Auta mut pois täältä, pois pään sisältä.

Usean viikon mietiskelyn ja epäilyn jälkeen menin sitten viimein erään tuntemattoman ihmisen kannustamana lähettämään tietoni erääseen mallitoimistoon. Vaikka en ulkonäöllisiin arvoihin perustakaan omaa maailmankatsomustani. Ihan mielenkiinnosta. Ehkä sitten uskon viimein sen, mitä Kulkija jaksaa minulle aina hokea; "Olet kaunis." En kyllä tosin aio tapaamiseen mennä, jos ottavat sieltä yhteyttä. Ehen. Tällä naamalla kun hädin tuskin kehtaa peiliin katsoa. Mutta myönnettävä on, että jos joku vieras ihminen tulee tällaista yllyttämään - siis omien tietojen lähettämistä sinne toimistoon - niin on se varsin itsetuntoa ylentävää. Vaikka enpä suuria odota sieltä suunnalta. Eikä se asia kiinnosta minua sen enempää kuin sen mahdollisen yhteydenoton verran. Pidemmälle en vie asiaa, sillä en pystyisi olemaan mukavasti kameran edessä. Enkä ole reipas, enkä mitään muutakaan. Ujo ja arkajalkainen susi-ihminen vaan. Kelpaan Kulkijalle ja se riittää. Kulkija tulee tänä yönä. Tunnin päästä loppuu hältä työt. En ole vielä pistänyt tikkua ristiin tämän kämpän sotkuisuuden vuoksi. Tosin, onhan tässä vielä aikaa; Kulkija on täällä kaiketi aamuviiden ja kuuden välillä. Ei ole kiire... Haluaisin hirttää erään ihmisen.

Naiseksi kelpaamaton ja vaarallisia ajatuksia.

Tunnen itseni vialliseksi äidinvaistojen puuttuessa. En mitenkään voi kuvitella itseäni paimentamaan lapsia. Olen yrittänyt, mutta pelkkä synnytys tuntuu niin etovalta toimitukselta, että ei kiitos. Kulkijalle kuitenkin koko ajan puhun, että miten mukavaa olisi, jos olisi pikkukulkijoita. Mutta en loppujen lopuksi halua kuitenkaan, koska en vain kykene kuvittelemaan, että missä vaiheessa tätä pikkuelämääni oikein ehtisin hoitaa ja kasvattaa lapsia. Tiedän, että Kulkija haluaa perheen ja haluaisin sen hänelle niin kovin antaa, mutta en vain pysty haluamaan lapsia. Minäkin haluan perheen, mutta minulle perhe on koiria ja mies. Noiden ajatusten lisäksi on vielä huomattavasti vaarallisempia ajatuksia, jotka kyseenalaistavat jälleen sukupuoleni, mutta niitä en paljasta. Ne tekevät minut niin onnelliseksi, kun haudon niitä sisälläni ja ruokin niitä haaveilemalla. Pelkään, että ne ovat verenperintöä vanhemmiltani. Mutta jätän asian hautumaan pieneen viheliäiseen mieleeni. Olo on ollut ihmeellisen hyvä, kun olen tuota asiaa miettinyt. Mutta aion miettiä sitä vielä. En halua hätiköidä asian kanssa. Tarhapöllölle satuin mainitsemaan asiasta ja hän suhtautui siihen varsin myönteisesti. Kyllä naiset voi, jos ne haluaa. Tarhapöllö miettii keinoja hankkia rahaa, järjellinen ihminen kun on. Minä etsin kokemuksia, rahasta ei niin väliä. Puhun siis työllistymisestä, mikä omalla kohdallani kusi alleen heti alkuunsa. Palasin lähtöruutuun, ennen kuin sieltä edes pois ehdinkään. Olen pahoillani siitä, että minä en voi tulojen perusteella hankkia työtä, joudun hakemaan sellaisen homman, joka miellyttää itseäni, jotta voin olla varma, että homma on tuottavaa. Saisin potkut alta aikayksikön, jos hankkiutuisin sellaisiin hommiin, joita en pystyisi sietämään loppupelissä yhtään. Tämäkin osoittaa osittain sen, miten kelvoton oikeasti olen. Ratkaisin rahaongelmani ostamalla viimeisillä hiluillani suklaata ja maksamalla ylihintaisen bussimatkan. Olen boikotoinut asuinkaupunkini julkista liikennettä niiden ylihintaisuuden vuoksi. 6 km maksaa 3 euroa ja 3 euroa on puolikas hinta lipustani, jolla pääsisin 40 kilometriä kouluuni. Olen siis yrittänyt liikkua jalan tai olla liikkumatta ollenkaan. Tänään vain annoin periksi voimattomuudelleni. Tuntemukseni tällä hetkellä ovat nimettömiä, sekaisia keriä teurasjätettä. Toiveikkuus on silti havaittavaa. Minun ajatuksissani nukkuu mustalihainen susi ja tiedän olevani voittamaton.

Kääpiöperhosten pakkaslaulu

En tiedä miten monta kirjoitusta olen elämäni aikana aloittanut sanoilla "en tiedä". Miten moneen kysymykseen olen vastannut "en tiedä". Enkö minä tosiaan tiedä? Vai enkö vain halua tietää? Toisinaan minulla on hurja ikävä, toisinaan minua kyllästyttää. Toisinaan en tiedä. Askeleeni ovat uupuneet, rikkovat enää vain väkisin lumen tasaisen pinnan. Junassa istuessani minä aina kuvittelen, miten susi seuraa minua. Miten se juoksee junan vierellä, lumisilla pelloilla hylänneenä kaiken sen, mikä sille merkitsee. Seuraten minua vain siksi, että se ei pysty rakastamaan mitään muuta. Minä haluaisin kirjoittaa kipeän tarinan rakkaudesta. Siitä, miten vaikeaa on sopeutua ja miten vaikeaa on rakastaa ja rakastua. Etenkin, miten vaikea on antaa toisen rakastaa sinua sudenmuotoisine sieluinesi. Pelkään, että otsaani leimataan taas "hullu", kun edellinen on kulunut siitä jo pois. En muista mitä sanoit, mutta minä vastasin, että pitäisihän sinun tietää, että olen susi ja sinä sanoit tietäväsi. Tunsin itseni typeräksi; miksi minä keksin vieläkin satuja, joihin uskoa? Todellisuus on kai se, oikeasti, objektiivisesti tarkasteltuna, että en tiedä, mikä tai kuka olen. Minulla ei ole mitään käsitystä identiteetistäni. Joskus en ollut nainen, enkä mies, vaan susi. Nähtävästi olen sitä vieläkin. En jaksa enää hämmentyä, en jaksa enää ahdistua. Tyydyn lönkyttämään samaa ympyrää, nämä polut jo kerran nähneenä ja tutkineena. Millainen nainen minä olen, kun en tahdo lapsia?

lumisateen lämpö

eksyneille ei ole tienviittoja kukaan ei vastaa jos kysyy ohjaavat paikasta toiseen sanovat ettei päämäärää ole istun ikkunalla ja katson ulos sinä olet jossain kaukana taas tänään kuten koko viime viikon minä yritän sovittaa palapelin paloja väärään palapeliin uusi elämä on jo alkanut alkoi jo sillä hetkellä kun sinä teit sen päätöksen että kirjoitat minulle

[x] nouse sängystä

Päivän tärkein tavoite saavutettu. Voi kun saisin ne tuhatkymmentä muuta saavutettua ! Olen nimetön ja vailla päämäärää omilla harharetkillään. Tutkin itseäni ja elämääni suurennuslasin kanssa. Irvistän toispuoleisen hymyn peilille. Hyvää huomenta, takkuturkki ! Se on ihmeellinen tammikuinen aamu taas edessäsi ja nähtävästi pääsit sängystäkin ylös. Sängystä ylösnousemisessa on jotain mekaanista. Se vain tapahtuu. Sitä vilkaisee kerran sitä kelloa ja jos se on enemmän vähemmän kuin kaksitoista, minä pääsen ylös. Mutta jos tuntiviisari on jo karannut kahdentoista tuolle puolen, minua ei saa hereille vaikka halolla hakkaisi. Olen vihainen koira hampaat kiinni sinun nilkassasi, nuljake. Potkaise minua, ennen kuin on liian myöhäistä. Taistelua, taistelua, taistelua... Elämän suolaa taisteluhaavoissa. Nauti kivusta. Ja tästä päivästä. Hae työtä. Jos uskallat, pelkuri. Tänään ruoskitaankin oikein urakalla. Hallitsematonta ilman avautumista. Nimettömiä tunteita. Ehkä olisi aika luoda uusi tunnekansio. Ehkäpä ironinen toiveikkuus?

Olen pahoillani, että olen murhaaja.

Olen jumiutunut tähän aikajatkumoon. Päässäni nainen laulaa let yourself go wild ahh ja minä tahdon liikkua yksinkertaisen rytmin tahdissa. Musiikki vain menee suoraan tajuntaani, lävistäen sen, jättäen todelliseksi ainoastaan tämän rytmin, jonka mukaan en kuitenkaan mene. Yöt ovat mielenkiintoisia. Näen unia kuolleista eläimistä ja juoksevista susista. Sitten minä herään säpsähtäen sinun vierestäsi ja kiehnään kyljessäsi kunnes heräät ja annat huomiota. Sitten minä katoan taas tajunnan taakse ja jätän sinut yksin tähän hyiseen tammikuiseen pimeyteen. Sinä lähdet aamuhämärässä. Juoksen sinut vielä kiinni bussipysäkillä. Enimmäkseen minusta tuntuu siltä, että en saa kiinni mistään ja mikään ei pitele minua. Mutta sinusta minun otteeni pitää, takerrun sinuun epätoivoisesti. Vain tuskaa, joka unohtuu silloin, kun sinä olet läsnä. Kanssasi minäkin olen voittamaton. Uskon olevani suurempi kuin olen ja se antaa salaperäistä voimaa. Susi on minussa ja minä tunnen sen juoksevan auton vierellä lumisessa aamussa. Kuitenkin sisällä minä olen taas häkkiin suljettu eläin. Kierrän levottomasti ympyrää ja vilkuilen ulos ikkunoista. Enkä minä halua myöntää, että minun on ikävä sinua jo nyt. Sisimmässäni jokin on kuitenkin yhä jumissa; sen kertovat kuvat, joissa puoliksi lumihankeen hukkunut susi puhaltaa höyryä pakkasilmaan. Toinen haluaa sanoa, että minä en halua enkeliksi, sillä minun sielullani on neljä käpälää, villit silmät ja sydämessä ikiaikainen laulu. Halu juosta on vastustamaton, mutta minä olen hukkumassa umpihankeen. On kyse vain sekunneista kun kiväärin tähtäin tavoittaa minut. Saksalainen sotilas on kadonnut jonnekin. Sisällä talossa haisee bensa.

Kolmas kerta toden sanoo.

Vuosi 2010 Tammikuusta aina elokuuhun saakka kestänyt vapaus ja rötvyy. Maaliskuussa sain ensimmäisen viestin nykyiseltä avopuolisoltani, heinäkuussa tavattiin kasvotusten ensimmäisen kerran. Huhti-toukokuussa näin edellistä seurustelukumppaniani viimeisen kerran seksuaaliseen aktiin pakottamisen merkeissä. Mummi kuoli kesäkuussa, hautajaiset ja perhoset ovat jääneet mieleeni. Juhannuksen paikkeilla saapunut ilmoitus, että pääsin opiskelemaan. Elokuussa alkoi koulu. Minä todella nautin siitä. Syyskuussa piti lähteä vaellukselle, mutta sairastuin. Olin poissa koulusta joululomaan saakka. Välillä kotona ja välillä sairaalassa, leikkauskin on jäänyt mieleen siltä ajalta, koska pelkäsin hurjasti sitä. Joulukuu oli melko sekava. Olo on pyörinyt ahdistuksen ja järjettömän itsevihan välimaastossa. Tavoitteita vuodelle 2011 - ajokortti - paikkakunnanvaihto - yhteenmuutto Kulkijan kanssa - maraton - opiskeluiden jatkaminen syksyllä - koiran hankinta (Tähän mennessä olen jo keskeyttänyt opintoni ja aikeissa seuraavana maanantaina hiippailla työkkäriin.)