Ajoittain on hirveä koiravauvakuume. Tuntuu ihan sietämättömältä suunnitella ja miettiä asioita, vaikka ei voi olla varma, että onko meille syntymässä kesällä pentua vai ei. Tosin, jos ei tuolta kasvattajalta, niin sitten joltain toiselta.Intoa ja halua olisi vaikka mihin, ainoa vaan, että varsinainen harrastuskaveri puuttuu...
Koiran kanssa kuljeskellessa haistan kevään. Sillä on omanlaisensa tuoksu. Tietää, että lumi ei enää kauaa viivy. Silti tuntuu, että liian kauan.
Olen yksinäinen.
Haluaisin vaeltamaan. Kadota toisiin maailmoihin ja vain nauttia luonnosta ja vapaudesta. Elämästä.
Pakoilen sähköpostiani, sillä tiedän, että siellä odottaa yksi painava sähköpostiviesti.
Haluaisin kadota kuulumattomiin. Hiljaisuuteen.
Ahdistun taas niin mitättömistä asioista; siivottomuus, sosiaaliset kontaktit...
Yhdenkään ihmiset silmiin en katsonut tämän päiväisellä kauppareissulla. Lippis on loistava keksintö; kukaan ei näe silmiäni sen alta, ellen nosta katsettani ja silti voin pälyillä pelokkaasti ympärilleni, tuntien kuitenkin oloni turvalliseksi sen alla. Kuin otsatukka, mutta paljon parempi keksintö.
Kissatkin ovat saaneet majailla eteisessä taas, kun en vain siedä "sotkua mikä niistä tulee". Oikeasti eivät sotke sen enempää kuin koira ja tuntuihan se tavallaan hyvältä pidellä nuorempaa kollia sylissä sen hetken, kun sen kantoi oven toiselle puolelle.
Haluan eristäytyä, vaikka tiedän, etten kuitenkaan pysty siihen. Yksinäisyys saa minut haluamaan sosialisoida ihmisten kanssa. Yksinäisyys on jotain pahempaa, kuin yksinolo. Yksinolo on helppoa, mutta yksinäisyys paljon vaikeampaa; se on sietämätöntä.
Mutta no, jos kuitenkin yritän lukea sen sähköpostiviestin ja painua sitten suihkun kautta nukkumaan.
Kyllä tämä tästä. Heti huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti