En tiedä, mihin kaikki tämä aika vajoaa. Yritin kirjoittaa aktiivisemmin, mutta silti kaksi viikkoa on taas kulunut kuin yhdessä hujauksessa. Tuntuu, että eihän siitä ole pitkä aika kun juuri kirjoitin tuon edellisen postauksen.
Elän vähän viikonloppuja varten. Joko minulla on päivystys, pelit, tukiryhmä tai tapaan Sen Yhden Tietyn. Arki siinä välillä ei tunnu erityisemmin miltään ja valvon mielelläni myöhään siinä toivossa, että voisin kuluttaa päivän nukkumalla. Yön hiljaisuus on edellen mielenrauhani. On ollut aina.
Toissa viikon loppuna olin EA2-kurssilla ja se on nyt osaltani suoritettu. Yksi päivystys puuttuu vielä ja sen sain ujutettua 17. päiväksi, eli kohta saan "vapaaehtoisoikeuteni" tämän erään järjestön riveissä. Kohta olen siis Jäsen.
Edellisen viikon lauantaina olin tapaamassa Häntä ja kävimme kahvilla hänen äitinsä tykönä. Reissu oli jokseenkin värikäs, mutta yllättävää kyllä, tunsin oloni tervetulleeksi, vaikka etukäteen olinkin hermoillut.
Nousi taas fiilis, että pitäisi olla lähempänä. Molemmat haluaisivat tavata useammin ja jotenkin tuntuu, että yhteys välillämme on parhaimmillaan silloin kun olemme kasvokkain. Kaikki yhteydenpito sen ulkopuolella tuntuu toisinaan hieman pakotetulta ja etäiseltä.
Mutta pelkään niin helvetin paljon lähtemistä täältä, koska olen rakentanut elämääni viimeiset melkein viisi vuotta tänne. Huonolla menestyksellä ehkä, mutta rakentanut kuitenkin ja just nyt, kun kaikki tuntuu lähes täydelliseltä ja tuntuu, että maailmakin näyttää valoisammalta, tulee tää hetki, kun mun sydäntä revitään kahteen suuntaan.
Näen toki mahdollisen ympäristön vaihdoksen positiivisena muutoksena ja tilaisuutena uudelle alulle, elämälle ja rakkaudelle, mutta muuttaminen pois tarkoittaisi sitä, että se tukiverkosto, jonka vuoksi tänne edes palasin, jäisi jälkeen ja en tiedä olenko vielä tarpeeksi vahva selvitäkseni yksin. Toisaalta, en tiedä muuttuisiko elämässäni mikään niin merkittävästi kuin kuvittelen muuttuvan. Läheisten näkeminen ja tapaaminen jäisi toki vähemmälle, ja toisessa kaupungissa pitäisi ehkä nähdä enemmän vaivaa sen oman tukiverkon rakentamiseksi.
Sitä vaihtoehtoa en edes halua miettiä, että jos suhteesta ei sitten mitään tulisikaan. Ei se hitto ole edes vaihtoehto. Pääsenhän minä sieltä pois, jos tuntuu siltä. Mitä minä muka oikein pelkään?
Tiedän miten tässä tulee tapahtumaan, vaikka mikään näinkin radikaali muutos, kuin muutto, ei vielä hetkeen olekaan ajankohtainen. Kun se tulee ajankohtaiseksi, kun se tulee ylipäätään puheeksi, tiedän, mitä haluan tehdä.
.jpeg)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti