Tavaranlevittäjä.

Ponnistaudun lattialta seisomaan yhden jalan varassa, välttäen rasittamasta toista. Vasemman polven ympärillä on musta polvituki.

Joulukuussa 2010 puhuin laihtumisesta viimeisen kerran. En tosin täällä, vaan eräässä toisessa blogissani. Näin rehellinen ollakseni. Viime syksynä painoin 67,1 kilogrammaa. Tällä hetkellä minulla on elopainoaa peräti 81,8 kilogrammaa. Ulkoisesti mikään ei kuulemma kuitenkaan ole muuttunut. Välttämättä. Mutta painoindeksi on silti liki kolmekymmentä, eli melkein merkittävän ylipainon alarajalla. Ehkä se tuntuukin nivelissä, polvessani, vaikka kukaan ei minua haluakaan uskoa. Isääni lukuunottamatta. Itseasiassa tuo oli alunperin isäni ajatus ja minun järkeeni se valitettavasti käy oikein hyvin. Eihän minulla tätä aiemmin ole polvet olleet kipeät.

...eli tervetuloa takaisin elämääni, kaloreiden laskeminen, emme ehtineetkään olla erossa kuin melkein kaksi vuotta. En koe sitä mitenkään pahaksi tavaksi, sillä pystyn siitä lopulta päästämään irti ja etenkin kun se auttaa minua hahmottamaan todella, että miten paljon voin syödä. Kiloklubi auttaa myös muutenkin punaisten pallojensa kanssa - miten siis syödä terveellisesti ja riittävästi.

Mieleni tekisi kokeilla karppaamista, koska olen joskus kuullut, että se auttaa makeanhimoon, joka kohdallani on hallitsematon ainoastaan silloin, kun tavoitteena on kulkea karkkihyllyn ohitse kaupassa. Sieltä takertuu jotain aina mukaan; sen tosin olen havainnut, että pystyn yhä vaikuttamaan siihen, että mitä sieltä lähtee - viime kerralla tämän haasteen kohdatessani valitsin kaksi Fazerin suklaapatukkaa, sen sijaan, että olisin valinnut kahta suklaalevyä. Ajattelin myös vaihtaa kaikki sokeriset herkut - suklaan siis lähinnä - Pepsi Maxiin. Suklaa on asia, josta on hyvin vaikea luopua. Ainoa paheeni liikunnan ohella. Mutta näin alkuun, haluan siitä eroon ja vähentää makeanhimoani. Myöhemmin suklaa on tervetullut takaisin elämääni kerran viikossa, kuten "vanhoina" ja "hyvinä" aikoina. Vaikkakin olen aiemmin pystynyt syömään ihan mitä olen halunnut ja niin paljon kuin on mieli tehnyt, lihomatta, koska olen juossut.

Viimeisen kahdeksan kuukauden aikana liikunta on ollut vähän hankalaa sairasteluista ja siitä johtuvan motivaation puutteen takia. Olen päivittäin käynyt ulkona, mutta en ole oikein jaksanut saati halunnut minnekään lenkille lähteä. Se tuntuu masentavalta, että liikkuu hitaammin ja hengästyy helpommin, kuin aikaisemmin. Se vie halun tehdä yhtään mitään. Mutta huonon kunnon paras puolihan on se, että se nousee nopeasti?

En voi sanoin kuvailla sitä epäreiluuden tunnetta, miltä tuntui viime syksy olla liikkumatta ja maata vain sängyssä. Oli hetkiä kun voin paremmin, mutta olin kuitenkin vielä sellaisessa jamassa, että ei sopinut urheilla. Enkä voi kuvailla sitä oikein nytkään, olen oikeasti hirveän katkera siitä, että minä - aikaisemmin päivittäin urheillut ja muutenkin hyvässä fyysisessä kunnossa ollut nainen - joudun sängyn pohjalle niin hävyttömän pitkäksi aikaa ja vielä pelotellaan sydänlihastulehduksilla ja streptokokin aivoihin kulkeutumisella, jos uskallan edes ylös nousta.

Kaikista epäreiluinta ehkä on se, että nyt kun haluan takaisin entisiin mittoihini (166/70), ihmiset, tai ainakin eräs, asettuu tielleni ja sanoo, että minun ei tarvitse laihtua, sen sijaan, että olisi tukenani. Mikä ajaa minut tilanteeseen, etten tiedä, että mitä teen. En halua tehdä hänen toivettaan/tahtoaan vastaan, mutta en myöskään halua olla tekemättä oman tahtoni mukaan.

Tämäkin kuulostaa oikeastaan aikalailla manifestilta; halusin todellisuudessa vain sanoa, että kannustatpa tai et, minä teen tämän, laihdutan. En sinun, enkä muiden ihmisten takia, vaan itseni vuoksi, jotta minun ei tarvitsisi kärsiä polvikivuista ja, jotta jaksaisin taas juosta. Liikunta on elämäni ja kärsin, jos en voi nauttia siitä kuten olen ennen nauttinut.