Päätin ruokkia unettomuuttani palaamalla melkein kymmenen vuoden takaisiin blogimerkintöihini, jotka kertoivat hyvin paljolti rakastumisestani Kulkijaan ja yllätyin siitä, miten paljon niissä on samaa nykyiseen tilanteeseeni. Samanlaisuus vahvistaa sitä ajatusta, että minun pitää katsoa mihin tämä johtaa, minun on kuljettava tämä polku.

- pelkään rakastua (miksi?)
- epävarmuus, riittämättömyyden tunne
- palava, jäytävä kiintymys ja halu kuulua yhdelle ihmiselle
- se tunne, kun kumppanin katseesta välittyy ahdistus siitä, että on taas erottava vähäksi aikaa, voi jestas miten se jäyti Kulkijan kanssa, voi jestas miten se syö sielua kun nykyinen rakkauteni kurkistaa eteiseen, jossa sidon kenkiä ja katseet kohtaavat, jestas miten haluan vain sanoa, että en ole menossa mihinkään, jestas älä jätä minua siksi että elämäni on vielä toistaiseksi muualla

Kaikki ei kuitenkaan ole ihan samaa; kirjoitan paljon siitä, miten mietin jotakin toista (hatarasti enää kymmenen vuoden jälkeen muistan ketä tarkoitan, mutta minulla on aavistus). Tämä eroaa nykyisestä tilanteestani siinä, etten mieti yhtään ketään muuta. Kaikki keskittymiseni on vain tässä yhdessä henkilössä. Kaikista ihmisistä, olen päättänyt haluta juuri hänet.

Olin Kulkijan aikaan yrittämässä aloittaa omaa, itsenäistä elämää. Huomaan olevani paljon kypsempi tietyissä asioissa, mutta huvittaa tietyllä tavalla tuo muuttokysymys, sillä tavallaan samanlainen kysymys varjostaa elämääni tälläkin hetkellä ja perkele, miten se minua pelottaakaan.

Jostain syystä olen myös kuvitellut, että epävarmuuteni tulisi Kulkijan ja minun suhteesta, mutta tiedän kyllä, että sosiaalisten ongelmieni juuret ovat kauempana menneisyydessäni, en vain ole koskaan ymmärtänyt, miten paljon ne heijastuvat parisuhteisiini, epävarmuutena ja riittämättömyyden tunteena. Nyt tunnen itseni itsekkääksi, sillä tiedän, että nykyisellä kumppanillani varmasti olisi yhtä lailla tunteita, joista hän olisi halunnut puhua, mutta olen vain puhunut omistani ja pyydellyt anteeksi. Toisaalta olen tiennyt jo jonkin aikaa, että seuraava tapaamisemme tulee kyllä sisältämään paljon keskustelua aiheista, joista ei ole tullut vielä puhua. Kumpikin näkee ensimmäistä kertaa toistemme arkea ja tiedän, että se on hänelle aika iso juttu päästää minut niin lähelle ja tiedän, että se aiheuttaa hänelle pelkoja.

"Olen sinun ainiaan, mutta tulevan viikon ajan minä olen alokkaiden kasvattaja."

Pffft, oh, really? 5 vuotta on pitkä aika, voihan sen tietty melkein ikuisuudeksikin laskea.

Miksi olen ikinä ollut näin lapsellinen, että olen voinut joskus uskoa jotain tuollaista. Kukaan ei tule jäädäkseen, on onnekasta, jos parisuhde säilyy edes 10 vuotta. Helpoimmalla pääsee, kun ei ole liikaa odotuksia, eikä lupaa mitään mitä ei voi pitää. Jotain olen minäkin vuosien aikana sentään oppinut.

"Vähän rakkautta ja minä hehkun onnesta."

Tämä. Niin kovasti tämä. Tunnistan itseni tästä. Kymmenen vuoden jälkeenkin.

Mitä tähänkin kirjoitukseen sanoisi... Lapsirakas, se ei ollut sinun syysi, ei ole ikinä ollut eikä tule ikinä olemaan. Haluaisin olla kanssasi siinä bussin penkillä ja sulkea sinut syliini. Itsevihasi saa minutkin itkemään.

... puhun kuin vieraalle, koska en tunnista tästä muuta kuin kivun, itsesyytökset ja itsevihan.

Ehkä tämä lukeminen riittää tältä yöltä.