Mental note

Fragging hard or hardly fragging

Kaikki munat samaan koriin.

En ole jaksanut kirjoittaa mitään kovin järjellistä. Yritin tehdä tuota challengea, mutta eihän siitä mitään tullut. Täytän sen kyllä jossain vaiheessa loppuun, mutta sen aika ei ole juuri nyt.

Jäätävä määrä kaikenlaisia projekteja, joita haluaisin aloittaa ja saada loppuun - hahmottelen uutta novellia, haluaisin yrittää striimausta, haluaisin saada siivottua asuntoni kunnolla, pudottaa vielä vähän painoa, saada pysyvä työpaikka, ehkä opiskella jossain vaiheessa ja muuttaa toiseen kaupunkiin vuoden sisällä.

Ensi vuonna tähän aikaan haluaisin olla jossain muualla, olla joku muu kuin olen nyt. Kaikki tuntuu niin järjettömän tahmean keskeneräiseltä ja samalla olen onnellisempi kuin olen ollut pitkään aikaan. Tuntuu välillä, että hukun tähän tunteiden määrään kaiken värittömän, tasapaksun harmauden jälkeen.

Tulevaisuus kauhistuttaa ja samalla en odota mitään enempää. Olen innoissani, mutta peloissani. Itsetuntoni on puutteellinen ja se heijastuu hieman jokaiseen elämäni aspektiin tällä hetkellä - en usko pärjääväni töissä, en usko pärjääväni harrastuksissani, en usko pärjääväni sosiaalisesti, enkä usko, että kukaan oikeasti haluaisi seurustella kanssani tai voisi oikeasti välittää minusta millään tavalla.

En siis ole turhaan kuvitellut olevani pohjalla - olen oikeasti käynyt aika pohjalla, mutta niin varmasti kävisi kuka tahansa, joka kokisi menettäneensä mm. kaiken. En osaa tarkalleen sanoa, että mitä tässä on vuosien varrella tapahtunut, että olen päätynyt tilanteeseen, jossa on tuntunut siltä, että minulla ei vain ole tulevaisuutta. Että kaikki elämisen arvoinen on menetetty.
Osittain siihen liittyy haaveet armeijasta, ehkä tilanteeni on ollut vähän "kaikki munat samaan koriin" -tyylinen. En ole uskaltanut katsoa ympärilleni mitä muuta elämällä olisi tarjota. Ehkä siinä on myös sekin, että se toi minulle ylpeyttä ja arvostusta omalta perheeltäni. Äitini taistelee vieläkin suunnitelmieni muuttumista vastaan.
Vaikka silti, suurin syy, miksi olen muuttanut mieltäni, on fyysinen sairauteni ja sen paheneminen. Olen rikki. Fyysisesti pahemmin kuin olen henkisesti.

Jollain tasolla se on ottanut ajoittain todella koville hyväksyä, mutta toisaalta sen hyväksyminen on helpottanut. Olen rikki, eikä sille voi oikeastaan mitään. En halua rikkoa itseäni lisää, tuskin edes kelpaisin enää armeijan riveihin.

Ehkä siinä on sekin, että se on sosiaalisesti hyväksyttävämpää, on helpompaa sanoa, että hei, mulla oli suunnitelma, jota kohti olen ponnistellut suurimman osan aikuisikääni, mutta se ei vaan enää toimi, koska tilanteeni on muuttunut. Annoin kaikkeni, mutta se ei ole ollut tarpeeksi ja enempää minä en pysty antamaan.

Toisaalta, sanoin pari kuukautta sitten jotain sen suuntaista kuin voin itse valita, mitä haluan elämältäni ja, että minun ei tarvitse perustella sitä kenellekään, jos suunnitelmani muuttuvat.

Tämä lause on vapauttanut minut.

 Hävisin ehkä yhden taistelun, mutta se ei tarkoita, että sota olisi vielä ohitse.

We Asked People If They Care About Homo Sapien Extinction

Don't ask if I'm happy, you know that I'm not
But at best, I can say I'm not sad
'Cause hope is a dangerous thing for a woman like me to have
Hope is a dangerous thing for a woman like me to have

Day 09 - post some words of wisdom that speak to you

Teknisesti ottaen ei varmaan ole minkäänlainen "words of wisdom", mutta puhui minulle aika voimakkaasti, kun sen ensi kertaa luin:

"I hope you know it's okay if your strength looks a little different in this season."

Ihminen kasvaa ja muuttuu, joten vahvuutemmekaan ei tarvitse pysyä tai näyttäytyä samanlaisena. En oikeastaan osaa tuon sanomaa tiivistää yhtään paremmin.

"I think you are doing a beautiful job figuring out some heavy shit."

Teknisesti tämäkään ei kai ole mikään erityinen viisaus, mutta jotakin mitä haluaisin muistuttaa toisinaan itselleni - ja muille ihmisille. Ihmisille, jotka ovat päättäneet kuntoutua ja tekevät aktiivisesti työtä sen eteen, että jonakin päivänä kaikki näyttäisi valoisammalta. Painavien asioiden siirtely ei ole aina helppoa, mutta teet silti hyvää työtä.

Day 08 - share something you struggle with

En ole varma miten minun pitäisi tulkita tämä "tehtävänanto". Kamppailen useiden asioiden kanssa, mutta niidenkin kaikkien takana on masennus, hyvin pitkälti. Voisin siis vain todeta, että kamppailen yleisesti vain masennuksen kanssa.

- apatia

- elämänhallinta

- minäkuva

Ehkä suurimmat ja hankalimmat taistelut ovat noilla alueilla. Apatia näyttää itsensä hyvin pitkälti motivaation puutteena. Motivaation puute vaikuttaa elämänhallintaan. Elämänhallinnan puutteet vaikuttavat alentuneeseen minäkuvaan, itsetuntoon ja itsearvostukseen.

En halua oireiluani sen kummemmin lähteä avaamaan.

Day 07 - List 10 songs you are loving right now.

1. Five Finger Death Punch: Gone Away
2. Bülow: Sweet little lies
3. Five Finger Death Punch: Sham Pain
4. Juha Tapio: Toinen Aika
5. System of a Down: Roulette
6. My Darkest Days: Casual Sex
7. Five Finger Death Punch: I Refuse
8. Five Finger Death Punch: Wrong Side of Heaven
9. Uriah Heep: Lady in Black
10. System of a Down: Violent Pornography

Day 06 - Five ways to win your heart

00001 Huumorintaju ja sen näyttäminen.
00010 Kiltteys / Ystävällisyys
00011 Rehellisyys / Suoruus
00100 Luotettavuus
00101 Uskollisuus

Day 05 - list five places you want to visit

00001 Lappi
00010 Pripyat
00011 Aokigahara
00100 Jungfraujoch
00101 United States of America

Day 04 - write about someone who inspires you

Tämä on aina ollut vaikea kysymys, sillä mulla ei ole koskaan ollut minkäänlaisia idoleita tai muita, joita katsoisin jotenkin erityisesti ylöspäin.
Mutta mulla on paljon ihmisiä, joissa on joku juttu, mitä ihailen yli kaiken. Ihmisiä, jotka inspiroivat mua olemaan paras mahdollinen versio itsestäni

Mainitsen muutaman henkilön esimerkin vuoksi.

Isä
Mun isällä on kyky korjata lähes mitä vaan, autosta ovenkahvoihin. Oon huomannut jossain määrin perineeni tätä samaa erikoista kykyä, mutta oon silti vielä vuosien kokemuksen päässä siitä, mihin mun isä pystyy.

Nuorisotyöntekijä V
Yksi tosi tärkeä ihminen mun lapsuudesta ja nuoruudesta. Hän on antanut mulle paljon. Hänessä kunnioitan eniten hänen taitoaan olla läsnä ja kykyä luoda turvallisuuden tunne.

Sairaanhoitaja A
A on aika uusi tuttavuus ja liittyy noihin vapaaehtoishommiin. Hänessä eniten inspiroi hänen ammattimaisuutensa, lämminhenkisyys ja kuinka hän on persoonana todella helposti lähestyttävissä. Taitava puhumaan, löytää juuri oikeat sanat ilmaisemaan myötäelämistä, mutta ei kuitenkaan unohda auktoriteettia ja kunnioitusta.

Muitakin varmaan on ja taatusti on, ei nyt vaan justiin eksy mieleen.

Day 03 - what are your top three pet peeves

1. Epävarmuus ja siitä syntyvä tarpeeni varmistella asioita moneen kertaan
2. Aloitekyvyn puute / apatia / motivaation puute
3. En jaksa ihmisiä pitkiä aikoja kerrallaan

Day 02 - write something that someone told you about yourself that you never forget

"Susta saa sellasen kuvan, että sä kuljet omia polkujas... tai siis, sä et tarvi edes polkua."

-- J

Day 01 - list 10 things that make you really happy

1. Koira
2. Rakkaus
3. Vapaaehtoistoiminta
4. Pelaaminen
5. Ystävät
6. Kesä
7. Perhe
8. Uskaltaminen / omista rajoitteista irti pääseminen
9. Hyväksytyksi tuleminen
10. Asioiden valmiiksi / päätökseen saaminen

Päätin ruokkia unettomuuttani palaamalla melkein kymmenen vuoden takaisiin blogimerkintöihini, jotka kertoivat hyvin paljolti rakastumisestani Kulkijaan ja yllätyin siitä, miten paljon niissä on samaa nykyiseen tilanteeseeni. Samanlaisuus vahvistaa sitä ajatusta, että minun pitää katsoa mihin tämä johtaa, minun on kuljettava tämä polku.

- pelkään rakastua (miksi?)
- epävarmuus, riittämättömyyden tunne
- palava, jäytävä kiintymys ja halu kuulua yhdelle ihmiselle
- se tunne, kun kumppanin katseesta välittyy ahdistus siitä, että on taas erottava vähäksi aikaa, voi jestas miten se jäyti Kulkijan kanssa, voi jestas miten se syö sielua kun nykyinen rakkauteni kurkistaa eteiseen, jossa sidon kenkiä ja katseet kohtaavat, jestas miten haluan vain sanoa, että en ole menossa mihinkään, jestas älä jätä minua siksi että elämäni on vielä toistaiseksi muualla

Kaikki ei kuitenkaan ole ihan samaa; kirjoitan paljon siitä, miten mietin jotakin toista (hatarasti enää kymmenen vuoden jälkeen muistan ketä tarkoitan, mutta minulla on aavistus). Tämä eroaa nykyisestä tilanteestani siinä, etten mieti yhtään ketään muuta. Kaikki keskittymiseni on vain tässä yhdessä henkilössä. Kaikista ihmisistä, olen päättänyt haluta juuri hänet.

Olin Kulkijan aikaan yrittämässä aloittaa omaa, itsenäistä elämää. Huomaan olevani paljon kypsempi tietyissä asioissa, mutta huvittaa tietyllä tavalla tuo muuttokysymys, sillä tavallaan samanlainen kysymys varjostaa elämääni tälläkin hetkellä ja perkele, miten se minua pelottaakaan.

Jostain syystä olen myös kuvitellut, että epävarmuuteni tulisi Kulkijan ja minun suhteesta, mutta tiedän kyllä, että sosiaalisten ongelmieni juuret ovat kauempana menneisyydessäni, en vain ole koskaan ymmärtänyt, miten paljon ne heijastuvat parisuhteisiini, epävarmuutena ja riittämättömyyden tunteena. Nyt tunnen itseni itsekkääksi, sillä tiedän, että nykyisellä kumppanillani varmasti olisi yhtä lailla tunteita, joista hän olisi halunnut puhua, mutta olen vain puhunut omistani ja pyydellyt anteeksi. Toisaalta olen tiennyt jo jonkin aikaa, että seuraava tapaamisemme tulee kyllä sisältämään paljon keskustelua aiheista, joista ei ole tullut vielä puhua. Kumpikin näkee ensimmäistä kertaa toistemme arkea ja tiedän, että se on hänelle aika iso juttu päästää minut niin lähelle ja tiedän, että se aiheuttaa hänelle pelkoja.

"Olen sinun ainiaan, mutta tulevan viikon ajan minä olen alokkaiden kasvattaja."

Pffft, oh, really? 5 vuotta on pitkä aika, voihan sen tietty melkein ikuisuudeksikin laskea.

Miksi olen ikinä ollut näin lapsellinen, että olen voinut joskus uskoa jotain tuollaista. Kukaan ei tule jäädäkseen, on onnekasta, jos parisuhde säilyy edes 10 vuotta. Helpoimmalla pääsee, kun ei ole liikaa odotuksia, eikä lupaa mitään mitä ei voi pitää. Jotain olen minäkin vuosien aikana sentään oppinut.

"Vähän rakkautta ja minä hehkun onnesta."

Tämä. Niin kovasti tämä. Tunnistan itseni tästä. Kymmenen vuoden jälkeenkin.

Mitä tähänkin kirjoitukseen sanoisi... Lapsirakas, se ei ollut sinun syysi, ei ole ikinä ollut eikä tule ikinä olemaan. Haluaisin olla kanssasi siinä bussin penkillä ja sulkea sinut syliini. Itsevihasi saa minutkin itkemään.

... puhun kuin vieraalle, koska en tunnista tästä muuta kuin kivun, itsesyytökset ja itsevihan.

Ehkä tämä lukeminen riittää tältä yöltä.

I'd like to grow. It's important to me.

Would you like to grow with me?

minä olin paha susi johon punahilkat rakastuivat

En tiedä, mihin kaikki tämä aika vajoaa. Yritin kirjoittaa aktiivisemmin, mutta silti kaksi viikkoa on taas kulunut kuin yhdessä hujauksessa. Tuntuu, että eihän siitä ole pitkä aika kun juuri kirjoitin tuon edellisen postauksen.

Elän vähän viikonloppuja varten. Joko minulla on päivystys, pelit, tukiryhmä tai tapaan Sen Yhden Tietyn. Arki siinä välillä ei tunnu erityisemmin miltään ja valvon mielelläni myöhään siinä toivossa, että voisin kuluttaa päivän nukkumalla. Yön hiljaisuus on edellen mielenrauhani. On ollut aina.

Toissa viikon loppuna olin EA2-kurssilla ja se on nyt osaltani suoritettu. Yksi päivystys puuttuu vielä ja sen sain ujutettua 17. päiväksi, eli kohta saan "vapaaehtoisoikeuteni" tämän erään järjestön riveissä. Kohta olen siis Jäsen.

Edellisen viikon lauantaina olin tapaamassa Häntä ja kävimme kahvilla hänen äitinsä tykönä. Reissu oli jokseenkin värikäs, mutta yllättävää kyllä, tunsin oloni tervetulleeksi, vaikka etukäteen olinkin hermoillut.
Nousi taas fiilis, että pitäisi olla lähempänä. Molemmat haluaisivat tavata useammin ja jotenkin tuntuu, että yhteys välillämme on parhaimmillaan silloin kun olemme kasvokkain. Kaikki yhteydenpito sen ulkopuolella tuntuu toisinaan hieman pakotetulta ja etäiseltä.

Mutta pelkään niin helvetin paljon lähtemistä täältä, koska olen rakentanut elämääni viimeiset melkein viisi vuotta tänne. Huonolla menestyksellä ehkä, mutta rakentanut kuitenkin ja just nyt, kun kaikki tuntuu lähes täydelliseltä ja tuntuu, että maailmakin näyttää valoisammalta, tulee tää hetki, kun mun sydäntä revitään kahteen suuntaan.

Näen toki mahdollisen ympäristön vaihdoksen positiivisena muutoksena ja tilaisuutena uudelle alulle, elämälle ja rakkaudelle, mutta muuttaminen pois tarkoittaisi sitä, että se tukiverkosto, jonka vuoksi tänne edes palasin, jäisi jälkeen ja en tiedä olenko vielä tarpeeksi vahva selvitäkseni yksin. Toisaalta, en tiedä muuttuisiko elämässäni mikään niin merkittävästi kuin kuvittelen muuttuvan. Läheisten näkeminen ja tapaaminen jäisi toki vähemmälle, ja toisessa kaupungissa pitäisi ehkä nähdä enemmän vaivaa sen oman tukiverkon rakentamiseksi.

Sitä vaihtoehtoa en edes halua miettiä, että jos suhteesta ei sitten mitään tulisikaan. Ei se hitto ole edes vaihtoehto. Pääsenhän minä sieltä pois, jos tuntuu siltä. Mitä minä muka oikein pelkään?

Tiedän miten tässä tulee tapahtumaan, vaikka mikään näinkin radikaali muutos, kuin muutto, ei vielä hetkeen olekaan ajankohtainen. Kun se tulee ajankohtaiseksi, kun se tulee ylipäätään puheeksi, tiedän, mitä haluan tehdä.

Eksyksissä? Vapaana.

Mietin aika pitkään tämän blogin tarkoitusta ja sitä, tuoko se minulle enää yhtikäs mitään. En jostain syystä saa luontevasti tuotua nykyistä minuuttani tänne, mutta kun en osaa vain lähteä poiskaan. Kirjoitustahti vain harvenee, koska en tiedä miten kertoisin mistään ja toisaalta välillä tuntuu, ettei minulla ole kerrottavaa yhtään mistään.

Koen pysyneeni pitkään paikoillani, samassa ruudussa. Elämässäni on ollut asioita, joista on ollut työlästä ja vaikeaa päästä eroon. Yksi asioista varmaan ollut masentuneisuuteni, tuhlasinhan koko viime vuoden paikoillani jumittaen ja hukkuen syvyyksiin. Loppuvuodesta vasta tajusin, että seuraavasta vuodesta en halua samanlaista. Eikä tästä ole vielä sellaista tullut. Kiitos oman aktiivisuuteni ja motivaationi muuttaa asioita.

Yksi ensimmäisistä askelista oli ymmärtää, että voin itse valita, mitä haluan elämältäni ja, että minun ei tarvitse perustella sitä kenellekään, jos suunnitelmani muuttuvat.

Koen toisinaan joutuvani usein perustelemaan itseäni ja valintojani kaikille ja kaikkialla. Todennäköisesti lähinnä nykyisen elämäntilanteeni syytä; työkkä ja iänikuiset hiillostukset. En saisi etsiä itseäni, vaan minun pitäisi tietää kuka olen ja mitä haluan. Tässä ja nyt. Vähintään seuraavalta 30 vuodelta.
...vaan kun se ei mene noin. Ei minun kohdallani.

Toisaalta, olen pelännyt koko tähän astisen elämäni sitä, että olen 26 vuotiaana tässä tilanteessa, jossa en tiedä mitä haluan. Tuskallisinta on ollut se, että hetken aikaa kaikki on vaikuttanut selkeältä ja yksinkertaiselta. En ole osannut hyväksyä sitä, että en tiedä mitä haluan. Enkä tiedä pystynkö hyväksymään sitä täysin nytkään, että on vain olemassa asioita, joita en voi tietää ja, joita vastaan en voi varautua.

Tavallaan olen ollut aika katkeroitunut siitä, että elämältäni lähti pohja, kun se parinkympin alkupuolen parisuhdekuvio tuli tiensä päähän 2015 alkuvuodesta. Enkä ole edes tajunnut, että miten eksynyt olen ollut ja miten jumissa olen ollut sen jälkeen. Enkä ole voinut hyväksyä sitä, että se on vaikuttanut minuun niin paljon. Kuka sellaista nyt sinällään edes tahtoisi myöntää itselleen.

Toipuminen koko kuviosta on vienyt lähes yhtä kauan kuin itse parisuhde kesti. Olen hyvin pitkälti kokenut, että en halua sitoutua kehenkään, en samalla tavalla kuin sitouduin Kulkijaan. Yhteinen elämä, arjen jakaminen, kihlautuminen, perheen perustamisen harkitseminen - en ole tahtonut samaa yhdenkään ihmisen kanssa sen jälkeen. Välillä olen kokenut olevani sitoutumiskammoinen ja se on huolettanut minua, sillä haluaisin yhden ihmisen, kehen voisin luottaa ja sitoutua. Mutta ajatus jonkun kanssa yhteen muuttamisestakin on ollut kauhistuttava ja samalla olen tuntenut järkyttävää yksinäisyyttä. Fyysisesti kuin emotionaalisestikin.

Parin viimeisen vuoden aikana olen vasta alkanut kaipaamaan vakinaistumista ihan oikeasti, haaveilemaan varovaisesti siitä, että löytäisin vielä jonkun, joka veisi minulta jalat alta samalla tavalla kuin Kulkija vei. Asioita, joita en uskonut kirjoittavani ikinä. En minä Kulkijaa kaipaa tai edes halua elämääni - hän teki asioita, joita en olisi voinut antaa anteeksi koko elinikänänikään, mutta en silti kiellä, etteikö meidän suhde olisi alkanut lähes täydellisellä tavalla ja olihan hän tietyllä tavalla ensirakkauteni, joten saan kai kaivata sitä, että minulla olisi joku, joka aiheuttaisi samanlaisia värinöitä.

Tämä on kai toinen asia, joka minun piti myöntää itselleni; elämäni suurimman rakkaustarinan päättyminen vaikutti minuun paljon. Aivan järkyttävän paljon. Erosta selviytyminen vei pidempään kuin koskaan kuvittelin.

Ajauduin uuteen parisuhteeseen samana vuonna ja sitä parisuhdetta minun ei kai olisi ikinä pitänyt aloittaa. Se oli omalla tavallaan intensiivinen, mutta toi minusta paljon huonoja puolia esille ja koen sen olleen suurin syy sille, miksi eteenpäin liikkuminen on ollut haastavaa; erityisesti ehkä siksi, että odotimme suhteelta eri asioita ja sitten ihan tietysti vain se ajankohta, jolloin se alkoi. En voinut muuttua ja kasvaa, koska minusta olisi tullut eri henkilö, kuin se, joka olin hänen ja minun tavatessani.
Halusin mennä eteenpäin, lähteä opiskelemaan ja vaihtaa paikkakuntaa, mutta se ei sopinut hänen suunnitelmiinsa, joten jäin tänne, koska laitoin parisuhteen itseni edelle. Asia, jota minun ei olisi pitänyt tehdä.

Minulla ei ole ollut pitkään aikaan motivaatiota mihinkään. Olen vihannut elämääni ja itseäni, mutta olen myös yrittänyt rakentaa sitä uudestaan, että siinä olisi jotain, joka toimisi motivaationa. Olen takertunut vapaaehtoistoimintaan kaksin käsin, kuin viimeiseen oljenkorteen. Se on antanut minulle omanarvontuntoa ja tunteen siitä, että minä merkitsen jotain. Osaan ja pystyn johonkin.
Pian sen jälkeen sain tiedon siitä, että minua mahdollisesti odottaisi työt toukokuussa.
Pian huomasin rakastuneeni elämääni uudelleen.
Ja sitten toiseen ihmiseen.

Olen oikeastaan aika onnellinen juuri nyt. Kaikki tuntuu liian täydelliseltä ollakseen totta.
Pitkästä aikaa tuntuu, että minulla on suunta, jota kohti ponnistella ja motivaatio tehdä jotain elämälläni.

I'm not lost, I'm on my way.

I stopped telling myself that I'm lost.

I'm not.

I'm on a road with no destination,

I'm just driving with hope

that I'll find a place that I like and I'll stay there.

I'm not lost, I'm on my way.