Kaikki munat samaan koriin.

En ole jaksanut kirjoittaa mitään kovin järjellistä. Yritin tehdä tuota challengea, mutta eihän siitä mitään tullut. Täytän sen kyllä jossain vaiheessa loppuun, mutta sen aika ei ole juuri nyt.

Jäätävä määrä kaikenlaisia projekteja, joita haluaisin aloittaa ja saada loppuun - hahmottelen uutta novellia, haluaisin yrittää striimausta, haluaisin saada siivottua asuntoni kunnolla, pudottaa vielä vähän painoa, saada pysyvä työpaikka, ehkä opiskella jossain vaiheessa ja muuttaa toiseen kaupunkiin vuoden sisällä.

Ensi vuonna tähän aikaan haluaisin olla jossain muualla, olla joku muu kuin olen nyt. Kaikki tuntuu niin järjettömän tahmean keskeneräiseltä ja samalla olen onnellisempi kuin olen ollut pitkään aikaan. Tuntuu välillä, että hukun tähän tunteiden määrään kaiken värittömän, tasapaksun harmauden jälkeen.

Tulevaisuus kauhistuttaa ja samalla en odota mitään enempää. Olen innoissani, mutta peloissani. Itsetuntoni on puutteellinen ja se heijastuu hieman jokaiseen elämäni aspektiin tällä hetkellä - en usko pärjääväni töissä, en usko pärjääväni harrastuksissani, en usko pärjääväni sosiaalisesti, enkä usko, että kukaan oikeasti haluaisi seurustella kanssani tai voisi oikeasti välittää minusta millään tavalla.

En siis ole turhaan kuvitellut olevani pohjalla - olen oikeasti käynyt aika pohjalla, mutta niin varmasti kävisi kuka tahansa, joka kokisi menettäneensä mm. kaiken. En osaa tarkalleen sanoa, että mitä tässä on vuosien varrella tapahtunut, että olen päätynyt tilanteeseen, jossa on tuntunut siltä, että minulla ei vain ole tulevaisuutta. Että kaikki elämisen arvoinen on menetetty.
Osittain siihen liittyy haaveet armeijasta, ehkä tilanteeni on ollut vähän "kaikki munat samaan koriin" -tyylinen. En ole uskaltanut katsoa ympärilleni mitä muuta elämällä olisi tarjota. Ehkä siinä on myös sekin, että se toi minulle ylpeyttä ja arvostusta omalta perheeltäni. Äitini taistelee vieläkin suunnitelmieni muuttumista vastaan.
Vaikka silti, suurin syy, miksi olen muuttanut mieltäni, on fyysinen sairauteni ja sen paheneminen. Olen rikki. Fyysisesti pahemmin kuin olen henkisesti.

Jollain tasolla se on ottanut ajoittain todella koville hyväksyä, mutta toisaalta sen hyväksyminen on helpottanut. Olen rikki, eikä sille voi oikeastaan mitään. En halua rikkoa itseäni lisää, tuskin edes kelpaisin enää armeijan riveihin.

Ehkä siinä on sekin, että se on sosiaalisesti hyväksyttävämpää, on helpompaa sanoa, että hei, mulla oli suunnitelma, jota kohti olen ponnistellut suurimman osan aikuisikääni, mutta se ei vaan enää toimi, koska tilanteeni on muuttunut. Annoin kaikkeni, mutta se ei ole ollut tarpeeksi ja enempää minä en pysty antamaan.

Toisaalta, sanoin pari kuukautta sitten jotain sen suuntaista kuin voin itse valita, mitä haluan elämältäni ja, että minun ei tarvitse perustella sitä kenellekään, jos suunnitelmani muuttuvat.

Tämä lause on vapauttanut minut.

 Hävisin ehkä yhden taistelun, mutta se ei tarkoita, että sota olisi vielä ohitse.