Minun on tartuttava toimeen, jotta en kuihtuisi epätoivosta.

Haluan vain tietää...

Kuka lievittää minun tuskaani, sitten kun sinua ei enää ole?
Kenen puoleen käännyn, kun kaipaan kuonosi töytäisyä?

Tunnemerkit

Katselin erään vanhan lapsuudenystävä-koulukaverin kuvia eräässä internetin yhteisöpalvelussa. Hänkin muuttunut niin, etten tunnistaisi, jos kävelisi kadulla vastaan. Ulkoisesti näin, en tiedä sitä, että miten paljon sisäisesti. En tiedä, että kysyäkö mitä kuuluu vai pyytää anteeksi. Yhä mietin sitä, ailahtelen kahden vaihtoehdon välillä. On päiviä, jolloin tekisi mieli kysyä mitä kuuluu ja sitten on päiviä, jolloin haluaisin pyytää anteeksi. En kyllä tiedä, että mitä minun oikeastaan pitäisi pyytää anteeksi. Minähän en meidän ystävyyssuhteessa töpännyt, mutta enpähän täysin syytönkään kai ollut. En tiedä.

Hänen kuviaan katsellessa tulee tunne, että hän on muuttunut siihen suuntaan, jota en oikein arvosta. Minä lienen yhä ainoa, joka ei siitä eräästä luokasta ole muuttunut ja ainoa, joka ei ole mitään aikaiseksi saanut. Ulkoisesti en ole muuttunut, mutta se sisäinen puoli... en tiedä, onko sekään järin paljoa muuttunut. Ehkäpä jatkuva itsensä halveksiminen on vähentynyt. Tavallaan olen kyllästynyt kaikkeen, etenkin itseeni. Välillä minun on niin tavattoman hyvä olla, mutta sitten on näitä yksinäisiä hetkiä, jolloin tuntuu, että tahtoisi vaan itkeä itsensä uneen.

Ehkä olen vain liian väsynyt ja kipuisa.

Välillä tuntuu, että olen uskotellut itselleni koko elämäni olevani ruma, lihava ja ällöttävä. Ehkä etenkin ruma. En pysty elämään sen asian kanssa, että joku pitäisi minua kauniina. En pysty käsittämään, että miksi jonkun mielestä olisin kaunis.

En pysty edes pukeutumaan naisellisesti, sillä koen järkyttävää ahdistusta, jos joku erehtyy tuijottamaan erästä ruumiinosaani liian pitkään. En halua olla mikään seksiobjekti, en halua, että minua tuijotetaan peitsi tanassa.

Tämä kirous on johtanut siihen, että kuljen ympäriinsä mustissa vaatteissa, helteelläkin. Hikoillessa vaaleammat vaatteet näyttäisivät läpi sen, mitä niiden alla on. Valkoiset näyttäisivät joka tapauksessa. Enkä halua olla kenenkään muun katseltavana, kuin Kulkijan. En enää ikinä.

Ajoissa nukkumaan meneminen on vaativaa.

Pieniä ovat sillit...

Itku ei ota tyrehtyäkseen. Pelko kourii ja puristelee sisäelimiäni. Jokainen hengenveto tuntuu viimeiseltä.
En tiedä, että miltä minusta tuntuu. Ainoastaan erittäin huonolta.

Tuntuu, että onnellisuus on kiellettyä. Hetken aikaa ehdin nauttimaan elämästäni - tai oikeastaan, heti kun nautin elämästäni, tiedän, että jotain pahaa tulee tapahtumaan ihan minä hetkenä hyvänsä. Kestän oman epäonneni ja tuskani, mutta en läheisteni, en rakkaideni, en nelijalkaisten ystävieni.

Viime syksynä kun oikeasti aloin nauttimaan koulunkäynnistä ja ollessani onneni kukkuloilla, sairastuin koko syksyksi ja jouduin luopumaan siitä, mikä teki minun arjestani täyttä ja, jonka vuoksi tunsin itseni onnelliseksi - koulusta. Silloin kaikki oli hyvin, olin löytänyt rinnalleni ihanan miehen ja ala oli omani. Sitten tuli se sairaus...

Nyt kun elämällä olisi syytä hymyillä taas, niin vastoinkäymisiä on enemmän kuin kuusessa käpyjä; koiran virtsassa on verta, polveni on kipeä, hampaissani on elämäni ensimmäinen reikä...
Näillä on vaikutusta, sillä kaikki edustavat asioita, joita todella pelkään. En halua menettää koiraani, joudun ehkä jättämään kesätyön väliin, mieluummin kuolisin kuin menisin hammaslääkäriin...

Perheeseemme liittyi uusi jäsen - harmaatabby kissa, nimeltään Roschwitz - luulin voivani nauttia tasaisen rauhallisesta perhe-elämästä... Mutta ei.

Lisäksi tietokoneeni heitti lusikan nurkkaan ja olen lihonut...

Tuntuu, etten jaksa elää. En jaksa näitä vastoinkäymisiä. Eniten kaikesta pelkään koirani puolesta. Voisinpa jakaa loppuelämäni myös sen kanssa. Voisinpa olla ahdistumatta ja murehtimatta asioita.

Voisimpa vain olla ja nauttia kesästä ja syödä jäätelöä perheeni kanssa..

..ja vittu näitä hyttysiä.