Itku ei ota tyrehtyäkseen. Pelko kourii ja puristelee sisäelimiäni. Jokainen hengenveto tuntuu viimeiseltä.
En tiedä, että miltä minusta tuntuu. Ainoastaan erittäin huonolta.
Tuntuu, että onnellisuus on kiellettyä. Hetken aikaa ehdin nauttimaan elämästäni - tai oikeastaan, heti kun nautin elämästäni, tiedän, että jotain pahaa tulee tapahtumaan ihan minä hetkenä hyvänsä. Kestän oman epäonneni ja tuskani, mutta en läheisteni, en rakkaideni, en nelijalkaisten ystävieni.
Viime syksynä kun oikeasti aloin nauttimaan koulunkäynnistä ja ollessani onneni kukkuloilla, sairastuin koko syksyksi ja jouduin luopumaan siitä, mikä teki minun arjestani täyttä ja, jonka vuoksi tunsin itseni onnelliseksi - koulusta. Silloin kaikki oli hyvin, olin löytänyt rinnalleni ihanan miehen ja ala oli omani. Sitten tuli se sairaus...
Nyt kun elämällä olisi syytä hymyillä taas, niin vastoinkäymisiä on enemmän kuin kuusessa käpyjä; koiran virtsassa on verta, polveni on kipeä, hampaissani on elämäni ensimmäinen reikä...
Näillä on vaikutusta, sillä kaikki edustavat asioita, joita todella pelkään. En halua menettää koiraani, joudun ehkä jättämään kesätyön väliin, mieluummin kuolisin kuin menisin hammaslääkäriin...
Perheeseemme liittyi uusi jäsen - harmaatabby kissa, nimeltään Roschwitz - luulin voivani nauttia tasaisen rauhallisesta perhe-elämästä... Mutta ei.
Lisäksi tietokoneeni heitti lusikan nurkkaan ja olen lihonut...
Tuntuu, etten jaksa elää. En jaksa näitä vastoinkäymisiä. Eniten kaikesta pelkään koirani puolesta. Voisinpa jakaa loppuelämäni myös sen kanssa. Voisinpa olla ahdistumatta ja murehtimatta asioita.
Voisimpa vain olla ja nauttia kesästä ja syödä jäätelöä perheeni kanssa..
..ja vittu näitä hyttysiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti