Lopetin jo kolme päivää sitten kirjan Teurastamo 5 ja se ei ole jättänyt minua vieläkään rauhaan. Se pyörii ajatuksissani sekaisena myttynä, jollainen se lukiessanikin oli. Olen alkanut ymmärtämään sitä.
Ymmärtämään Billy Pilgrimin aikamatkailua. Sama tapahtuu minulle kun katson vanhoja valokuviani. Samanlaisia humahduksia paikasta toiseen, ajasta aikaan, muistosta muistoon.
Samalla tavalla koen irtautuvani tästä hetkestä ja vähän kuin eläisin uudestaan sen hetken, jota kulloinkin ajattelen.
Yleensä tosin yritän olla ajattelematta. Huomasin miten paljon hyviä muistoja minulla on elämästäni Kulkijan kanssa. Miten paljon hyviä hetkiä myös muiden ihmisten kanssa. Kaikki ne ovat niin kipeitä juuri nyt ajateltaviksi. Ne tekevät minut surulliseksi, osittain ehkä ahdistuneeksi ja saavat itkemään, tai ainakin kyyneleet nousemaan silmiini.
Alan ymmärtämään sotia, tai niiden vaikutusta ihmiseen. En niiden syitä. Jossain määrin väitän niiden aina kiehtoneen minua. En sitten tiedä, onko se verenperintöä.
Lapsena katselin aina äidin ja siskoni kanssa Kun taivas repeää ja se kosketti minua jo silloin. Se oli mielenkiintoinen eri tavalla.
Asuin seudullamme inttipojat eivät olleet harvinainen näky, puhumattakaan ampumaradan äänistä. Niihin tottui, niihin kasvoi kiinni. Mikään ei ole sen jälkeen tuntunut kodilta. Vaikka kuulostaakin absurdilta, niistä paukeäänistä tulee minulle hyvä olo. Muistan lapsuusaikani ja kaikki se lämpö ja turvallisuuden tunne, onnellisuus, nousevat mieleeni.
Kuitenkin, Kun taivas repeää ehkä kertoi minulle selvimmin, että mikä on sotilaan virka, silloin kun heitä oikeasti tarvitaan.
Mikään armeijafanaatikko en ole ikinä ollut, eikä minusta sellaista tule. Sodankäynnistä en mitään ymmärrä, enkä sitä ihaile. Mutta se on osa historiaamme, osa meitä. Se on mielenkiintoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti