua” äänen sävyllä, joka oli tarkoitettu vittuiluksi minulle.

…sitten ihmetellään, että miksi en jaksa ihmisiä. Miksi haluan olla yksin.

Aina sattuu. Myöhemmin vielä tulee kotiin Kulkija, jolle kertoessani tämän välikohtauksen, hän toteaa, että isäni on hyvä mies…

Olisit edes kerran minun puolellani, perkele.

Voi joutua itkemään vähän, jos on antanut kesyttää itsensä.

Eräänä päivänä kuljeskellessani suolla, kohtasin sudenpennun…

klik

mustikanvarpujen seassa

tanssii susi

vapain askelin

Katoava ranta

sudenpolkujen mittaiset unet
untuvienjäänteet katoavalla rannalla

muistatko vielä missä olet
missä polku katosi
ja missä suottarien viehkeä kikatus kuului

 

 

näillä main mikään näkemäsi
kuulemasi, haistamasi
ei ole totta
mikään tunne ei ole totta

vielä hetken kun viivyt
et enää muista itseäsikään

 

 

katoavan rannan taika
on unohtaa kaikki
ja nähdä unia
vaikka ei sulkisi silmiään

olemassa olo on toissijaista

tämä on koti

Y k s i n ä i s y y s j a s e n j ä i s e t h a m p a a t

raatelevat minua. Rikkovat herkän sudennahkani, saavat sen nirhautumaan mustelmille.

Taistella vai ei, ka siinä kysymys. Toinen soturinvaistoinen sai minut hetkeksi uskomaan tulevaisuuteen, mutta tänä yönä menneisyyden painostavuus nappasi minut kiinni ja raiskaa nyt minua uudestaan ja uudestaan. Eikä minulla ole voimaa laittaa vastaan.

Minä pelkään aivan tavattomasti; pelkään nyt tekeväni uudestaan samat virheet, kuin edellisen koiran kanssa. Entä jos en enää osaa kasvattaa koiranpentua?

Epävarmuus pureskelee nilkkojani poikki, estäen minulta paon. Vai antaudunko minä vain sille? Onko se totta, etten voi paeta sitä ja sen kumppania, jota kutsutaan Peloksi?

Miksi ne aina haluavat satuttaa ja pilata kaiken? Pahoinpidellä minut niin sisältä kuin ulkoa.

Miksi alistun niille? Miksi alistun kaikille, jotka kävelevät ylitseni?

Tunnelukkotesti sanoo, että vahvin lukko on Uhrautuvaisuudessa, jonka takia kärsin niin paljon ihmissuhteissani. Ulkopuolisuus ja Uhrautuvaisuus.

Haluaisin vaan sulkea ihmiset pois ympäriltäni, mutta kun se vaan sattuu niin paljon. En tiedä, että tekeekö se elämästäni yhtään sen helpompaa, että elän heidän varjossaan, josta sitten katselen heitä ja heidän elämiään haikeana ja kipeästi toivoen, että voisin olla osa sitä. Kaikkien vuosien jälkeenkin.

Miksi annan ihmisten käyttää minua? Hyötyä minusta ilman vastapalkkaa; vilpitön avunanto on nyt eriasia. Haluaisin vain tasapainoisen ystävyyssuhteen, jossa en olisi vain se henkilö, joka antaa ja tekee kaikkensa, mutta ei saa edes kiitosta takaisin.

Olen henkilö, jota ignoorataan päivästä toiseen, mutta roikkuu silti uskollisesti peesissä.

Helvetti, en mä ole kenenkään koira.

tämä laulumme perinnöksi jää…

Miksi sitä itse tuntee olevansa se “pahis”, jos kieltäytyy olemasta kynnysmattona ihmisille?

Kyllä minä autan ja olen läsnä, mutta en halua kenenkään määräilevän. Suuttuvan siitä, jos en jaksa tai ehdi uhrata aikaani ja voimavarojani. Miksi minusta tuntuu taas käytetyltä?

Kai minullakin on oikeus sanoa “ei”, silloin kun en halua kenenkään puuttuvan ja päättävän asioista elämässäni?

En siltikään tiedä, että kumpi tuntuu pahemmalta; se, että tunnen itseni kamalaksi narsistiseksi paskaksi kun näytän ihmisille rajat vai se, että annan heidän pyyhkiä jalkansa minuun ja kävellä ylitseni?

Jälkimmäisessä ei ainakaan olisi tätä jäytävää syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta – olenko minä tosiaan näin paska ja itsekäs?

En vain halua, että kukaan kävelee enää ylitseni. Missä ovat ihmiset, jotka kunnioittavat toisia ja, joiden ystävyyssuhteet perustuvat vastavuoroisuuteen?

Taas tänään en haluaisi olla ihminen. Ehkä salamatkailen ennen unensaantia – vaihdan muotoni johonkin jalompaan maankulkijaan.

Vain vesisade seurana. Yö levittäytyy sinisenä hämäränä ulkona, sade napsahtelee ikkunalautaan. Koira huokaisee syvään.

Tänään olen ollut vain neljän seinän sisällä. Sateen vuoksi. Sekä kipeiden reisien.

En tiedä. Ei oikein ole sanottavaa. Odotan vain kovasti elokuuta, että voin viimeinkin keskittyä johonkin muuhun, kuin itseeni ja olla valvomatta näinä uuvuttavina pikkutunteina. Yksinäisyys on näissä se pahin.

Viime yönä pyörin taas pitkään valveilla sängyssäni, tänään en viitsi mennä, ennen kuin tuntuu siltä, että silmät kuivuu kuoppiinsa. Sängyssä pyöriskely on inhottavinta, mitä tiedän. Tulee kuuma ja kylmä ja taas kuuma. On hiki, selkää kutittaa. Ulkoa kuuluu pelottavia ääniä. Koira makaa jalkojen päällä ja jalat puutuvat. Lisää kammottavia ääniä ulkoa.

Olen samaan aikaan tyytyväinen yksinäisyyteeni ja samalla kuitenkin kamalan vihainen ihmisille, että he kohtelevat minua kuin ilmaa. Oloni on kuitenkin ollut enimmäkseen hyvä, kun ei ole tarvinnut miettiä ihmissuhteita. Samalla tosin olen huomannut, ettei minulla edes ole niitä.

Loppuisipa huomiseksi sade, niin voisin lähteä ulkoiluttamaan kissoja.

Herään aamulla valkoisen turkin seasta. Haparoin sudenkarvaa unisesti ja mietin, että miten tutulta se tuntuu.

Näin taas viime yönä unta kouluunlähdöstä, isästä sekä koirista. Se oli aika kummallinen uni, mutta en muista siitä juuri mitään. Vain sen, että menin taas kouluun.

Taas tuntuu pärjääminen siellä hyvin mahdolliselta, vaikka järjellisesti tiedän, että se kaatuu siihen samaan kuin aina ennenkin. Ahdistus siitä, että tiedän, etten osaa. Vaikka tiedän, että oppimista varten olen siellä. Mutta en ole esimerkiksi ruotsissa edes ammattikoululaisen tasolla, puhumattakaan matematiikasta. Tavallaan olen kyllästynyt olemaan erityinen, kyllästynyt siihen, että painin aivan eri sarjassa.

Kyllästynyt olemaan riittämätön. (Ennen kaikkea itselleni.)

Eikä ongelma tietenkään ole yksin nuo, vaan liikuntatunnit. Ajatus niistä on aivan käsittämättömän ahdistava. Tai yleensäkin koko kouluilmapiiri on ahdistava. Ahdistava ajatus.

Pyyhin kielteiset ajatukset pois, vaikka sormet niitä kirjoittavatkin. En salli niitä. Niiden kautta olen heikko, kielteisen ajattelun kautta olen heikko. Perfektionismistani en kuitenkaan suostu luopumaan, olkoon sitten vaikka kuinka sairasta. Kehitys loppuu tyytyväisyyteen ja minä en aio olla tyytyväinen.

Tästä ruumiista on muuhunkin ! Minä aion ruoskia sen muun ulos sieltä, sen on tultava ulos, tiedän, että se on siellä ! Tässä kehossa on vahvuutta, käsittämätöntä vahvuutta. Vaikka olen nainen.

Se on jännä, että miten vahvaksi itsensä tunteekaan riittävällä itsekurin määrällä.

Pidän siitä tunteesta, kun liikkumattomuus ahdistaa ja on vaikea pysyä paikallaan. Tykkään tästä uudesta levottomuudesta.

Tykkään myös siitä, että on sitä itsekuria tehdä niitä valintoja ruoan suhteen. Vaikkakin välillä olen antanut tietoisesti periksi, jos on tehnyt mieli jotain erityistä.

Koen silti onnistuneeni, edes jossain.

ohutta yläpilveä

 

Haluaisin erakoitua ihan oikeasti. Haluaisin myös pois. Lähteä liftaamaan jonnekin kauas. Unohtaa kaikki pikkusieluiset ja turhamaiset ihmiset.

Ihmissuhteeni saavat minut tuntemaan itseni jotenkin riittämättömäksi ja kovin arvottomaksi. En oikeastaan edes tiedä enää, miksi taistelen pitääkseni ne elossa. Kai se on vaan se nykyajan normi, että pitää olla PALAJON ystäviä, että saat säilyttää ihmisarvosi, etkä ole ihan täysin säälittävä nolla?

Miksi siis säilyttää ihmissuhteita, jotka eivät tee minua onnelliseksi? Tunnen pientä syyllisyyttä siitä, että edes tohdin tuon kysymyksen kirjoittaa, mutta mitä se oikeastaan edes hyödyttää, että tuhlaan aikaani roikkumassa ihmisissä, joille en merkitse mitään?

Voisin käyttää sen ajan etsimällä uusia ystäviä tai sitten ihan vaan erakoitua, valita tietoisesti sen yksinäisyyden. Kun uskon kuitenkin, että ihminen voi tulla toimeen ilman ystäviäkin. Ainakaan toistaiseksi en ole vielä itsemurhaan päätynyt.

Ehkä tämä päätös vapauttaa minut syyllisyyskierteestä ja olen taas vähän enemmän vapaampi.

Sinä olet ihminen, muistatko?

Öinen vaellus lävitse uinuvan lähiön. Valkoisen Suden väsymätön askellus, pentumaiset, riehakkaat loikat. Kynsien rapse asfalttia vasten. Uskollisuus, turva, suoja. Rakkaus, loppumaton, vaatimaton, uhrautuva, palvova, vilpitön, ehdoton.

Sudenrakkaus.

Minä kävelen jalkani loppuun ja sen jälkeenkin. Nykyään on helpompaa kävellä, kuin nukkua.

Haluaisin avautua, puhua jollekin, mutta yhä vaan minussa elää sitkeästi se ajatus, että se vaan kuormittaa muita ihmisiä. Se ajatus minuun on istutettu, muutenkin jostain syystä olen alkanut saamaan lempeyttäni takaisin. Vaikka toisaalta sisälläni on niin paljon padottua ja suojeltua vihaa, että voisin huutaa ikuisuuden ja se kaikki ei silti tulisi ikinä ulos. Enempää en kuitenkaan voi sitä suojella sisälläni, sillä sinne ei mahdu enempää. Portin raottuessa sieltä syöksähtää vereen salattu määrä myrkkyä, kuin viallisen sydänläpän pumpatessa verta ja päästäessä osan väärään suuntaan, jaksamatta täysin sysätä sitä oikeaan suuntaan.

Mitä ihmeen tienristeyksiä nämä ovat kaikki. En tiedä kuka olen, en muista itseäni. Olen ilkeä ja silti lempeä. Katkera ja suloinen. Vastustamaton ja silti täysin vastustettavissa.

On suloista katsoa nukkuvaa koiraa ja Sutta lattialla. Silti olen täysin hukassa. Ristiriidat vaativat selityksiä. Olen yksinäinen ja silti en kaipaa ketään. Uneton ja toisaalta nukun liikaa.

Juoksen vaikka en jaksaisi.

Vain liikunta saa minut tuntemaan näinä päivinä mitään, senkin tuntu vähenee ja joudun kuluttamaan yhä enemmän aikaani siihen, että se tuntuisi kehossa, minussa. Edes väsymyksenä. Samalla tunnen oloni hyväksi ja varmaksi, voittamattomaksi (oi, naurakaa minulle) ja silti olen heikoin lenkki, arka ja pelokas. Kovin taistellen pelkojani vastaan, yrittäen ymmärtää ja olla ymmärtämättä. Tietämättä mitä tehdä ja silti tietää täysin, että mitä ei tehdä.

Selittäkää minut itselleni.

Miksi tunnen itseni niin vahvaksi nyt, vaikka en ole?

kalma kaulaluilla

Lauantainen hautajaistilaisuus sai minut miettimään omia maahanpanijaisiani.

Kristinuskon hautajaistilaisuus on perin aneeminen kaikkine synkistelyineen ja masentavuuksineen, ilmapiiri oli painostava ja huulillani liehuva hymy tuntui lähes rikokselta. Mutta en voinut sille mitään, että tunsin oloni kevyeksi ja hyväksi, hymy ja itku ovat minulla herkässä. Kyllä oli hetkiä, kun silmät kostuivat, lähinnä siksi, kun muistelin rakkaan Nokkosperhoseni pois lähtöä.

En suostunut laulamaan virsiä tai lausumaan rukouksia, en suostunut lausumaan uskontunnustusta, sillä minun uskoni ei enää ole evankelis-luterilainen kristinusko. Toki muuten käyttäydyin tilanteeseen sopivasti, pyrin hymyilynkin jättämään vähemmälle, vain äidin ja siskon läsnä ollessa tohdin vallattomien suupielieni hieman kohota.

Mitä omiin maahanlaskijaisiini tulee, toivon niissä olevan iloista musiikkia ja vaikka omiin elintapoihini ei viina kuulukaan, mikäpä estää vieraiden sitä nauttimasta. Haluan, että ihmiset sisäistävät sen, että surussa roikkuminen estää vainajan henkeä siirtymästä eteenpäin. Haluaisin, että ihmiset iloitsisivat siitä, että pääsen viimeinkin tapaamaan esivanhempiani.

Sitäkin toivoisin, että minut tuhkattaisiin ja tuhka kaadettaisiin maahan ja sille kohtaan istutettaisiin puu.

En puhetta halua hautajaisiini, muistoja saisi kertoa toki. Sikäli kun minusta sellaisia kenellekään ikinä jää tai jos minulle ylipäätään niitä hautaajia jää.

Henkilökohtaisesti kokisin kristinuskon hautajaistoimituksen häpäisevänä ja loukkaavana, senkin toivoisin ihmisten tajuavan.

Toki on mahdollista, mikäli siis vanhaksi elän ja vanhana saan kuolla, että kulkisin johonkin korpeen odottamaan loppuani. Jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa ei ketään kulkisi ja saisin mädäntyä ja maatua sinne – sellainenhan olisi unelmallinen ja absoluuttisen luonnollinen tapa kuolla.

Mutta no, toivon tosin, että saisin vielä monta vuotta nauttia Kulkijan rakkaudesta ja yhteiselosta.

Hukkuessa

Yön lävitse liukuu vaivattomin liikkein Valkoinen Susi.
Suon reunassa villatupsuja.
On helppo olla hengittämättä, ettei hetki rikkoudu,
yöperhoset lepattele harhateille.

Järvi syö kaiken valon,
musta kita hohkaa kylmää.
Pelko asuu
niissä lähteissä ja syvänteissä.
Petokalan tavoin ui kiinni saaliinsa.

Vanhat mahdit opettivat  minut pelkäämään mustaa vettä.

Sydämenlyönnit ovat ajan mittayksiköitä.
Niinä tunteina moni näky on harhaa ja polut katoavat ilmoittamatta.

Minä luotan vain mustaturkkiseen koiraan,
kun polut johtavat väärään suuntaan.

hautajaiset

läpi hiljaisuuden erämaan
vaellat
paikkaan parempaan
vaikka suru sydämessäni on
loputon
silti kuiskaan hiljaa;

jäähyvästi, jäähyvästi rakkain
on meidän parempi olla näin

 

 

 

 

 

 

 

(selvennykseksi, vaikka en paljon selittelyitä harrastakaan; tämä ei koske Kulkijaa tai meidän välistä suhdetta, olen menossa tänään hautajaisiin ja yritän virittäytyä tunnelmaan)

Joskus itkin sitä, että miten huono mun on olla olemassa.

Nykyään itken sitä, miten hyvä mun on olla ja miten onnellinen olen.

Semper Fidelis

Si vis pacem, para bellum.

Sydäntäni paleltaa, vaikka ei se lämmin ollutkaan.

Tuntuu hyvältä uskaltaa. Olen tehnyt päätöksen koulun suhteen. En mene sinne enää. En aio jatkaa. Hyvästit siis sille stressinkohteelle.

Pidän välivuoden, jonka aikana laihdun ja treenaan. Teen itsestäni vahvan. Sitä seuraava vuosi kuluu – toivottavasti – palveluksessa. Sitä en tiedä, että mitä teen sen jälkeen. Ehkä yritän jäädä töihin sinne? Samaa verta kun kuitenkin olen isäni kanssa; on olemassa todennäköisyys, jonka mukaan minäkin saattaisin viihtyä ruotuväessä.

Olen ollut iltasella jostain syystä perin itkuinen. Tästä juhannuksesta tuntuu puuttuvan jotain. Kokkoa en ole tänä juhannuksena katsonut. Kai minä aluksi suunnittelin meneväni sitä katsomaan Kulkijan kanssa, mutta ei sitten tullut lähdettyä. En jaksa roikkua lapsuuden perinteissä kiinni, kun ei niillä ole enää väliä.

Välillä oikeastaan tuntuu, ettei minullakaan ole mitään väliä. Minä en ole menestynyt elämässäni mitenkään, mikä tuntuu olevan häpeä vanhemmilleni; yrittävät väkisin ohjailla elämääni. luovat paineita. Minun pitäisi tehdä sitä ja tätä, olla jotain. Kukaan ei kuitenkaan kannusta missään mitä yritän. Hyvä, etteivät tee melkein päinvastoin.

Välillä kaikki tuntuu turhalta. Tuntuu turhalta tehdä mitään, kun tuntuu, että ihmiset toivovat, että epäonnistun tai sitten niitä ei jaksa kiinnostaa minun elämäni.

Mutta ei se tarkoita sitä, että antaisin periksi minkään suhteen. Rakastan elämää ja minulla on maailman ihanin aviomies. Ihana koira ja elokuussa toinen. Kaksi ihanaa kissaa. Mitä minä muka tarvitsisin?

Olen vahvempi kuin olen pitkään aikaan ollut. Minä uskon itseeni ja tulevaisuuteen. Minulla on tavoite, joka motivoi minua. Minulla on halua onnistua siinä. Minulla on myös uskoa, että onnistun.

En ole hetkeen pelännyt mitään, en ole jaksanut, enkä sallinut pelkoa itselleni. En halua sen hallitsevan ja rajoittavan elämääni. En ole hetkeen pelännyt epäonnistumista ja pyörtänyt siksi suunnitelmiani. On asioita, joita pelkään, mutta juuri nyt en pelkää epäonnistumista.

Vielä on pari päivää tätä viikkoa jäljellä. Sunnuntaina punnitus, olen kai laihtunut melkein kilon verran tällä viikolla. Mutta tunnit silti jääneet 5 tunnin paikkeille, että jos en huomenna tee useamman tunnin rääkäisyä pyörällä tai jalkaisin, niin tuskin saan 14 tuntia täyteen. Ensi viikolla on siis nähtävä hieman enemmän vaivaa.

Naisenraivolla, sanotaanko.

soturin synty

suden reisiluuhun
kaiversivat tulevaisuuteni merkit

naiseksi synnyit
ollakseen luonnollesi ominaista
lempeys ja lämpö
empatia, ymmärrys

olkoon sinulla soturinsydän
tuomassa rohkeutta
löytää todellisen muotosi

tuokoon se myös sitkeyttä,
periksiantamattomuutta,
kestävyyttä

olkoon sinulla metsästäjän
pettämätön vaisto
tuntekoon jalkasi polut
muistakoon kaikki tiet
joita kerran kuljet

vahvistakoon suden sielu sinua matkallasi
auttakoon se sinua valitsemaan oikeat polut
löytämään sisältäsi
muinaiset salaisuudet

tehköön se sinusta

voittamattoman selviytyjän

miehet soutakaa ! airot tahdissa käskyjen !

Päätä särkee. Uneni ovat olleet väsyneet, vähäiset, puutteelliset ja tyhjät.

Itse asiassa nukkumaan meno eilen oli lähes mahdotonta, vaikka uni toisaalta kyllä tulikin saman tien, kun sain pääni tyynyyn, vaikka tuntuikin aluksi siltä, etten tule nukahtamaan pyörimättä ensin sataa vuotta hereillä.

Mietin taas tulevaisuuttani, tein suunnitelmia. Ei todellakaan ole pitkä aika, kun on aika käydä toteuttamaan… unelmiaan?
Kaipa ne niiksi lasketaan. Tavoitteiksi sitten ainakin, jos ei unelmiksi.

Eräs koira, tuolla kaukana jossakin, on myös saanut jälkikasvua. Siitä hyvällä onnella yksi olisi meidän.

Inhoan tuntea itseni tyhmäksi tai muuten epäonnistuneeksi, myös pettymys on inhottava tunne. Pelkään liikaa.
Siksi en taas saa auki erästä sähköpostia. Siellä se nököttää virtuaalisessa postilootassani, mutta käteni ei suostu tottelemaan. Siksi ei taas auta kuin odottaa Kulkijaa.

Tästä käytöksestä olisi päästävä eroon. En vain tiedä miten. Minua oikeasti        p e l o t t a a.

Niin naurettavalta kuin kuulostaakin. Mieluummin uisin järven ympäri yksin, kuin luen tuon sähköpostin yksin.

Sudentassuni tavoittivat maan eräänä iltana, kun en saanut unta. Hengitin rauhallisesti ja aloitin loikan, tavallisesti loikka kestää iäisyyden, seuraavaan aamuun. Nyt laskeuduin päivän paisteesta vielä lämpimänä olevalle asfaltille kynnet rapsahtaen vaimeasti. Muotoni on tullut takaisin.

Sen villiys sykähteli suonissani ja vaistot tuntuivat vahvoina. Ei sanoja, ei ajatuksia. Pelkkiä reaktioita, liukuvaa liikettä. Vahvoja lihaksia sudenkarvan alla. Liikkeiden vaivattomuus tuntui taivaalliselta oman kömpelön ihmisruumiini jälkeen.

Sen voima on voittamaton.

My strenght did not come from lifting weights.

My strenght came from lifting myself up

when I was knocked down.

Minulla on tappajan vaisto…?

Jahtaan omaa häntääni. Todellisuus muuttuu aste asteelta sekavammaksi.

Yritän elää sen mukaan mitä haluan. Kuunnella sydäntä, kuunnella itseäni. Tehdä juuri niin kuin tuntuu hyvältä. Mutta järki sotkee väkisin mukaan ja sekoittaa kaiken. Armeija tuntuu oikealta. Kyllä, mietin sitä taas. Mietin sitä itse asiassa koko ajan. Tajusin senkin, että 2014 ei ole kaukana, jos silloin aion astua palvelukseen, minun on aloitettava työnteko jo nyt. Lisäksi, minun on ensi vuonna täytettävä hakemukseni. Enkä tiedä edes vielä, että minne haluan. Ehkä ystävän neuvoa noudattaen sissiksi, tai omaa sydäntä kuunnellen ilmavoimiin. En oikeastaan usko, että mihinkään erityistehtävään minusta on, vaikka toki nekin houkuttelisivat. Erikoisrajajääkäri etenkin.

Yritän kasvaa henkisesti, rohkeutta ja tahtoa on, mutta ne on jossakin kaiken epävarmuuden ja epäonnistumispelon alla. Täytyisi vaan luottaa itseensä ja uskoa, että minusta on siihen.

Tämä päivä ollut merkillinen; eräillä lenkkipoluilla kulkiessani, yrittäen järjen mukaan suunnistaa, eksyin muutaman kerran. Antaessani jalkojeni viedä, vaistojeni kuljettaa, löysin oikealle polulle hukatakseni sen taas yrittäessäni järkeillä tilannetta ja suuntaa.

Isä olisi viihtynyt armeijassa. Hänenkö jalanjälkiään seuraan? Viihtyisinkö minä siellä? Mitä enemmän imen itseeni tietoa, sitä enemmän haluan sinne. Sitä enemmän se minua kiinnostaa.

En ole kenellekään oikeastaan puhunut tästä. Veljeni oli ensimmäinen, joka ikinä koskaan tiesi näistä haaveistani. Sitten Kulkija ja viimeiseksi olen äidilleni maininnut, kun tämä alkoi kuulustelemaan tulevaisuussuunnitelmiani. Myös ainakin kaksi ystävääni tietää, joskaan eivät ymmärrä. Heidän mielestään kyseisessä touhussa ei ole mitään ideaa. Mutta jos tuolta syrjältä on asiaa ajateltava, onko missään touhussa mitään järkeä?

Isälleni en ole kuitenkaan rohjennut kertoa. Muistan sen joskus puhuneen halventavaan sävyyn naisista armeijassa, joten en ole uskaltanut kertoa. Jossain vaiheessa tosin on varmaan kerrottava, mutta sen aika ei ole vielä. Oikeastaan en aio mainita juuri kellekään (kuulostaa hassulta, kun kuitenkin muutama tietää jo) lähdöstäni. Enkä aio siitä muutenkaan mitään numeroa tehdä; jos joku kysyy suoraan, kerron kyllä. Mutta oma-aloitteisesti en aio tätä tietoa muille jakaa. Teen tämän itseni vuoksi, en muiden. Teen tämän omasta tahdostani, omasta haaveestani, enkä muiden.

Tämä ei ylipäätään ole muiden elämää, vaan minun.

Silti niin perin sekavaa ja monimutkaista. En usko, että jaksan koulussa istua, vaikka kuinka yrittäisin. Ei minusta tule koskaan mitään ihmeellistä, en jaksa lukea edes itseni tähden. En ole ylioppilasainesta, enkä mitään muutakaan. Olen liian yksinkertainen ihminen sellaiseen, yksinkertainen mihinkään mammonan käärimiseen. Haluan elää ja kokea asioita, vain niillä ollut merkitystä tähänkin asti; kokemuksilla, sillä, että nautin elämästä.

Tuntuu hyvältä tehdä asioita itsensä vuoksi.

Hukkuva takertuu oljenkorteenkin?

Päivä päivältä, tunti tunnilta, minuutti minuutilta ja sekunti toisensa jälkeen olen lähempänä tulevaisuutta. Olen lähempänä heinäkuuta. Lähempänä sitä päätöstä, jatkanko vai en.

Tuntuu mahdottomalta mennä takaisin. Keksin oljenkorsia joihin takerrun. Haluaisin kerrankin olla luovuttamatta, mutta silti tuntuu, että tässä vaiheessa suunnanmuutos olisi ainoa oikea vaihtoehto. Minun piti ottaa rennosti ja päästää irti stressistä keskeytyksen jälkeen. Silti en ole tehnyt muuta kuin vain miettinyt, jatkanko vai en, jatkanko vai en, jatkanko vai en. Välillä vaakakuppi kallistuu enemmän toiselle puolelle ja välillä toiselle. Silti en saa päätöstä tehtyä.

Näen niitä unia, sekavia unia sodasta ja koulusta. Niiden lisäksi on tullut unet valkoisesta koirasta.

Olen tuuliajolla.

valkoiseksi muuttunut puu
kuin suden reisiluu
kaiverra minulle sanoja

i can barely believe i'm alive

Kaikki alkaa samalla tavalla; ensin on tyhjä paperi edessä, johon alkaa mielessään hahmottelemaan asioita. Viiva kerrallaan, varovasti kuva muodostuu kokonaiseksi.
Tyhjä paperi, johon kielen kärjellään alkaa sovittelemaan sanoja, maistellen vielä mielessään niiden makuja.

me olemme etulinja, seiso vierelläni tai astu sivuun

Olen väsynyt. Tuntuu tarkoituksettomalta kirjoittaa, kun kukaan ei kuitenkaan kuule. Kirjoitan silti, tämän on toisinaan hyvinkin terapeuttista. Järjestellä ajatuksiaan tai vain päästellä tunteita ulos.

Minulla on tunne, että minun tarvitsisi kasvaa ennen kuin opiskelustani tulee mitään. Sisäisestä kasvusta siis kyse. Silti minulla on tunne, vahva sellainen, että jos menen ennen valmistumistani armeijaan, jään sille tielle. Tosin, jään sille tielle varmaan, vaikka menisin sinne valmistuttuanikin. Minusta tuntuu siltä.
Tänään herätessäni minulla ei ollut stressiä, ei nurkissa ketunlailla hiiviskelevää ahdistusta.

Tajusin sen tänään, että minulla on vaihtoehtoja, minulla on jonkinlaisia suunnitelmia. Mitä teen jos en voi tehdä tätä ja tätä.

Silti tuntuu ajoittain kamalan pahalta se, että tunnen olevani täysin vailla tarkoitusta ja tuuliajolla.

Villiys asuu sisälläni. Värisee heikossa liekissä. Olen liian rauhaton pysymään aloillani, keskittymään mihinkään. Minun täytyy kasvaa.
Kenties se on susi, joka puhuu sisälläni. Kenties en ole ihminen, tuskin olen ikinä ollutkaan. Olen jostain toisesta aikajatkumosta. Kaukaa tähtien takaa. En tunne itseäni, en tiedä kuka olen.

Haluan tehdä jotain, jolla on tarkoitus.

***



Silti minulla on ollut pitkään jo tunne, että minun täytyisi puhua jollekin. Silti kaikki ajatukset, sanat kuolevat jo heti kieleni päälle. Mitä olinkaan aikaeissa sanoa? Mistä halusinkaan puhua?

Haluaisin vain niin kovasti, että minullakin olisi jokin tarkoitus elämässäni. En osaa ajelehtia kuolleen lehden lailla virran mukana.

Uneksin joskus ritareista, joskus pienempänä tyttönä. Ehkä siksi, että olen itsekin sellainen. Tai siksi, että susi on metsästäjä, jolla on soturin sydän.
Siksi, että minä olen soturi.

On uuvuttavaa, kun yöstä toiseen näen unta siitä, että olen armeijassa tai siitä, että olen koulussa.
Kouluun liittyy vahvasti onnettomia tunteita, masennusta, ahdistusta, yksinäisyyttä, surua, hylätyksi tulemista, pelkoa.
Armeijaunissa taas olen onnellinen, vahva yhteenkuuluvuuden tunne on läsnä ja tarkoituksellisuus.

Silti minussa elää yhä erittäin selkeästi pasifistinen puoleni, joka tekeekin kaikesta niin kovin ristiriitaista. Sen olen tosin myöntänyt itselleni jo, että haluan armeijaan. Mutta en osaa vieläkään perustella miksi. En edes itselleni.

Tämä on näitä kirjoituksia joiden aikana elän. Joiden aikana pelko epäonnistumisesta ei pureskele nilkkojani.
Olen alkanut uskomaan, että onnistun. Tietoisen myönteisen ajattelun vuoksi.

Kyllä kaikki loksahtaa paikoilleen. Minä uskon siihen. Ensin on elettävä tämä vaihe, tämä tylsä ajelehtimisen vaihe. Sitten tulee hetki, kun saan itseäni niskasta kiinni ja alan tavoittelemaan asioita, joita haluan.

Sitten tulee se, onnistuminen, jonkin asian tavoittaminen.

Minä pystyn siihen. Ehkä.

kaikki haluaa nähdä pornoo

Joinakin päivinä tuntuu, että loppuun kaluttu klisee "en halua kuolla, mutta en jaksaisi elää" osuu varsin kohdilleen. Kuten vaikka tänään.

Kuumat ilmat eivät tee hyvää vanhalle koiralle. Tänään taas säikähdin turhasta.

Kaikkein vaikeinta kai on kuitenkin päästä ylitse toisen pahoista sanoista.
Kun pyydän ensi kerralla, että ole hiljaa. Ole kiltti ja tee niin, sillä en jaksa sitä tuskaa, mikä pahoista sanoista tulee.

Miten se ei lähde pois, vaan kalvaa.

O' why, o' why...

MIEHET !
Erityisesti jotkin miehet. Tai aikalailla kaikki, lajiin katsomatta.
Naisiin katsotaan alaspäin, naiset omistetaan koko ajan. Naisella ei ole mielipiteitä, ei omaa tahtoa. Naisia väheksytään...

Omalla isollani on päähän pinttymä siitä, että en muka saa itseäni ylös ennen puolta päivää tai, että on muka olemassa suuren suuri mahdollisuus, että vahingoitan itseäni tahattomasti ommellessani, leikatessani leipää tai paperia tai höyryttäessäni homeläikkää lattiasta tai ajaessani traktorilla tai käyttäessäni ruohonleikkuria tai raivaussahaa tai moottorisahaa. Hänen mielestään minua ei pitäisi päästä lähellekään edellä mainitsemiani välineitä.
L U O T T A M U S T A kiitos ! Eivät ne koulussa antaisi minun koskea edes viikatteeseen, jos katsoisivat, että se olisi minulle vaaraksi. Lisäksi ne antavat sieltä ohjeistuksen, kuinka tätä ja tätä välinettä käytettään turvallisesti. Joka kerta olen noudattanut näitä ohjeita ja muistanut muistuttaa niistä muitakin, jos joku on yrittänyt välttää käyttämästä jotakin suojavälinettä tai toiminut muuten holtittomasti.

Samoin viime kesäisessä kesätyöpaikassani; minulla ei ollut nimeä ja se oli maailman suurin ihme, kun korjasin ruohonleikkurin ja raivaussahan. Jota kaupunkilaiset lonttoperseet eivät yllättäen osanneet tehdä. Yllättäen.

Sitten on tuo koira, joka luulee, että olen sen omaisuutta, johon kukaan muu ei saa koskea. Mutta se on koira, sen maailmankäsitys ja filosofia kulkevat täysin eri polkuja kuin ihmisen. Siksi sitä ei lasketa, enkä voisi ikinä ärsyyntyä siihen samalla tavalla.

Joskus suututtaa, kuten juuri nyt, että aina puhutaan tasavertaisuudesta, mutta ei sitä oikeasti ole olemassakaan. Ärsyttää se, että minua ei voida nähdä sellaisena kuin olen nyt, vaan aina, jokainen kerta - tällä kertaa sukupuoleen katsomatta - minut nähdään ihmisenä, joka joskus olin. Mikä hämmentää pientä mieltäni entisestään.

...ja loukkaa.

hei olen pullataikina

Kuinka paljon oksetankaan itseäni. Tykkään olla kurvikas nainen, mutta en pidä siitä, että minua sanotaan isoksi. Olen monesti toivonut, että kun voisinkin olla pienempi. Keijukaismainen nainen.
Silti olen tällainen... isoluinen. Kiertoilmaus sanalle LÄSKI.

Miten inhoankaan kaksoisleukaani. Miten aina puristelenkin sitä kipeäksi, miten puristelenkaan pömpöttävää mahaani. Kiskon sitä sisäelimet kippuralla sisääni. Miten rutistelen sisäreisieni läskiä, joka hankaa kaikki housut rikki. Miten joka kerta kylpyhuoneessa avaan peilikaapin oven, jotta minun ei tarvitse katsoa rumaa, ällöttävää naamaani.

Kiitos taas muistutuksesta. Tiedän, etten ole itselleni ikinä sopivan kokoinen ja voisin vetää kaiken siihen saakka, että olen luuranko. Voisin lakata syömästä. Haluaisin lakata syömästä. Silti minulla on juuri nyt liian paljon menetettävää. Kelpaan omanlaisenani maailman ihanimmalle miehelle, mikä saa minut luopumaan typeristä ajatuksista.

Minä voisin tehdä vaikka mitä, mutta en tee. Voisin olla ties millainen, mutta en ole.

Mutta vielä tulee päivä, kun sinun, isä, ei tarvitse sanoa minua isoluiseksi.

Vielä näet.

olen levoton

Vaikka kuulostan skitsofreenikolta, ei se tarkoita, että sitä olisin. Minulla on paljon asiaa, mutta ei silti mitään järkevää sanottavaa.

Kevät tekee minut villiksi ja kesyttömäksi. On mahdotonta vain pysyä aloillaan, ulkoilman täyttyessä tutuista tuoksuista ja polun kiihottaessa jalkojani. Keho käski jo hiljentää, mutta ei ole ensimmäinen kerta, kun en aio totella sitä... tai ketään.

Kaipaan lepakon perhosmaisen kevyttä, lepattavaa lentoa halki vaalean sinertävän taivaan. Sen pientä siluettia maailmankaikkeutta vasten. Omaa pienuuttani nukkuvaa maailmaa vasten.

Tunnen kuinka toinen puoleni on palannut kotiin. Kuinka se katsoo samojen silmien läpi maailmaa. Tunnen meidän ykseytemme. Tunnen sen halun juosta sykkivän verisuonissani niin huumaavana ja villinä, vastustamattomana.

Sama myrkky virtaa myös sen suonissa. Olemme samaa lihaa, samaa verta, samaa sielua.

kasvotusten todellisuuden kanssa

elämäni on salaista mytologiaa
ajatukseni sulavat nytkähteleviksi
sähkökäyriksi hiljaisiin virtapiireihin

tunsin suden turkin
katoavan hetken ajan ihoani vasten

silmäni täynnä näkyjä
unohdettuja maailmoja
täysin sokeat

minä liu'un tuolle puolen
kuten joka yö
aistin läsnäolon
mutta silti en voi muuttua

tunnen venyväni susimaiseen loikkaan
mutta en koskaan laskeudu
matka vain jatkuu jatkuu jatkuu
seuraavaan aamuun

vedän väristen henkeä
kuin pitkän sukelluksen jälkeen

yhä päässäni nytkyy
hajoavat sähköimpulssit
enkä minä muutu

Älä luule

että päästäisin Sinut sylistäni.
Sinä Rakkain
Olen Sinun.
En hylkää Sinua

Sitä istuu kiven päällä ja miettii kuhun kulkisi. Hiljaa tuuli käy pellolta. Ei ole paikkaa minne paeta, eikä kenenkään kaipausta, ei syliä, ei ystävää, ei ihmistä, joka odottaa. Siksi hyvästit nää, en jaksanut enempää.

Yleinen surkeustila

Miksi yleinen surkeustila - tunnetaan myös flunssana kaikkine herkkuineen - saa kaipaamaan niin kipeästi läheisyyttä?

Itken, koska on ikävä. En jaksaisi odottaa, että palaat töistä, rakas Kulkija.

No voi sie hullu kun markan maksoit, mie sain kopeekalla...

...mie sain sängyssä viltin alla ja sie sait lattialla...

Aamuöisin mieleni tekisi mieli painua pitkin peltoja ja metsiä hukkana. Silti en saa itseäni muuttamaan muotoani enää. Joskus mietin, että juoksinko suteni loppuun.
...vai onko tämä vain sen perinteisiä katoamistemppuja?

Maailmassani ei ole enää muuta kuin sudet. Nekin enimmäkseen häälyviä varjoja aamu-usvaisen suonlaidalla. Huomaan juoksevani Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa ja kärsiväni levottomuudesta. Varsinaista ahdistusta ei ole ollut, enkä kai ole kovinkaan huolissani mistään muustakaan.

Olen vakuuttunut, että kaikki - etenkin unettomuus - johtuu vain keväästä ja lisääntyneen valon määrästä. Ihmiskehoni ei pysy tämän kaiken muutoksen mukana, eikä kai se sudenpuoliskokaan. Sillä kai se omilla teillään onkin.
Samalla tavalla sitäkin houkuttelee luonto, metsä, suo, järvi.

Talvikausi on selviytymistä, kesällä voi elääkin hieman.

Olen päntännyt rohdoskasveja päähäni. Huomenna ajattelin tehdä ehkä yhden tai useamman riipuksen ja ehkä riimuja.
Käydä tietenkin juoksemassa Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa.
Niin, ja tietenkin piirtää. Mitään muuta en olekaan tehnyt pitkään aikaan; vain piirtänyt ja kirjoittanut.

Tunnen pursuavani energiaa, hyvää oloa, yhteenkuuluvuutta ja onnea; elämää. Olen osa metsää, osa luontoa. Tuntuu niin tavattoman hyvältä.

Haluaisin vain olla ulkona, sammuttaa vapaudenjanoni.

Tänään kiivetessäni puuhun, tunsin pystyväni mihin tahansa. Tunsin itseni niin tavattoman vahvaksi ja voimakkaaksi. Jos minulla olisi häntä ihmiskehossa, se olisi ollut pystyssä, ilmaisemassa itsevarmuuttani.

Vaikka kiipesinkin sinne puuhun osittain siksi, että halusin kuvan itsestäni siellä ylhäällä. Mutta huomasin voivani päästää irti, heittäytyä asioihin; pystyin seisomaan siellä vahvana, pää pystyssä ja katse kaukaisessa horisontissa.

Laskeuduttuani puusta, mieleni olisi tehnyt vain kiivetä lisää. Lihastyöskentely tuntui hyvältä. Haluaisin juosta, haluaisin ulvoa; silkasta riemusta ja elämästä.

Kumpa ehtisin, edes pariksi päiväksi, metsään yöksi. Minä todella nauttisin siitä. Koko pitkän talven olen vain kaivannut puiden öistä kuisketta ja villejä ketunhuutoja yön pimeydessä. Jalkani ovat halunneet kulkea, kohdata tien kivet ja kannot.

Kaipaan vapauteen; ulos näistä betonilaatikoista.

Pystyn mihin haluan, mutta minun on vain päätettävä onnistua.

Vallitkoon hiljaisuus vielä hetken.

Olen uppoutunut kirjoihin. Olen jäänyt vangiksi sivujen väliin.

Minun syntymäni

Tämä on se vaihe syntymisestä; uuvuttavin ja kivuliain vaihe. Vaihe, jossa puristutaan kohdun lämmöstä emättimeen ja aina ulos, maailmaan. Tämä on puristuminen, tämä on uudelleenmuotoutuminen.

Minun syntymäni. Uuden ihmisen, uuden henkilön syntymä. Vanhan kuoltua; en halua olla minä. En halua olla se, joka olin. En edes halua luetella niitä piirteitä, joita olen kuolevasta minästäni löytänyt. Siitä ihmisestä, jota nyt tapan sisälläni. Se on kamala henkilö. Se en ole minä. Tai ainakaan en halua olla.

On hyvä tiedostaa huonot piirteet itsessään, voidakseen hallita niitä tilanteissa, joissa ne yrittävät ottaa vallan. Olen kuin tietokone; negatiivisen tunteet ilmestyessä järjellinen puoli naksahtaa päälle ja alkaa muuttamaan ajattelumalliani. Vähän kuin negatiivinen tunne olisi virusmato ja tietoinen myönteisyyteni olisi viruksentorjunta, joka asettaa troijalaisen karanteeniin ja myöhemmin poistaa sen kokonaan. Vähän kuin jotain siihen suuntaan.

Olen ajatellut taas paljon susia, sotaa ja kirjoittamista. Siksi olen niin hyvällä tuulella.

feasting again

Niin, ensin välttelin sähköpostia, jotta mun ei tarvitsisi lähettää SITÄ sähköpostia.
Nyt välttelen sitä, että mun ei tarvitsisi lukea mahdollista vastausta. Perkeleen mese, kun senkin pitää aina kertoa, että minua odottaa siellä nyt 6 lukematonta viestiä. Tekisi mieli, mutta en uskalla.
Pelkään, että sieltä löytyy jotakin masentavaa. Tyyliin, etten voisi saada keskeytystä tai jotain. Toivottavasti ei sentään leiki tuntevansa minua ja ilmoita, että parempi mun olisi vaan lopettaa koko paska.

En tosiaan tee itselleni helpoksi jotain niinkin arkista asiaa, kuin sähköpostin lukeminen. Sekin on itseluottamuksenpuutteen vuoksi todella, todella haastavaa ja vaikeaa. Siis ainoastaan silloin, kun odotan joltakin korkeammalta henkilöltä jotain tärkeää tietoa. Olipa se myönteinen asia tai ei, pelkään sitä kuollakseni. Pelottelen itseäni ties millä skenaarioilla, joita kuvittelen mielessäni. Ne ovat yleensä tosin kaikki yhtä kielteisiä.

Olen aina miettinyt, että miksi on niin kamalan vaikeaa suhtautua itseensä myönteisesti.

On kuin söisi omaa lihaansa. Minun niskassanihan ne hampaan jäljet komeilee. Ei kenenkään muun.

Ruoskan jäljet selässäni...

Lakkaisitte nauttimasta siitä, kun makaan tässä liikkumatta. En ole vieläkään minä, ainakaan ihan täydellisesti. Kokonaisvaltaisesti.

Sisälläni on paljon vihaa ja katkeruutta. On väärin antaa niille valtaa, ne tekevät vain onnettomiksi ja tukahduttavat viimeisenkin elämänliekin sisältäni.

Tunnen silti ajoittain olevani ihan sekaisin. Teen liikaa typeriä asioita ja typeriä päätöksiä. En vain osaa päättää oikein ja siksi olisin mieluummin päättämättä mitään.

Sain lähetettyä sen typerän sähköpostin. Sen ulkoasusta varmasti huomaa, että miten väkisin olen sen itsestäni ulos tiristänyt. Vaikka minulla ei mitään menetettävää olekaan ja en jaksa vaivata päätäni sillä, että mitä ihmiset minusta miettivät, niin yllättävän vaikeaa oli se kirjoittaa ja yllättävän vähän silti kirpaisi myöntää se, että hups taisin tehdä virhearvion.

Viime syksyiset sähköpostit, joita jouduin vilkaisemaan saadakseni henkilön sähköpostiosoitteen tietooni, kuitenkin hieman lannistivat. En usko vieläkään, että tulen pärjäämään siellä ensi syksynäkään. En tiedä, että miten saisin itseni uskomaan itseeni.

En osaa selittää, että miltä tuntuu kun on sisäistänyt sen, että itsellään on mahdollisuus hallita itseään; myös omaa asennettaan ja ajattelutapaansa. Ehkä minä kusin siinäkin viime syksynä. En uskonut pärjääväni, vaikka olisin kai pärjännyt.

Ruokailut ja koululiikunta ovat kynnys. En tiedä, että pystynkö ylittämään sitä ja jos pystyn, miten sen teen. Siksi oikeastaan haluaisinkin olla se sama 70 kiloinen naisenalku, kuin olin vuonna 2010. Itsetuntoni oli huipussaan, minun oli hyvä olla itsessäni ja omassa kehossani. Uskoin tulevaan ja uskoin itseeni. Ruokailemassa en käynyt silloinkaan, mutta mikään muu ei tuntunut esteeltä, kynnykseltä.

Ihan sama, että miten käy tai mitä päätän. Olempahan nyt ainakin tehnyt oman siirtoni ja voin hetkeksi lakata miettimästä asioita enempää. Aika on pian minun puolellani.

Pystyn tähän. Minun on pystyttävä.

On liian myöhäistä luovuttaa. Perkele, vaikka väkisin.

Onneksi. Onneksi mulla on Kulkija.

Itken taas. Yritän itkeä hiljaa, jotta Kulkija ei herää. Kello on jo kaksi, eikä mua väsytä.
Tuntuu, etten pysty enää muuhun. Itken vaan, aina kun on hiljainen ja tyhjä tila jossain täytän sen kyynelillä.
Yritän lukea, mutta teksti sotkeutuu vähän väliä kyyneliin. Pitkästä aikaa mulla on olo, että mä en halua elää. Että mä en jaksa elää. Kaikki tuntuu niin vaikealta ja tahmealta. Olen niin kamalan yksinäinen, että se sattuu.

Unelmat kuolevat pystyyn. Yritän itkeä hiljaa.

On vaikeaa hengittää rauhallisesti. Haluaisin suihkuun. Sulattaa kaikki epäpuhtaudet viemäriin. En jaksa itseäni. Enkä nyt puhu ulkomuodosta, vaan siitä, mitä on sisällä. Jos siellä enää mitään on. Kaiken väsymyksen ja hämärän seassa. Jos siellä on mitään.

Ihmiset ärsyttää mua päivä päivältä enemmän. Tapa, jolla olen niille ilmaa ja itsestäänselvyys. FB tekee mut aina surulliseksi. Luen katkerana ihmisten hilpeitä tilapäivityksiä. Voin olla aidosti iloinen vain harvan puolesta ja niillekään harvalle harvoin tapahtuu mitään, minkä vuoksi olla iloinen.

Olen itselleni joku täysin tuntematon paska. En tiedä enää kuka olen tai mitä teen. En ole enää minä. Eksyin kauan sitten.

Välillä mietin, että mun pitäisi hakeutua taas hoitoon, puhumaan jollekin. Kun mietin tarkemmin, niin nykypäivän mielenterveyshoito tapahtuu pillereillä. Ei kiitos.
Eivätkä asiat parane vain puhumalla, mutta ehkä tuntisin olevani välitetty, jos joku pelkän työnsä puolesta kyselisi, että miten menee.
Puhuminen ei riitä. Asioille olisi tehtävä jotain. (Mille vitun asioille? Kun oikein muistelen, niin ei mulla ole mitään muutosta kaipaavia asioita, paitsi se yksinäisyys ja sillehän en mitään voi, jos en kenellekään kelpaa kaveriksikaan. Vai voinko?)

Mun kärsivällisyys ihmisiä kohtaan alkaa loppua. En oikein jaksa enää jatkuvaa päänaukomista ja hiljaista vihjailua. Kukaan ei osaa enää puhua asiallisesti.

Mun päätä särkee.

...ja tuhkaks muuttuu isänmaa...

Lopetin jo kolme päivää sitten kirjan Teurastamo 5 ja se ei ole jättänyt minua vieläkään rauhaan. Se pyörii ajatuksissani sekaisena myttynä, jollainen se lukiessanikin oli. Olen alkanut ymmärtämään sitä.
Ymmärtämään Billy Pilgrimin aikamatkailua. Sama tapahtuu minulle kun katson vanhoja valokuviani. Samanlaisia humahduksia paikasta toiseen, ajasta aikaan, muistosta muistoon.
Samalla tavalla koen irtautuvani tästä hetkestä ja vähän kuin eläisin uudestaan sen hetken, jota kulloinkin ajattelen.

Yleensä tosin yritän olla ajattelematta. Huomasin miten paljon hyviä muistoja minulla on elämästäni Kulkijan kanssa. Miten paljon hyviä hetkiä myös muiden ihmisten kanssa. Kaikki ne ovat niin kipeitä juuri nyt ajateltaviksi. Ne tekevät minut surulliseksi, osittain ehkä ahdistuneeksi ja saavat itkemään, tai ainakin kyyneleet nousemaan silmiini.

Alan ymmärtämään sotia, tai niiden vaikutusta ihmiseen. En niiden syitä. Jossain määrin väitän niiden aina kiehtoneen minua. En sitten tiedä, onko se verenperintöä.
Lapsena katselin aina äidin ja siskoni kanssa Kun taivas repeää ja se kosketti minua jo silloin. Se oli mielenkiintoinen eri tavalla.
Asuin seudullamme inttipojat eivät olleet harvinainen näky, puhumattakaan ampumaradan äänistä. Niihin tottui, niihin kasvoi kiinni. Mikään ei ole sen jälkeen tuntunut kodilta. Vaikka kuulostaakin absurdilta, niistä paukeäänistä tulee minulle hyvä olo. Muistan lapsuusaikani ja kaikki se lämpö ja turvallisuuden tunne, onnellisuus, nousevat mieleeni.
Kuitenkin, Kun taivas repeää ehkä kertoi minulle selvimmin, että mikä on sotilaan virka, silloin kun heitä oikeasti tarvitaan.

Mikään armeijafanaatikko en ole ikinä ollut, eikä minusta sellaista tule. Sodankäynnistä en mitään ymmärrä, enkä sitä ihaile. Mutta se on osa historiaamme, osa meitä. Se on mielenkiintoista.

Rakkauden uinuva selkä
Hetki aamuyöstä

Nousevan auringon ensisäteet

Saksalaisen sotilaan käsi
Minun hiuksissani

Sinun sylissäsi pohjaton vesi
johon sukellan, lähemmäs sydäntäsi
tarpeeksi lähelle

Kosketuksesi uinuvalla seljälläni
väreilee

Kuikka ui rikki peilityynen

Sulan sinuun auringonnoustessa

Suden kyyneliä

Joku kymmenen minuuttia edellisen päivityksen jälkeen, äiti soitti olevansa tulossa.

Olo on tänään ollut yllättävän hyvä. Edeltävinä päivinä en ole tehnyt muuta kuin itkenyt. Eilenkin koko päivä, aina siihen asti, että Kulkija tuli kotiin. Yhtä kyyneltä.

Tuntuu, että melkein saisin jotain aikaiseksikin. Ehkä. Energisyys tuntuu hyvältä.
Laihdutusprojektini edistyy ja moni muukin.

Ostin Kulkijalle kahvikupin ja makukahvia. Haluaisin hemmotella rakastani, sillä olen ollut kamalan huonolla tuulella ääneen mainitsemattomien syiden takia ja olen tavallaan vieläkin. Mutta se ei ole Kulkijan syy.

En halua, että hän tuntee oloaan huonoksi kanssani tai syyllisyyttä minun mielipahastani.
En halua tartuttaa huonoa oloani häneen, vaan haluan, että hän voisi edes kotona rentoutua ja päästää irti ongelmien ratkomisesta.

Keksin viime yönä, että mistä minä kirjoitan. Tai toissa yönä oikeastaan.

Haluan kirjoittaa heistä.

Miten inhoankaan sitä tunnetta, kun minä jään kakkoseksi ja minun asioitani pidetään vähemmän tärkeinä. Kerrankin olisin ajoissa lähdössä, seisoin 1,5 h pihalla ja odotin. Äidin piti tulla tunnin päästä. Tunnen olevani kovin toisarvoinen. Tällainen ei tue hyvää mielialaa. Itken taas niin, että en tiedä kehtaanko lähteä minnekään. Jos kyyti tulisikin hakemaan.

Älä puhu minulle kivusta.

Kirjoittaminen on aina ollut minulle, kuin petollisen viehkeä rakastajatar. Petturimainen, mutta silti liian houkutteleva erossa pysyttäväksi.

Sitä vihaa siksi, että sitä rakastaa. Se on nautintoa ja kipua, rakastelua hammasta poistettaessa.

Keskustelutaidoton.

Pääni on yhtä sekava, kuin Teurastamo 5, vaikka se onkin yllättävän selkeä sekavaksi kirjaksi.
Dresdenin pommitus sekoittuu rohdoskasveihin, keskittyminen on vaikeaa. Koko ajan sahaan laidasta laitaan, asiasta toiseen ja kolmanteen. Ajatukseni harhailevat, eivät pysy kasassa.

Mieleni tekisi kirjoittaa sodasta ja sen iljettävyydestä. Jälleen kerran. Eräs sotanovellini kelautuu päässäni edes takaisin. Hiljaa hiipivä hulluus.
Pihalla kolisee öisin.

Haluaisin kai nukkua, mutta en ole varma, saisinko unta, vai lukisinko kirjaa aamuun saakka.

Olo on ajoittain aika kamala. Jatkuva tyytymättömyys itseensä ja epävarmuus kalvavat. Tekisi mieli paastota, mutta tiedän, etten jaksaisi sitä kuitenkaan. Mutta mietin kuitenkin liikaa syömistä, koko ajan tekisi mieli syödä jotain ja se on sietämätöntä. Yritä nyt sitten elää normaalisti, kun pää haluaa milloin suklaata ja milloin jäätelöä. Mielihalun pitäisi mennä ohitse 10 minuutissa, jonka vuoksi usein istuksinkin yleensä sohvalla himoilemassa ties mitä ja odottamassa, että menee ohitse. Mutta se ei mene. Lienen kai jollain tasolla riippuvainen ruokaa. Mikä mielestäni varsin ironinen ilmaus, sillä totta helvetissä olen riippuvainen. Kuten me kaikki olemme.
En olisi tässä, etkä sinä olisi siinä, ilman ravintoa.

Tunnen myös jotenkin olevani kamalan yksin. Vaikka ei se toisaalta haittaa, aikani kuluu opiskellessa rohdoskasveja ja perehtyessä itseeni ja polkuun, jonka olen v a l i n n u t .
Lisäksi Kulkija on ollut kiva lisä päivissäni näinä muutamana päivänä. On ollut ihanaa viettää aikaa yhdessä. Jossakin suhteessa siis yllättävä lomautuminen oli ihan tervetullutta.

Tapani kirjoittaa opin joskus Stephen Kingiltä. Tekstini ja aiheeni muistuttivat todella paljon hänen tapaansa. Myöhemmin kun kirjoitin runoja, minua verrattiin Mika Waltariin.

Kun mietin aiheita, joihin olen viime aikoina kajonnut, ovat ne ollees tieteis- ja sotapainotteisia. En tiedä, että onko sisälläni sitten niin paljon vihaa, että en halua kirjoittaa kuin tuhosta.
Kun kuitenkin mietin, niin molemmat sota-aiheiset novellini ovat kuitenkin olleet sotavastaisia, ainakin jollakin tasolla. Niissä ei ole ihailtu sotaa, vaan enemmänkin puitu seurauksia. Sitä, miten se tuhoaa ihmisten elämiä. Monellakin tasolla.

Vaikka tuskin tekstini Vonnegutin veroisia ovatkaan. Lähinnä mietin itseäni kirjoittajana. En tiedä itsestäni mitään sillä saralla. Kirjoja valitessani luettavaksi olen todella nirso, nimen pitää houkutella, kannan pitää houkutella ja takakansitekstin pitää olla houkutteleva, jotta luen tai edes ajattelen lukevani.

Tunnen itseni taas vaihteeksi jotenkin alikoulutetuksi ja alisuoriutujaksi. Haluaisin olla jotain, mutta loppujen lopuksi en olekaan mitään.
Taidan kuitenkin päätyä kirjailijaksi. Se on ainoa mitä muiden ja itseni mielestä osaan tehdä.
Jotain missä voi saavuttaa jotain, vaikka ei olisikaan lähtöjään mitään.

Kirjoittaminen on sellaista, mitä kukaan ei voi opettaa. Sen joko osaa tai sitten ei.
Se on lahja tai kirous. Sitä rakastaa, ainakin puolella sydämellään.

Se on mielenkiintoista, miten se vaikuttaa itseen, kun omaa rakasta sattuu.
Se tuntuu aina samalta; huoli on suuri, itkettää, tärisyttää, ahdistaa, avuttomuus, turvattomuus. Pelko.

Kahdesti olen sen kokenut, säikähtänyt pahasti. Tänään oli toinen kerta.

Rakastan niin, että sattuu.

Seriously?

Olen taas tänään kuulemma ollut huono ihminen.
Tai ainakin ilkeä. (Auts!)

Koska mielestäni munanvalkuaisen vatkaamiseen ei tarvitse konetta, vaan sen voi tehdä ihan hyvin käsin. Vaikka sitten olisikin vatkattava kaksi artikkelia.

Olen minäkin herranjumala pystynyt täytekakun munavaahtoineen ja kermavaahtoineen saamaan aikaiseksi. Eikä kukaan valittanut, että olisi ollut pahaa.

En ymmärrä muutenkaan mukavuuden tavoittelua ja sitä, että asiat pitää tehdä helpoimman kautta... päästäkseen mahdollisimman helpolla. Yeah, right.

Maailma on liian mukava nykyihmiselle. Unohdamme vanhat tavat ja vanhat perinteet, meidän ei tarvitse miettiä kuin omaa napaamme, pahoinpitelemme luontoa ja maailmaa, luulemme olevamme älykkäistä älykkäimpiä...
Emme pian viitsi enää kävelläkään, kun se on liian raskasta ja vaikeaa. Amerikassa asiat ovat jo tällä mallilla; autoa pidemmät matkat kuljetaan autolla. Kuusi metriä postilaatikolle on liikaa. Lapset viedään autolla viidentoista metrin päähän bussipysäkille, jotta ei tarvitsisi kävellä...

Kun minä ilmaisen mielipiteeni asiasta, josta en selvästikään olisi saanut ilmaista, syljetään päälle?

Asiaa voi miettiä myös ekologiseltakin kannalta;
- vatkaimen tekeminen vaatii energiaa
- vatkaimen käyttö vaatii energiaa
- vatkain jää lopulta turhana kaapin pohjalle, kun leipominen ei innostakaan => roskiin tai kiertoon => kumpi tahansa ratkaisu, se lopulta päätyy kuormittamaan maapalloa
- vatkain rikkoutuu => hankitaan uusi => kuormitus

+ käden käyttö vaatii ainoastaan ruisleipää
+ käsi ei käy milloinkaan turhaksi, jos et tarvitse sitä vatkaamiseen, johonkin muuhun taatusti
+ käsi ei rikkoudu ja kuormita luontoa, sinne se hajoaa kuten muukin alunperin elävä

Go fuck a landmine.

Can you run with the big dogs?

Sain aika yllättävää postia. Koiraleireistä, jotka ovat tarkoitetut 13-18-vuotiaille. Totesin yhdellä silmäyksellä olevani yli-ikäinen niille, eikä minua juurikaan kiinnosta näyttelyleirit. Periaatesyyt.
Eikä vaellusleiri, joka maksaa 195 e ja majoittuminen tapahtuu 2 hengen huoneissa täyden ylläpidon ja saunan lämmössä.
Milloin tahansa, kun siltä tuntuu, voin lähteä ihan oikeasti vaeltamaan, eikä se maksa minulle mitään.

Se, mikä todella herätti mielenkiintoni oli se, että nämä läpyskät oli lähetetty äitini osoitteeseen. Eikä netissä ole kuin tasan yksi paikka, josta sen osoitteen ja minun nimeni enää löytää. Nimittäin Kennelliiton sivut. Työharjoittelupörssiä tuskin on tähän hommaan tarkoitettu; tällaisen mainospaskan levittämiseen. Enkä kiellä, etteikö mieleni tekisi ko. tahoa (siis roskapostin lähettäjää) lähestyä muutamalla tuikealla sanalla.

Menin nyt sitten vilkaisemaan ko. henkilön sivuja ja ensimmäiseksi silmiini osuu se, että tämä kasvattaa "siistejä oravia". Kuten Kulkijan kanssa tapaamme vitsailla pienistä koirista. Se ei sinällään ole paha, eikä meillä mitään pieniä koiria vastaan olekaan. Meidän oma mieltymyksemme on vain hieman suurempikokoisiin koiriin suuntautunut. Ne ovat haastavia ison kokonsa puolesta; niille ei pärjää fyysisesti, vaan mielen voimalla. Eikä kyse ole nyt mistään taikatempuista ja telepatiasta, vaan ihan siitä, että niiden tahtoa on pystyttävä hallitsemaan. Ne vaativat työtä, mutta se todellakin on sen arvoista.
Siksi minun on helpompaa suhtautua vakavasti ihmiseen, joka pystyy isoja koiria hallitsemaan. Kaikki eivät pysty siihen, toisin kuin pienten koirien kanssa. Niille pärjää jo oman kehonsa massalla.
Itsekin olen siis kasvanut suhteellisen pienen koiran kanssa. Pärjään sille fyysisesti. En ole vähällä menettää tasapainoani, jos se hieman nykäisee hihnasta ohittaessamme toista koiraa. Toisin kuin vaikka Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa. Susi tosin on paljon pehmeämpi luonnoltaan, kuin oma kylärakkini. Kylärakin kanssa saa aina käydä tahtojen taistelun, se on itsenäinen ajattelija. Sellainen kuin työkoiran kuuluu olla. Se on primitiivinen, herkästi nollasta sataan kiihtyvä ja peloton terrierimäinen paimenkoira. Sen jaksaminen on loputonta. Sen työmoraali on ihailtavaa. Se tekee kaiken 110 % innokkuudella ja halulla.
Sellaista ei voi kuin ihailla, mutta samalla elämä sen kanssa, kun sillä ei ole rotunsa vaatimaa työtä, on todella vaikeaa. Paimennushalu kääntyy ylisuojelevuudeksi, jonka takia minun on todistettava sille päivästä toiseen, että tiedän mitä teen, tiedän olevani Johtaja ja todistettava sille, että ansaitsen sen kunnioituksen itselleni.
Pumit eivät ole helpoimmasta päästä, vaikka kooltaan pieniä ovatkin. Tahto on silti kaksinkertainen. Elämä pumintahdolla varustetun Valkoisen Suden kanssa olisi vaarallista.
Siksi ihailen ihmisiä, jotka ovat riittävän voimakkaita elämään isojen koirien kanssa turvallisesti.

Niin, mihin jäinkään?
Tosiaan oravat. Selaan sivuja pidemmälle ja kyllähän sieltä löytyy varsin vakuuttava lista erilaisia suoritettuja kursseja ja kokeita.

Se minua vähän huvittaa, että koiraa harkitseva ihminen tarvitsisi aiheesta kurssin?
Voin tarjota saman ilmaiseksi, kuin tuo henkilö, joka ottaa 35 euroa 1,5 tunnista.

Henkilön itsensä järjestämiä kursseja löytyy sitten taas listan verran.
Minusta on aina ollut mielenkiintoista, että aggressiivisia koiria ei auteta. Kukaan ei halua niitä auttaa, vaikka ne eniten sitä apua kaipaisivatkin.

Yhteystietosivulta sitten löydänkin sen kaikkein ällistyttävimmän kuvan;
henkilö kulkee kahden jackrusselinterrierin kanssa ja molemmat koirat kulkevat edellä, toinen vielä näyttäisi kiskovan kameran suuntaan.
Kuka tässä siis ulkoiluttaa ja ketä?

Sarjassamme "niitä henkilöitä, joita en halua tavata".

...masennustilat eivät ole tahdonalaisia tiloja, niistä ei voi toipua "ryhdistäytymällä".

Ajoittain on hirveä koiravauvakuume. Tuntuu ihan sietämättömältä suunnitella ja miettiä asioita, vaikka ei voi olla varma, että onko meille syntymässä kesällä pentua vai ei. Tosin, jos ei tuolta kasvattajalta, niin sitten joltain toiselta.Intoa ja halua olisi vaikka mihin, ainoa vaan, että varsinainen harrastuskaveri puuttuu...

Koiran kanssa kuljeskellessa haistan kevään. Sillä on omanlaisensa tuoksu. Tietää, että lumi ei enää kauaa viivy. Silti tuntuu, että liian kauan.
Olen yksinäinen.

Haluaisin vaeltamaan. Kadota toisiin maailmoihin ja vain nauttia luonnosta ja vapaudesta. Elämästä.

Pakoilen sähköpostiani, sillä tiedän, että siellä odottaa yksi painava sähköpostiviesti.

Haluaisin kadota kuulumattomiin. Hiljaisuuteen.

Ahdistun taas niin mitättömistä asioista; siivottomuus, sosiaaliset kontaktit...
Yhdenkään ihmiset silmiin en katsonut tämän päiväisellä kauppareissulla. Lippis on loistava keksintö; kukaan ei näe silmiäni sen alta, ellen nosta katsettani ja silti voin pälyillä pelokkaasti ympärilleni, tuntien kuitenkin oloni turvalliseksi sen alla. Kuin otsatukka, mutta paljon parempi keksintö.
Kissatkin ovat saaneet majailla eteisessä taas, kun en vain siedä "sotkua mikä niistä tulee". Oikeasti eivät sotke sen enempää kuin koira ja tuntuihan se tavallaan hyvältä pidellä nuorempaa kollia sylissä sen hetken, kun sen kantoi oven toiselle puolelle.

Haluan eristäytyä, vaikka tiedän, etten kuitenkaan pysty siihen. Yksinäisyys saa minut haluamaan sosialisoida ihmisten kanssa. Yksinäisyys on jotain pahempaa, kuin yksinolo. Yksinolo on helppoa, mutta yksinäisyys paljon vaikeampaa; se on sietämätöntä.

Mutta no, jos kuitenkin yritän lukea sen sähköpostiviestin ja painua sitten suihkun kautta nukkumaan.

Kyllä tämä tästä. Heti huomenna.

Unien sieppausta

En yleensä tulkitse uniani, vaikka tykkäänkin kirjoitella niitä ylös. Kiitos siis erään ystävättäreni, on minun pakko kokeilla tulkita viime yönä näkemääni unta.

Olin vanhalla ala-asteellani, jonka "yläpihaa" möyrivät ja möyhensivät traktorit ja muut maansiirtokoneet. Kuulin ohimennen joltain, että ne tekivät uima-allasta, johon vieressä seissyt ammattikouluopettajani totesi, että siinä on hyvä sitten meloa.
Seison koulun portailla, nojailen seinään ja keskustelen Kulkijan kanssa. Minulla on purkissa pienehkö, sinertävä hämähäkki. Puhumme siitä, että jos menisimme Papan mökille koulun jälkeen. Ilmeisesti tarkoituksemme on viedä hämähäkki sinne.

Koululla kuitenkin on tulossa jotkin pirskeet, joihin meidänkin on osallistuttava. Jotkin kirkolliset, häät tai konfirmaatio. En osaa sanoa.

Yhtäkkiä melonta-/uima-allas on valmis ja maansiirtokoneet ovat kadonneet jonnekin.

Sitten räjähtää ensimmäisen kerran; jostakin tulee yhtäkkiä ääniaalto, joka hajottaa kaikki ikkunat ja lasinsirpaleita lentää ympäriinsä. Suojaan kasvoni tyynyllä ja olen hengittämättä, etten vedä lasinsirpaleita henkeeni.
Kuljemme ympäriinsä ihmettelemässä, että mitä oikein tapahtui.

Olemme jossain huoneessa Kulkijan kanssa, luemme jotain kullanväristä kirkollista kirjaa. Ei ole Raamattu, jokin muu, jokin missä on lauluja/runoja/rukouksia. En tiedä, että onko sellaista oikeasti olemassa. Unessani kuitenkin on. Löydän sieltä etsimäni; "kirje" nimisen tekstin, jonka haluan lukea tai luettavan. Valitsen sen kuitenkin. Sitten tuleekin sisään ripariopettajani ja alamme keskustella siitä kirjasta. Makaan sängyllä/sohvalla ja näen ikkunasta kuinka jonnekin huoltoasemalle tms. jysähtää asteroidi. Ensin näkyy vain savua ja liekkejä ja sitten tulee taas ääniaalto, painan tyynyn uudestaan kasvoilleni ja painaudun sohvaa/sänkyä vasten. Ikkunan sirpaleet lentelevät ja ropisevat päällemme.

Sen jälkeen lähdemme siirtymään toiseen koulurakennukseen, juhlasaliin juhlistamaan.. jotain. Pihalla ollessamme jossakin räjähtää taas ja ääniaallon pyyhkäistessä ylitsemme, jokun päälle lentää iso ikkunankappale ja tämä henkilö vain jää makaamaan maahan, haavoittuneena ja verisenä. Ripariopettajani siirtelee lasinkappaleita tämän päältä ja kysyy, että kävikö pahasti. Maassa makaava sanoo, että ei käynyt. Olemme juuri menossa sisään, kun taas näkyy savua ja liekkejä. Hyppään johonkin kellarimaiseen tilaan, rakennuksen ikkunasta tai ovesta. En tunne ääniaaltoa, sillä olen maanpinnan alapuolella. Taas sirpaleita ja nyt vähän liekkejäkin. Bensa syttyy tuleen lattialla. Kierrän isäni kanssa rakennusta ja tutkimme vahinkoja; ei niitä ole paljon. Vesi kiehuu paikoitellen joissakin astioissa, mm. jossakin isossa punaisessa lasi... maljassa. En tiedä, että mikä sen virka on, mutta siinä kuitenkin kiehuu. Sen takana palaa pieni läntti bensaa.

Jatkamme kuitenkin kohti juhlasalia lopulta, seison liukuportaiden yläpäässä. Ohitseni kulkeva ripariopettajani kompuroi ja on vähällä pudottaa järjestelmäkameran, jota hän pitää kädessään. Huokaisen helpotuksesta, vaikka kamera ei taida edes olla minun.

Astun liukuportaille. Ne tuntuvat siltä, kuin niissä olisi miljoonia pieniä imukuppeja, jotka pitävät sinut paikallaan matkasi ajan. Joku toteaa takanani, että vau mikä kraka. Ylpeänoloisena sitten vähän korjailen pukuani, kaulusta ja kravattia. Pohdin myös ääneen, että nauravatkohan kaikki mulle, kun mulla on ylläni miesten puku. Puhuja (vaikka en häntä ole nähnyt, olen silti varma, että hän on yksi ala-asteaikaisista luokkatovereistani) vakuuttaa, että toiset ovat hölmöjä jos nauravat.
Ihmiset seisovat salissa ja katsovat eteensä. Näen sinne. Ex-tyttöystäväni tuijottaa minua. Hymyilee tuntemisen merkiksi. Hän on pukeutunut polvipituiseen mekkoon, joka on musta ja, jossa on valkoisia kukkia. Hänellä on kukkakimppu kädessäään. Hän näyttää mielestäni kauniilta. Minusta tuntuu hyvältä.
En ehdi saliin saakka, kun jo herään.

Koulu tarkoittaa luonnollisestikin oppituntia; mitä minun on opittava nyt? Koulu näkyy usein visaisissa elämäntilanteissa. Unet voivat käyttää koulua nykyisten ristiriitojen kuvastajana.
Hämähäkkikin tarkoittaa suopeaa onnea.
Häät ovat enne onnesta, lyhyestä tai pitkästä. Mutta saattavat myös tarkoittaa itsensä hyväksymistä.
Konfirmaatiosta en löydä luotettavaa tietoa - moni on sitä mieltä, että se on liitto Korkeamman kanssa tai aikuistumisriitti.
Isä edustaa suojelua, auktoriteettia. Uni kehottaa olemaan itsenäisempi ja luottamaan enemmän itseeni.
Kirje tarkoittaa, että uutisia olisi tulossa?
Eli...
Minulla on jotakin opittavaa vielä, ehkäpä itsenäisyys ja itseensä luottaminen, jotta voin hyväksyä itseni. Häät koulussa voisivat tosiaan merkitä tuota oppimista ja hyväksymistä, etenkin kun en kerkeä juhlasaliin saakka ennen heräämistä, en siis ole vielä täysin perillä. Täysin valmis. En ole vielä täysin hyväksynyt itseäni, mutta kulkemassa sitä kohti. Oikeaan suuntaan.
Hämähäkki ja sen siirtäminen toisaalle, tarkoittaa sitä, että minun on vietävä onneni turvaan, vai sitä, että en saakaan sitä ihan vielä? Vai ehkä, etten voi pitää sitä?
Ehkä onneni on lyhyt aikainen. Tai sitten onneni alkaa vasta siitä, että vien sen sinne, vapautan sen sinne.

Kirje unessani ei ollut konkreettinen kirje, vaan tosiaan jokin loruelma, jonka nimi on "Kirje". Halusin lukea sen tai jonkun lukevan sen minulle. En tiedä miksi. Siksi en ole jälkimmäisestä varma, en minä välttämättä saa mitään uutisia. Mutta se oli toisaalta hyvin tärkeä minulle ja sen nimi kuitenkin oli Kirje, joten ehkä se kuitenkin on uutinen. Tiedä sitä sitten.

Epäilen, että ex-tyttöystäväni näkeminen unessa on vain minun itseni reagointia siihen, että viimeinen keskustelu hänen kanssaan tuntui hyvältä. Hän on välillä kohdellut minua kuin kiloa paskaa, vaikka olen vain halunnut olla hänen ystävänsä, käydä hänen kanssaan kahvilla ja vaihtaa kuulumisia.
Eikä keskusteleminenkaan hänen kanssaan ole välttämättä sujunut kovin hyvin joka hetki, useimmiten hän reagoi kuin häntä ei kiinnostaisi. Viimeeksi hän kuitenkin esitti itsekin kysymyksiä ja tuntui jonkin verran olevan kiinnostunut siitä, mitä minulle kuuluu. Mikä siis tuntui hyvältä.

Ja nuo asteroidit ja räjähdykset lienevät eilisestä Terra Novasta, joten en anna niille mitään tulkinnallista arvoa.

Tällaista tällä kertaa.

Kulkijan taipaleen taa

Minä olen hän, ketä Rakkaani Kulkijaksi nimittää. Koko elämäni olen kulkenut etsien elämälleni tarkoitusta. Koko elämäni aina siihen saakka, kun kohtasin Sinut Rakkaani. Päämäärätön hapuileva kulkuni päättyi sinä hetkenä, jona Sinä otit minua kädestä, kun kävelimme vieretysten kohti järven rantaa silloin joskus. Silloin elämäni ensimmäisenä päivänä. Siinä hetkessä tiesin, että elämäni tarkoitus oli löytynyt. Elämäni tarkoitus on rakastaa Sinua rajattomasti ja ilman mitään epäilyä mistään. Elämäni tarkoitus on elää vain Sinulle. Elämäni tarkoitus on olla Sinun tukenasi. Kohtaloni on olla olemassa vain Sinua varten Rakkaani. Vaikka mitä tapahtuisi, voit aina luottaa minuun. Olen ylpeä siitä, että koet, että minut voi asettaa kilveksi, ja että olet suojassani turvassa. Kiitos, että annat minun olla suojasi ja turvasi. Mutta muista, etten minä ole sellainen kilpi, joka haluaa eristää Sinut kaikesta maailmasta. En tahdo rajoittaa Sinun elämääsi, vaan suojella Sinua sellaisilta asioilta, joilta haluat suojautua, ja jotka ovat pahoja. Rakastan Sinua. Ikuisesti. Kulkija kulkevi rinnallas ain...

Palava talvi

Se on mielenkiintoista, miten oma päänikin jo ilkkuu minulle. Unet, joita näin, olivat niin lapsellisia.
Opettaja oli sama, kuin aina ennenkin. Se viimeisin naisopettaja. Se ainoa oikea opettaja. Se ainoa, johon olen ikinä luottanut. Se, jota en pidä vihollisena. Juuri se.

Sain eteeni sillä tunnilla AAPISEN, 1.-4. luokan oppikirjan ja jo valmiiksi täytetyn vihkon.

Uni oli jotenkin vaan liikaa. Tiedän, että en ole edistynyt mihinkään suuntaan sitten peruskoulun. Herätessä oli taas vaikea olo ja ensimmäinen ajatus jotakin siihen suuntaan kuin "kiitos tästä".
Olen niin pilalla, että jopa itse vittuilen itselleni? Might be.

Tajuilin asioita eilen suihkussa. Suihku on hyvä paikka filosofoida ja mietiskellä asioita.
En uskalla elää, koska pelkään epäonnistuvani. Se on se asia, jonka tajusin. Sitten tajusin vielä senkin, että jos pelkään epäonnistuvani, enkä sen vuoksi elä, olen jo valmiiksi epäonnistunut. Got the point?

Mutta ei se elämä helpotu sillä, että olen tekemättä mitään, koska pelottaa. Tavallaanhan olen invalidi. Ahdistus on invalidisoivaa. Epäonnistumisen pelko rajoittaa elämääni. Huono itsetunto rajoittaa elämääni. Sosiaalisten tilanteiden pelko rajoittaa elämääni.

Näin ollen maailman typerin ratkaisu oli lopettaa koulu. Mutta en voinut pärjätä siellä ilman Kulkijaa.
Senkin minä tajusin, että Kulkijasta on muodustunut minulle ihmiskilpi. Asetan hänet aina maailman ja itseni väliin. Hänen kanssaan olen turvassa.

Välillä toivon, että tämä elämä annettaisiin sellaiselle, joka sitä tarvitsee ja osaisi arvostaa. Sillä minusta tuntuu, että en aina pysty olemaan niin hyvä itselleni, kuin minun pitäisi olla.

Vaikka olen minä aallonpohjineni täysin eri asteella, kuin joskus. Kannan kyllä vastuun itsestäni ja päätöksistäni, enkä syytä niistä ketään toista. Yritän Teen myös voitavani itseni kanssa, haluan edetä elämässäni, enkä vain pyöriä paikoillani kuten joskus, tekemättä mitään.
Vaikka tämä kaikki näyttääkin siltä, suurin ahdistukseni tällä hetkellä on juuri se, etten tee mitään. Haluan tehdä jotain, mutta en vain tiedä, että mitä tekisin.

Kirjoittamisen terapeuttisuus

Haluaisin oppia paremmaksi ystäväksi. Haluaisin olla parempi ihminen, parempi vaimo. Tehdä jotain, enkä vain aina luvata tekeväni.
Lopetin yrittämisen, kaiken suhteen. Teen tai olen kokonaan tekemättä, niinhän sen pitää olla. Pitää onnistua, eikä vain yrittää.
Haluan elää ja yhtä aikaa pelkään elämää ihan kamalan paljon. Tulevaisuuskeskustelut saavat minut välttelemään koko aihetta. Se vain herättää tavatonta, sekavaa pelkoa. Ahdistusta. Tällä hetkellä tuntuu helpoimmalta vain keskittyä tähän kuluvaan hetkeen. Ei minun resurssini riitä muuhun. Ei nyt.

Kirjoittaminen on terapiaa, etenkin kun nyt olen taas saanut suuni auki ja pakottanut itseni kohtaamaan ne asiat, jotka ahdistavat ja aiheuttavat stressiä. Kirjoittamaan ne alas, käsittelemään ne.
En tiedä, että mitä kirjoittaminen oikein tekee minulle. Se tuntuu puhdistautumiselta. Vähän kuin kävisi henkisesti suihkussa. Kuin se sulattaisi sieluni jäykkyyden kuten kuuma vesi sulattaa jäykkyyden minun lihaksistani. Se tekee minut vapaaksi, sillä ainoalla tavalla, jolla voin koskaan vapaa olla.

Välillä maailma tuntuu ahdistavalta. Yhteiskunta toivottomalta. En muista, että oliko se tänään, kun mietin, että miten ihmiset jaksavat elää. Tuntuu, että meiltä riistetään kaikki. Teemme töitä ja asian voisi melkein ilmaista niin, että me maksamme isommille herrastelijoille siitä, että saamme tehdä työtä ja elättää perheemme.
Tai no, en minä ketään kyllä elätä. Edes itseäni.
Ei tuollainen lattialuuttuna oleminen hirveästi motivoi hakeutumaan töihin. Opiskelupaikan vastaanottaminen on kuin lupautuisi sylkykupiksi yhteiskunnalle. Samalla jotkut ovat kovin ylpeitä siitä. Sen olen vannonut, että tasan yhden ammatin opiskelen ja jos en sillä itseäni voi elättää, niin perkele en sitten millään.
Vielä kuitenkin tulee päivä, kun minulla on oma yritys. Eikä lukiopellet naureskele minulle enää. Jumalauta, siinä vaiheessa he katsovat ylöspäin kun minulla on joku tarkoitus elämälleni ja he sen sijaan istuvat sossunluukulla miettimässä, että perkele.

Mutta juuri nyt tarvitsen aikaa itselleni. Minussa on paljon korjattavia asioita, enkä pääse niistä vain kieltämällä niiden olemassa oloa.
Tulen tarvitsemaan juoksua ja kirjoittamista tehdäkseni itsestäni ehjemmän, päästäkseni ylös tästä sotkusta, johon olen antanut itseni ajautua.
Juoksu tekee vahvemmaksi, kohottaa itsetuntoa kun saavuttaa edes jotain tavoitteita. Kirjoittaminen auttaa käymään asioita läpi, unohtamaan ne turvallisesti. Mutta ennen kaikkea miettimään niitä.
Juoksemisen kautta myös itsekuri alkaa löytämään omaa jalansijaa. Sekin on joskus ollut minussa vahva. Tällä hetkellä ei.
Itsekuri pysyy vain jos sitä harjoittaa jatkuvasti, eikä vain silloin tällöin kun sattuu huvittamaan. Yksi onnistuminen johtaa toiseen, itsetunto nousee ja itsekuri vahvistuu.
Juokseminen myös vähentää ahdistusta ja stressiä, tai yleisesti kaikkia mieleni heilahduksia. Energiaa ei jää varastoon, jotta sen voisi myöhemmin käyttää asioiden stressaamiseen ja murehtimiseen.

Minun on noustava ylös tästä sudenkuopasta.
Minä nousen ylös tästä sudenkuopasta.

(Olen enää 4,5 kg päässä ensimmäisestä laihdutustavoitteestani - kuten voi todeta, elämäni sujuu jokaisella sektorillaan paremmin kuin hyvin. Paremminkin silti voisi mennä, itselläni itseni kanssa.)

Red wires, green wires, stuck 'em right through me !

Se on mielenkiintoista, että miten paljon musiikki pystyy säilömään muistoja ja asioita. Miten jotain tiettyä kappaletta kuunnellessa kaikki muistot nousevat pintaan, miten ne ikään kuin jäävät siihen musiikkiin kiinni.
Kuin musiikki olisi pelastusköysi hukkuvien ja katoavien muistikuvien ja minun mieleni välillä. Välillä se vetää muistoja pintaan, hengittämään.

Tunnen elämän aaltoliikkeen itsessäni. Tunnen öisessä ilmassa kevään, tunnen polttavan halun juosta, kunnes ei saa henkeä. Huutaa yksin pellon laidalla meteorien kutittaessa selkääni kylmällä tulellaan.

Maailmoja maailmojen sisällä. Löydä ne.

Mutta nyt minä katson Viimeisen Sademetsän. Mikäli se ei ahdista liikaa.

Koulutuksen miettiminen on hyvä tapa synnyttää itselleen varsin älytön ahdistus.
Olen sössinyt kyllä elämäni varsin hyvin. Tai ainakin koulutuksellisessa mielessä.

Mielessäni käy yhä uudestaan ja uudestaan, että jos kuitenkin hakisin keskeytystä, vaikka en tosin tiedä, että lienevätkö nuo jo pyyhkineet minut ylitse kirjoistaan tuolla koulussa. Enkä tiedä, että kehtaisinko mennä sinne enää, tai huolisivatko ne minua sinne enää.

Tällä kunnalla ei ole oikeastaan juurikaan mitään annettavaa minulle. Toinen EHKÄ kiinnostava ala olisi merenkulku. Sitäkin varten olisi sitten joko muutettava pois tai ainakin oltava viikot poissa, edellyttäen, että koululla olisi jokin kampusalue, jossa asua.

Täällä ei kuitenkaan ole mitään ja lähteminenkin on aika vaikeaa; parisuhteessa kun otettava se toinenkin osapuoli huomioon. Pahin mahdollinen tilanne olisi sellainen, että joutuisimme muuttamaan erillemme, jotta voisin opiskella. Samalla se tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta.

Kysymys ei ole enää siitä, ettenkö tietäisi, että mitä teen. Vaan ehkä enemminkin, että miten teen.
Toisaalta tekisi mieli olla hakematta ollenkaan minnekään tänä vuonna, mutta samalla taas jokin minussa suorastaan rääkyy, että on haettava.

Ristiriitaisten tuntemuksieni ja ahdistukseni vuoksi istun nyt tässä itkemässä. En voi, enkä halua koko elämääni viettää tällä tavalla. Minulla on unelmia, vaikka niiden ajatteleminenkin tekeekin aika kipeää juuri nyt. En ehkä tule ikinä saavuttamaan sitä ja se tuntuu erittäin tuskalliselta. En tiedä, että mitä teen.

Tunnen itseni epäonnistuneeksi. Vaikka ei se kai ole niin oikeasti. Kyllä sitä kai työelämässä ehtii olemaan muutama kymmenen vuotta, vaikka kuinka haparoisi alussa. Mutta omien unelmien saavuttamisen vuoksi tuntuu niin tappavalta kaikki hukkaan heitetty aika.

Pelkään ja ahdistun. Haluan ammattitutkinnon, kokea saavuttaneeni jotain elämässäni.

Luiden pelko

aamuyöstä on hiki
näkymättömät päästäiset rapistelevat nurkissa
kissat nukkuvat sylikkäin
koiran tassut värisevät

tunnen irtautuvani itsestäni
paniikki ovien sulkiessa tieni
täältä ei ole varauloskäyntiä

hylkään ruumiini öisin
jätän tassunjälkiä lumihankeen
ja kun taivaanholvin alla pysähdyn
kun se ääni aaltoilee sisältäni,
lipeää tummilta huuliltani yöilmaan

sillä hetkellä
jopa galaksit lipuvat ohitseni nöyrinä

Howl with me.

Paluu rutiineihin onnistui paremmin kuin odotin. Myös kävelyllä tuli käytyä.
Tällä hetkellä ei ole paljonkaan avauduttavaa. Kaiketi tuo eilinen teksti oli se, mikä piti saada ulos. Se jokin, mieltä painava asia. Tänään ei ole ollut huono olo laisinkaan. Ainoastaan kovin väsynyt, ehkä hieman vajavaisten yöunien vuoksi.

Olen alkanut nukkumaan sen ajan, mitä Kulkija on töissä. Inhoan olla yksin kotona. Näin tavallaan yhteinen aikamme on maksimoitu. Jokainen hereillä olo hetki Kulkijan kanssa.
Mikään ei ole parempaa.

Elämässäni tapahtui jotakin suurta eilen. Jotakin, mistä olen pienestä tyttösestä saakka haaveillut ja mitä olen aina toivonut salaa. Odottanut. Pelännyt, että elämässäni ei ikinä tulisikaan mahdollisuutta sellaiseen..

I belong to you.

Olen onneni kukkuloilla ja silti mieleni mataa mustana maata myöten.

Näin edellisenä yönä unta koulustani ja opettajastani. Kai hän on minulle ensimmäinen opettaja, johon olen koskaan uskaltanut millään tasolla luottaa. Hän tuntuu kovin läheiseltä ihmiseltä minulle, vaikka loppujenlopuksi olemmekin vain muodollisessa opettaja-oppilas-suhteessa. Hän on silti tuntunut turvalliselta ja luotettavalta. Ihmiseltä, jonka olen melkein mieluummin toivonut olevan äitini, kuin opettajani.

Samalla tuli taas ahdistus koulutuksesta. En usko, että voin täällä opiskella miksikään, Kaupunki on niin täynnä tuskaa ja huonoja muistoja. Tuntuu siltä, että olisi päästävä pois, jotta voisin viimeinkin seistä omilla jaloillani ihanan mieheni rinnalla.

Tunnen eläväni vuodesta toiseen samaa painajaista. Kaikki muistuttaa jostain menneestä ja tuottaa ahdistusta ja onnettomia muistoja. Olen itkenyt liikaa. Olen kai vain niin kadoksissa itseltäni. En tiedä, että mikä tai kuka olen ja mitä minun olisi tarkoitus tehdä.

Kulkija puhuu kadiksesta. Sillä ehdolla, että muutetaan Hyvinkäälle. Helsinkiin en suostu. Hyvinkäällä voisin edelleen jatkaa koulussa, tällä samaisella linjalla. Siksi sinne.
Sitten Kulkija peruu puheensa ja minussa herännyt toivon kipinä sammuu.
Toinen vaihtoehto olisi oppisopimuskoulutus. En vain tiedä, että kuka huolii tällaista arkaa ja epävarmaa ihmistä minnekään. Toisaalta en vielä edes haluaisi päätyä minnekään. En haluaisi, mutta haluaisin kuitenkin.
Jonkin ratkaisun tähän koulutuksettomuuteen. En minä pysty siihen, että makaan kotona tekemättä yhtään mitään. Mutta en minä tosin pysty moneen muuhunkaan. Minua pelottaa.

En tiedä enää, että mitä oikein käyn läpi. Toivon sen olevan muutosta itsessäni, kasvamista ehkä. Henkistä sellaista. En ole varma tosin siitäkään. Välillä mielessäni käy, että ehkä olen vain masentunut, mutta ajatukseni eivät loppujen lopuksi ole niin synkkiä ja päivissäni kuitenkin on paljon hyviäkin hetkiä. Uskon sitä paitsi vielä tulevaisuuteen, vaikka polku sinne näyttääkin tällä hetkellä aika mutkaiselta. Lisäksi ahdistus on niin vahvasti läsnä, että en voi olla masentunut. En tunne oloani turtuneeksi, enkä mielestäni juurikaan ole "hälläväliä" -mielellä menossa, vaikka aika huolettomaksi ihmiseksi noin muuten itseni miellänkin.

Eristäydyn kyllä. Kai sekin on vain halua suojella muita tältä minua varjostavalta tummalta pilveltä. Ehkä minä vain taistelen masentumista vastaan.
Toisaalta on ollut kovin vaikea sanoa ääneen, että missä nyt oikein mennään. En liene sitä itsekään oikein tiennyt. Ennen näkemääni unta, jossa koin suurta helpotusta ja turvallisuudentunnetta keskustellessani opettajani kanssa.

Ehkä tämä kaikki on vain selvittämättömiä ja viimeistelemättömiä asioita?
Olen kuitenkin pahoillani mielialani heittelehtimisestä. On vaikeaa olla iloinen, jos ei sitä oikeasti ole. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi onnellinen. Olen onnellinen. Todella onnellinen ja kiitollinen, että Kulkija on olemassa ja luvannut rakastaa minua ikuisesti.

Kai sitä olisi hetkeksi suljettava silmät. Huomenna kai pitäisi inspiroitua siivoamaan. Ällöksyn sitäkin puuhaa ihan liikaa. Lisäksi voisin yrittää kammeta itseni lenkille ja palata takaisin rutiineihini.

En yritä.
Minä teen sen.